Kirjoittamista ajattelen jään murtamisena, käsiksi käymisenä, kauas viskaamisena, suoraan asiaan menemisenä, hätkähdyttämisenä, sirpaleiden tekemisenä, kaikkivoipuutena. Näistä asioista pidän.
Olennainen osa kirjoittamistani on yllätyksellisyys. Nautin kirjoittamisesta sitä enemmän, mitä vähemmän suunnittelen tekstiä ennakolta. Annan alitajunnan ohjailla, vapain käsin. Tai ehkä en huomaa, halua huomata sitä tietoista ohjailua, sillä kyllähän sitäkin tapahtuu, koko ajan.
Vastakohtana nopealle kirjoittamiselle pidimme tänään hitaan tantrapäivän: kävelyä metsässä niin hitaasti lasten kanssa kuin mahdollista. Tikkojen ääniä, tassunjälkiä puunrungolla, jäätynyttä sammalta, niin vihreää. Kuopus putsaa kiviä lumesta kepillä. Alan miettiä sitä miten paljon lapsena kävelin. Saatoin ystäväni viisivuotiaana kotiinsa, kolme kilometriä, kävelin takaisin lumista tietä ison pehmeän penkan viertä. Tähän kävelyyn saattoi vierähtää koko iltapäivä. Metsiä pitkin kävely on alkuperäistä. Nuorena kävelin syksyisin joka päivä tunteja metsissä ja peltoteillä, samoin tekivät monet ystävänikin. Montako tuntia taas kävelit? Parasta se oli juuri syksyllä, kypsän viljan tuoksussa, iltahämärässä, sateessakin, ja taas silloin kun maa on kohmeessa.
Jo kävelemisen ajattelusta tulee kaikkivoipa olo.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Ihania metsäkävelylenkkejä! :)
Ilahdutti tuo alun kirjoittamiskuvauksesi; tunnistin siinä paikoin omiakin tapoja: on pakko jollain tavalla rikkoa, hätkähdyttää...
Nykyään lasten kanssa kävelyt ovat muuttuneet, yksinäinen kävely on luksusta..
Post a Comment