kolmas adventtitarina

Martti katseli hämärässä ympärilleen sähkölinjan juurella. Suopursu tuoksui. Kallio oli liukas tihkusateesta, sammalkin oli märkää. Oli tullut vikailmoitus, johdot kuulemma särisivät. Martti kuunteli hetken: se oli koronaa, joku eristin vuotaa. Oli mentävä ylös. Martti laittoi paalukengät jalkaan ja kiersi lannevyön paalun ympärille, soljen kiinni, se kilahti. Hän alkoi kiivetä ylös paaluun. Kengät rouhivat pieniä reikiä paaluun, nirskahteli. Yksin työkeikalla, vastoin sääntöjä, mutta työpari oli lähtenyt selkänsä takia lääkäriin.

Taivaan peittivät harmaanmustat pilvet, repaleiset. Mutta ylhäällä oli silti paljon valoisampaa. Pilvet olivat synkkiä, mutta niiden takaa valon kuitenkin täytyi tihkua. Ei se valo ainakaan maasta tullut. Martti pysähtyi, paalukengät pitivät ja hän nojasi taaksepäin vyön varassa. Keski-Suomen metsät olivat alapuolella, tummanpuhuvia kuusikoita, järviä. Tutut metsät. Vanha 20 kilovatin linja, posliinieristimet. Kaikki tummuneita, varsinaisia pommeja. Tarttumaetäisyydellä kolme johtoa. Särinä oli nyt voimakasta ja Martti tunsi ihokarvojen nousevan pystyyn. Niin kävi aina jännitteen lähellä. Nyt myös ranteen niveliä juimi kun piti kiinni paalusta. Oli vielä liian valoisaa, että läpilyöntiä olisi näkynyt, mutta Martti odotti. Hän aavisti paaluun tulevan vuotovirtaa. Aika paljon. Martti katsoi vyöllään roikkuvia leikkureita. Metallinen harus oli normaalia korkeammalla, se oli maassa täytynyt vetää metsään asti. Kallioon ei voinut kiinnittää. Martti siirsi leikkurit hitaasti toiselle puolelle kuin missä harus oli. Särinä muuttui tasaiseksi huminaksi. Kyllä. Tässäkö se nyt oli, elämä.

Martti ajatteli ihmisen kasvoja, miten niitten taakse ei pääse. Kasvot ovat kaikki. Täydelliset kokoonpanossaan: silmät, nenä, suu, joka voi kääntyä hymyyn, mutta kasvot olivat kuitenkin vain välittäjä, viestintuoja. Niissä kaikissa oli samaa, rakasta: joulua odottavassa tyttäressä, vaimossa, joka ei enää rakastanut, vanhassa äidissä. Martti siirsi painoa varovasti jalalta toiselle, harus lonksui, sekään ei luvannut hyvää. Ja jos eristinpuu oli laho. Hänen painonsa saisi sen taipumaan. Kolmesta mahdollisuudesta hänelle osuivat kolme hutia. Ihminen on piilossa kasvojen takana, näkymättömissä.

Martti kopautti kumisauvalla lähintä posliinikupua, se halkesi pehmeästi. Näkyviin tuli ruskeaa hyhmää, koko eristin oli täynnä sitä. Humina lakkasi. Martti laskeutui alas rivakasti, käveli alas viettävää kalliota. Pian tapahtuisi jotakin. Kolme minuuttia maasulun jälkeen välähtää aina. Martti odotti pimeän metsän reunassa, hän ei voinut olla kenellekään näkyvissä. Sitten välähti, paalu paloi soihtuna, valo oli niin kirkas, että Martti peitti silmänsä käsivarrellaan. Polulla matkalla autolle silmät eivät tottuneet pimeyteen, ilma kävi viileästi kasvoihin lämpimän tulen jälkeen.