Pojat nipistelevät toisiaan takapenkillä, tönivät, kinastelevat, väittelevät. He huutavat, kiljuvat, ja kaikki jatkuu 400 kilometriä. Voisin pysähtyä huoltamolle (niinkuin sitten pysähdymmekin), ostaa sanomalehtiä ja repiä ne lattialla kappaleiksi kuin stressattu häkkikana. Pienen hetken pojat ovat aselevossa:
- kun he syövät eväitä, kinkkuvoileipiä, pähkinöitä
- kun radiosta tulee huumoriohjelma, jossa Anita-Pirjo Nieminen-Jokinen (lavakoomikko, sama, joka esitti joskus Tarja Kulhoa Korson Räkkärimarketista) kertoo juttuja. Pojat toistavat myöhemmin ne hämmästyttävän tarkasti sanasta sanaan: Etsin miestä, minulla on sata kissaa, asun niiden kanssa samassa kodissa, syön samaa ruokaa. Jos tämä on ongelma, niin älä vaivaudu.)
Kyltti Virrat on osaksi lumen peitossa, niin, että siinä näyttää lukevan Nepal. Nauramme sille miehen kanssa, mutta vain hetken. Otin matkaeväsjuomaksi kotikaljapullon, jouluksi tehtyä. Kiersin sen auki etupenkillä, ja se kuohui ja pärskähteli pullosta kuin shamppanja. Pulloon ei jäänyt juuri mitään. Kaikki oli housuillani. Onko elämäni todella tällaista sirkusta vai onko joku taho, jota syyttää? Mies sanoo, että otetaan tämä huumorilla. Se kommentti on tarpeeton. Kaikki otetaan. Luistelen sitten Virroilla huoltamolle sisään, näytän siltä kuin olisin kussut housuihini, lemahdan makealta maltaalta. Katson taaksepäin, kaksivuotias kuopus katsoo parhaimmaksi kontata liukkaan pihan yli, yksi pojista juoksee perääni klenkaten kenkä puoliksi jalassa. Siinä välähdyksessä näyttää kuin kaikki pakenisivat pian räjähtävästä autosta. Kriisin ainekset, tai pikemminkin kriisin ulkoasu, todellisuudessa hellää elämää. Sama juttu kotona, kun katselen olohuonetta leikkimisen jäljiltä. Se näyttää samalta kuin amerikkalaisissa elokuvissa, jossa kodissa on asukkaiden poissaollessa käynyt murtovarkaita, jotka ovat etsineet jotakin, esim. sirua, tai jotain arvokasta juttua, kontrahtia, ja jotka ovat tyhjänneet laatikot, vetäneet kirjat hyllystä lattialle. Sen sijaan, että soittaisin poliisille ja vakuutusyhtiöön, ryhdyn vain tyynesti siivoamaan.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Kiitos tästä. Oi voi, miten nauratti - etenkin tuo lasten kömpiminen autosta perääsi! (Kaikki on jotenkin niin tuttua!)
Harjoittelen nyt tuota huumorilla suhtautumista. Se on päässyt viime kuukausien aikana hiukan unohtumaan. :)
Post a Comment