adventtitarina

Kun kävelin töistä kotiin pitkin pimeää hautausmaan muurin viertä, näin maassa jotakin. Mietin hetken, pysähdynkö, olin väsynyt. Liikenteen melu viereisellä isolla tiellä painoi kaiken alleen, halusin eteenpäin, pois tästä. Jalkojani särki, olin seisonut ja kävellyt koko päivän. Housuni kiristivät epämukavasti, minun olisi pitänyt jättää ruoka syömättä. Jossain edessäpäin välkkyi punainen valo, en jaksanut katsoa, mikä se oli. Jouluvalo, tai sitten se oli mainos tai lämpömittarin ja kellon vaihtuva valo. Mistä lähtien en edes jaksanut katsoa? Minua pyörrytti, kun kumarruin alas. Melkein kaaduin. Nostin sen ylös, se oli hansikas. Musta miesten nahkakäsine. Seisoin se kädessä ja mietin, mitä sille pitäisi tehdä. Vein käsineen nenäni alle ja nuuhkaisin. Vieras tuoksu. Nahan tuoksu ja vähän tunkkainen, mutta miellyttävä. Kokeilin sitä käteen. Se oli sisältä pehmeä, muotoutunut vähän isommalle kädelle kuin omani. Kävelin muurin viereen ja laitoin käsineen vanhojen luonnonkivijärkäleiden päälle. Niin kai piti tehdä. Mutta kuka kaipaa käsinettään nykyään? Niin, että lähtee takaisin samaa tietä sitä etsimään. Ei nykyään kukaan. Niitä katoaa, päivittäin. Siinä käsine oli, muurin päällä, kämmen kohti taivasta. Katsoin ylös, tummaa siniharmaata massaa. Aivan kuin joku tahallaan tahtoisi tukehduttaa viltin alle, kokeilla miten kauan siellä pysytään hengittämättä. Käänsin käsineen toisinpäin, kämmen alaspäin. Nyt käsine hyväili muuria. Kävelin muutaman askeleen taaksepäin, sieltä katsoen näytti kuin musta käsi pitelisi muuria paikoillaan. Kohta se nostaisi koko muurin ylös. Mikä ryske siitä tulisi, kivet painoivat tonnin ja niiden siirtäminen oli outo ajatus. Ei niitä koskaan tästä siirrettäisi. Kun hautausmaa tehtiin, se jää siihen. Ei päälle rakenneta elementtitaloja. En voinut jättää käsinettä siihen. Minulla ei ollut tarjota sille paljon mitään. Niin vähän, etten uskoisi kenenkään sellaiseen tyytyvän. Minua suorastaan masensi ajatus käsineestä asunnossani. Laitoin sen kuitenkin takkini taskuun. Se täytti koko taskun ja tuntui painavammalta kuin olikaan. Tunsin sen siellä koko kotimatkan, matkalla ajattelin miten ensin sytyttäisin eteisen keltaisen kattovalon.