Silja pesi keittiössä astioita, otti tiskipöydältä likaisen lautasen, laski siihen vettä. Se saisi liota hetken. Kohta kuivunut ruoka irtoaisi helposti. Astioita oli päällekkäin, Silja otti aina päällimmäisen, eteni astia kerrallaan. Laittoi puhtaan astian kaappiin, avasi ja sulki joka kerta erikseen astiakaapin oven. Alimmassa kulhossa oli kaksi lusikkaa ristissä, mitä niillä oli syöty? Jälkiruokaa, he kaksi. Silja piti lusikoita kädessään ja päästi hanasta vettä niiden päälle, hankasi sormin puhtaaksi ja sammutti vedentulon. Pinttyneet kovat muruset lähtivät vain kynnellä. Lusikoissa oli musta muovinen varsi, ja Silja huomasi, että toisen lusikan pesä on irtoamassa varresta, se heiluu. Hän asuu toisessa kaupungissa, elää toisenlaista elämää, perheensä kanssa.
Silja avasi kaapin, etsi sieltä kynttilänpätkän. Paksun, joka olisi tukeva ja pysyisi pystyssä. Mille kynttilän asettaisi? Jollekin kevyelle, kelluvalle. Paperilautaselle. Syviä kertakäyttölautasia oli nurkkakaapissa pino pikkujoulukutsujen jäljiltä. Silja meni alas katua joen rantaan, sytytti kynttilän. Hän varjosti kädellään liekkiä, ja katseli ympärilleen. Tässä kaupungissa liekki näytti niin heikolta. Ilmassa oli kuitenkin tuulta, vaikka oli tuntunut tyyneltä.
Silja katsoi mustana virtaavaa jokea, sen syvyyttä ei osannut sanoa. Talot joen takana olivat korkeita. Oli hämärää. Hän laski kynttilän jokeen lautasella, se lähti palavana hitaasti merta kohti. Meressä se joutuisi mustiin, kylmiin pyörteisiin.
Kotimatkan Silja itki välittämättä vastaantulevien katseista. Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen tämän kaupungin sellaisena kuin se on, hän ajatteli. Ja kun se näkee minut. Vanhan naisen, isoäidin, hoitamassa parvekkeella kukkia.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment