Toipuminen on aina yhtä ihmeellistä. Kahdeksan päivää sisällä, flunssa alkaa hellittää, mutta lapset ovat stressaantuneita. He repivät kaiken kappaleiksi, kun eivät ole päässeet ulos juoksemaan. Pinna palaa. Laulan unilaulua kaksivuotiaalle, joka kivahtaa: - Hillaa, äijä! (äijä on äiti)Ja kun jatkan, hän huutaa: - Ei huutaa, äijä! Huomenna, ehkä huomenna - pääsemme palaamaan normaaliin rytmiin.
Yritin levätä perjantaina puoli tuntia. Lapsilla oli juuri siihen aikaan jano. Annoin kuusivuotiaalle tehtäväksi antaa pienemmille vettä mukeihin. Kohta vesi kohisee lupaavasti. Sitten kohisee vielä enemmän ja kuuluu: Samppanjaa! Jee, samppanjaa! Mukit olivat altaan pohjalla ja vesi kuohuu niistä ylös ja sivuille, joka puolelle.
Tylsinä sairastamispäivinä lastenkin suusta kimpoaa aforismeja, kuten vilkkaalta esikoiselta kuumeisesta sohvapedistä: Vartiomiehen aika on tuhlattu tunti.
Jonkin verran kuumeisena kaupassa käydessäni hätkähdin, eikö joulu olekaan vielä mennyt ohi? Ajatus joulusta katosi hetkeksi, ainoastaan piparitalo kyyhöttää hyllyllä, ja sekin on rujo, koska osat hajosivat moneen (liian moneen) palaan, ja mieheni ohje oli: tee luova. (Mutta kuulin väärin: tee luola.), vuodenaika tuntuu olevan kadoksissa, alan myös kyseenalaistaa muitakin asioita. Kuten asuinpaikkaa, vaihtaisin niin mielelläni pääkaupunkiseutulaisuuteni johonkin maaseudumpaan. Vanhaan hirsitaloon järven rannalla. Tietyn järven, ei minkä tahansa. Lapset saisivat käydä samaa alakoulua kuin minä. Mikä estää minua, todellakin?
3 comments:
Ihan samaa mietin minäkin: mikä estää muuttamasta sinne, minne koko ajan kaipaa! Pelko, uskalluksen puute, se että pitää kiinni jostakin jota ei ole eikä halua kohdata sitä totena?
Meidän perhe oli ratkaisun äärellä kolme vuotta sitten, ihana - tämän nykyisen paikkakuntamme hintatasoon nähden - edullinen puutalo, meri liki, naapurusto mennneen ajan idyllitaloja naapurustossa, verkkainen elämäntapa, suku samassa kaupungissa. Ja sitten minä jänistin. Aloin pelätä miehen äärettömän pitkää työmatkaa, hänen uhrautumisiaan.
Nyt esikoinen on jo toisella luokalla, moni asia hänellä vakiintunut täällä ja pysyvyys tärkeää - eikä kukaan muu haluaisi lähteä täältä minnekään. Minä pohdin alinomaa, miksen uskaltanut! (Tai mitä muita vaihtoehtoja voisi olla. Saada lottovoitto, hankkia kakkoskoti? Ei se silti olisi sama.)
Terv. alati kaihoileva levoton
P.S. Toipumista!
Olen samaa mieltä, että ehkä sitä pitää kiinni jostain, jota ei ole. Ei vain riitä uskallusta, nimenomaan minulla (joka olen sieltä kotoisin!). Vaikka ainahan voisi ajatella niinkin, että palaaminenkin olisi mahdollista, vaikka ei toivottavaa. Muutama tuttavaperheemme on äskettäin muuttanut entisille kotipaikkakunnilleen, iloitsen heidän puolestaan, mutta toivon, että itsekin uskaltaisin. Ajattelen, että "vielä vähän aikaa, aika ei ole kypsä", mutta se on vaan epäröintiä ja rohkeuden puutetta.
Kirjoitin sekavasti, palaamisella tarkoitin siis, että ainahan voisi palata takaisin pääkaupunkiseudulle takaisin, jos tulisi ylitsepääsemätön tilanne.
Post a Comment