Parvekkeen pöydällä kuopuksen päiväunisängyn vieressä on lanttu- ja porkkanalaatikoita ja kotikaljaa, sekä juuressosetta, kylmässä. Toivon, ettei hiiri löydä sinne. En ole koskaan nähnyt sitä, mutta kuulen sen askeleet öisin välikatossa. Anne, olen ristinyt sen siksi, sillä on perhe, suku, tietysti - jalkaparien määrästä päätellen laaja.

Tänään iäkäs puistotäti jäi hetken joulutauolle, ja pojat saivat perinteiset joulupussit. Ne ovat vanhanaikainen kooste: pipari, pari namusta, enkelisuklaa. Se on niin soma pussukka, kääreenä punainen lautasliina. Ja vaikka se on vaatimaton, niin silti tuntuu, että se jo melkein riittäisi. Lahjoiksi. Lapset puristavat niin tyytyväisenä pussukoita käsissään. Ja välillä nautimme kuusesta. Kuopuksen iän ja kokemuksen puutteen huomaa: hän ei puheista huolimatta arvaa pussin sisältävän herkkuja, eikä kiirehdi avaamista. Ja kun hän avaa sen, hän yllättyy ja varmistaa pariin kertaan, että herkut ovat todella hänelle. Liikuttavaa.

Mutta kummallisen voimakkaasti minuun vaikutti eilen lukemani iltasatukirja Alvar Avaruusjänis. Siinä puhuttiin vaaleanpunaisesta syrjitystä pupusta. Mutta lukiessa rupesin miettimään toisenlaista, sellaisen todella voimakkaan ja ison jäniksen olemusta. Minusta jänis on aika itsevarma ja jopa röyhkeä eläin. Se on yleensä varovainen, vieraita kohtaan, mutta entä silloin, kun se ei pelkää sinua yhtään, vaan kohtelee sinua vertaisenaan? Sen jaloissa on voimaa, ja silmissä päättäväisyyttä - ei: itsepäisyyttä, tietynlaista sokeaa etenemistä. Jänis ei välitä tunteistasi ja järkipuheistasi. Se ei ole pahantahtoinen, mutta se loikkii ylitsesi voimakkailla hypyillä, ja miltä tuntuu saada sellainen potku palleaan? Jänistä on vaikea (mahdoton) taivutella puolelleen.

Hirvet ovat aivan toisenlaisia, jos ne suuttuvatkin, ne korkeintaan katsovat ja kääntyvät lähteäkseen pois. Ne eivät käy päälle muuta kuin aivan poikkeustapauksissa, ja en osaa edes kuvitella mikä olisi sellainen. Hirvet ovat rinnallakulkijoita.