tunnelmia

Olen pääsemässä joulutunnelmaan. Mikä sen teki? Kummallista, sen teki jouluostoksilla käynti. Inhoan shoppailua. Mutta kävin yksinään ja rauhassa ensin uudella pienellä kirppiksellä, johon oli tehty soma itsepalvelukahvinurkkaus. Löysin autoradan (50 cnt!), Hullunkuriset Perheet-kortit, hirviötatskoja, housuja esikoiselle, voi niin paljon kaikenlaista. Katselin nostalgisia tavaroita: samanlaista kahvipurkkia kuin lapsuudenkodissani, valkoista peltistä, jossa on sinisiä kiekuroita, ja jossa lukee sinisellä Kahvia... ja leluja, joilla on leikitty niin paljon. Jotka ovat kestäneet sinne asti, kestävät edelleenkin. Näin nuorenparin, joka luki cd-levyjen takakansia, ja luetteli vanhoja biisejä: Jumaliste! Kuuntele mitä tässon.. Ace of Base..", huomasin, että poika oli kuin kotonaan, ja tyttö ei. Sitten etsin poikien collegehousuja, sellaisia, jotka nelivuotias saisi sujuvasti alas vessassa, mutta yksiäkään poikien housuja ei ollut. Missä ne ovat? Tuhoutuneet jotenkin maailmankaikkeudesta? Todennäköisesti. Tyttöjen vaatteita on kirppiksellä aina, ne eivät kulu yhtä paljon, muuta selitystä tähän ei ole.

Sitten otin käyttöön vanhan ohutvartisen puukauhan ja tein lasten kanssa piparitaikinan kymmenen litran kattilaan. Siinä puukauhassa on kaiken ydin. Vaikea kuvailla mikä siinä on, sillä voi sekoittaa taikinat luumukakkuun, muusin lapin puikulaperunoista - se on kiireetön kauha. Miten yksi kauha voi luoda koko keittiöön tunnelman? Jääkaapissa on myös valkeita tulppaaneita huomista tädin luona vierailua varten. Parvekkeella voi olla jo pakkasta, vaikka se on puolilämmin.

Nuorin alkoi opetella eroon vaipoista. Hän seisoo lätäkössä ja sanoo: Pissa tulee, ei haittaa. Keskimmäinen haluaisi nyt porsaan lemmikiksi, joka söisi ruuantähteet. Mutta hän huolestui heti myös siitä, mitä tapahtuisi porsaalle sitten, kun me kaikki kuolemme. Sanoin, että on hyvä ajatella tätäkin näkökohtaa. En totu siihen millään, että lapset pitävät kuolemaa täysin luonnollisena asiana ja miettivät käytännön järjestelyjä tätä silmällä pitäen. Pahin oli ensimmäinen tällainen kerta, kun esikoinen alkoi kolmevuotiaana parkua junassa, että haluaa kuolla. En voinut yksinkertaisesti sanoa mitään, se oli niin järkyttävää. Olisin halunnut kysyä, että miksi haluat kuolla, mutta en jotenkin saanut niitä sanoja ulos suustani. Lisäksi koko vaununosasto tuijotti meitä, melko kiinnostuneena. Mutta hän sanoi peruteluksi, että koska taivaassa on kaikki lelut. Kaikki parhaat lelut. Tämä ajatus paratiisista oli päiväkerhosta. Lopulta sain hänet säälittävän hatarasti suostuteltua siihen ajatukseen, että jospa elämme kuitenkin nyt täällä jonkin aikaa. Teologiset väittelyt ovat arkipäivää: pari viikkoa sitten kaksi vanhinta väitteli päiväkodista tullessa autossa, kuka pääsee taivaaseen, nelivuotiaan mielestä kaikki hyvikset, vanhimman mielestä (joka on todellinen anarkisti) myös pahat, koska pitäähän Jeesus myös pahojen puolta. Kovaääninen väittely, ja esikoinen kääntyi takapenkille ja huusi sormella osoittaen keskimmäiselle: Minä olen enemmän oikeassa kuin sinä! Uskonnollista ainesta pojat saivat yksinomaan päiväkerhosta. Ja jotenkin tuntuu, että sitä ei tarvitse kauheasti itse lisätäkään.

Kirpputorilla kirjoja (ostin Pentti Holapan Ystävän muotokuvan, koska en ole sitä lukenut) ja yhden kirjan välissä oli viestilappu, jossa luki: Välitän sinusta paljon, paljon (vaikka käyttäydyinkin itsekkäästi) t: miehesi. Meillä on keittiön kellon vieressä viestilappu: Kello on ehkä väärässä.