outo mies

Istuin juomassa lattea kahvilassa töiden jälkeen, kun vieras mies tuli pöytääni noin vaan. Hän oli yhtä jalkaa ja kättä sikin sokin. En oikeastaan ajatellut siitä mitään, laitoin vain pois kirjan, jota olin lukemassa. Hän laski varovasti tuoppinsa pöydälle ja ojenteli sitten pitkiä jalkojaan pöydän alla. Hän kysyi mitä kirjaa minä luin. Näytin hänelle kirjan kantta, se oli joku satunnainen romaani. Hän nyökkäsi ja hymyili jotenkin vaivautuneesti.
Juttelimme kaikenlaista yleistä – säästä, uutisista. Hänellä oli omalaatuine puhetyyli: - Mitäs noin nuori tyttö tekee täällä tähän aikaan? hän kysyi minulta. Jotenkin hänen eleensä olivat, miten sen nyt sanoisi, vanhanaikaisia. Hän nousi ylös, kun minä nousin ottaakseni naapuripöydältä lehden. Aivan kuin hän olisi ollut vanha ja minä nuori. Minulle tuli outo ajatus: hän käyttäytyy kuin isänsä (en tietenkään tuntenut hänen isäänsä). Me olimme kuitenkin suurin piirtein samanikäisiä. En muista kovin tarkkaan mitä me edes puhuimme, koska kiinnitin huomioni hänen kaulaansa. Sen nytkähtelyyn. Aivan kuin hän olisi jatkuvasti niellyt jotakin todella isoa ruokapalaa. Laskin sekunteja nytkähtelyjen välillä. Se toistui aina viiden sekunnin välein. Ei se minua oikeastaan häirinnyt, se vain osui silmiini. Ja hänen kasvonsa, ne olivat todella kapeat ja pisamaiset, hän näytti suorastaan aliravitulta. Silmät olivat hailakat ja vaaleansiniset, vähän vetiset, niiden alla iso kyömynenä. Mutta päällimmäisenä aisti hänessä surumielisyyden. En tiedä mistä se vaikutelma tuli, ulkokuori oli hänellä normaali, mutta ihan kuin hänen sisällään olisi ollut joku hirvittävä suru. Kuitenkin hän tuntui suhtautuvan minuun jotenkin säälivästi. Mitä tahansa sanoinkin, niin hän vain hymyili, aivan kuin minua oltaisiin kohta viemässä ammuttavaksi, ja se mitä siinä rupattelin, jäisi viimeisiksi sanoikseni. Ja voiko viimeisiin sanoihin suhtautua mitenkään muuten kuin liikutuksella? Minulle tuli tunne, että edessäni on joku, joka ei naura aidosti koskaan, jota mikään ei oikeasti ilahduta. Sen sijaan hän nauroi kyllä minulle. Sanavalinnoilleni, kun esimerkiksi sanoin hänen kaulaliinaansa ”kivaksi”. En tosiaankaan tiennyt mitä olisin siitä ajatellut. Oliko se hyväntahtoista naurua? En saanut selvää. Se loukkasi minua joka tapauksessa. Naurettuaan hän upposi taas jonnekin syvälle itseensä.
Kun puhuttavaa ei enää löytynyt, hän pyysi minua mukaansa kävelylle. Kun kieltäydyin, hän hymyili taas sisäänpäin aivan kuin hän olisi tiennyt kaiken jo etukäteen. Hän nousi ja lähti kävelemään ovelle. Ja hän käveli oudosti, oikea käsivarsi suorana sivulla, liu’uttaen sormiaan seinää pitkin. Hänen raajansa näyttivät irtonaisilta, mutta taipumattomilta. Suorat pitkät housut ja tiukka kauluspaita hänen yllään olivat liian pienet ja silti vaatteiden sisällä ei näyttänyt olevan mitään. Jalat olivat tikkumaisen ohuet ja suorat. Ajattelin, miten inhottavan kylmät hänen luisevat jalkansa olisivat peiton alla. Hetken mielijohteesta lähdin hänen peräänsä. Sain hänet kiinni postin nurkalla – hän käveli uskomatonta vauhtia vaikka oli niin kömpelö. Kun hän näki minut, hän hymyili taas kuin olisi säälinyt minua. Minusta tuntui, että hän piti minua naurettavana, kun seurasin häntä. Miksi oikeastaan tein niin? En tuntenut häntä kohtaan mitään - muuta kuin välinpitämättömyyttä ja korkeintaan uteliaisuutta. Kävelimme rinnakkain pitkän tovin. Hän käveli aivan kuin minua ei olisi ollutkaan, ja minun oli vaikea pysyä hänen vauhdissaan. Pari kertaa kun käännyimme sivukadulle hän törmäsi minuun, en koskaan aavistanut mihin suuntaan hän oli kääntymässä. Tulin perässä kuin näkymättömässä hihnassa. Emmekä edes puhuneet kävellessä mitään - lukuun ottamatta sitä kun hän lopuksi pysähtyi ja sanoi: - No niin.
Vasta siinä tulin ajatelleeksi, että minne me oikeastaan olimme menossa. Hän asui siinä. Hän seisoi porttikongin edessä ja katsoi minua kuin virkamies. Hän ei tehnyt elettäkään hyvästelläkseen, joten tartuin hänen käteensä ja sanoin: - Nähdään.
Hän kääntyi ja meni portista taakseen katsomatta. Tunsin oloni kumman tyytyväiseksi, aivan kuin olisin saanut loppuun pitkän työurakan. Niin, oli miltei sanomassa, etten arvannut sitä - että hänestä tulisi hyvä ystäväni - mutta ei, sen minä juuri aavistin, että jotakin erityistä siitä tulisi.