Kirjoittamista ja mökkejä

Mietin kirjoittamista blogissa, ja sitä, että mitä on se oma ääni. En blogissakaan kirjoita mitenkään aivan vapaasti, vaikka en tätä tekstiä yhtään suunnittelekaan, mutta jonkinlainen sovinnainen sanomisen tapa tässä kuitenkin on. Sellaista, mitä nyt on tottunut lukemaan ja mistä lukija ajattelee, että kirjoittaja ei ole aivan hullu, että lukeminen on jotenkin järjellistä. Joskus, aika useinkin, haluaisin kyllä rikkoa tämän sovinnaisuuden ja kielen pinnan. Haluaisin rikkoa tarinatkin.

Joskus painovirheestä, lipsahduksesta tai vaan jotenkin tiedostamattomasti asiat menevät eteenpäin, loksahtavat paikoilleen. Kirjoitin käsikirjoitukseni tiivistelmään, että teemana on isän ja tyttären välinen suhde. Ja rakkaus. Siis kaksi eri asiaa. Mutta lukiessani nämä lauseet rinnakkain ymmärsin, etteivät ne olekaan kaksi eri asiaa, vaan yksi laajempi.

Tuoksu ulkona on huumaava, sateisen yön jälkeen. Kosteus täällä meren lähellä tuoksuu suolaisemmalle kuin sisämaassa. Meren haistaa. Satakieli on asettunut läheiseen rämemetsään, näemme sen joka päivä. Se laulaa kurkku pamppaillen, poikien mielestä moottorisahamaisesti (kastanjetit). Se on usein pelottoman alhaalla, eikä se näytä meitä pelkäävän muutenkaan. Olen varma, että se on rohkea lintu.

Kaikki on todellakin niin auki. Meret. Ihmiset.

Kirjoittaminen on reunalla olemista, elämä kaikkiaan on keskiössä. Äitini kertoo mökin kallistelleen, kun ihmiset kävelivät siellä. Se oli tuettu sähkötolpan pätkillä. Isäni puhui yhtäaikaa puhelimeen taustalla: UUSI MÖKKI. ENSIN TÄYTYY TEHDÄ KIVIJALKA. Välittäjä sanoi, että kaunis luonnontilainen mökki, saunasta pääsee suoraan uimaan. (Vielä kätevämpää, saunassa voi sisälläkin uida.) Mitä kukin mökiltä haluaa, se on siinä. Mietimme tätä yhä. Mökkejä saa paketteinakin aika edullisesti. Ai niin, tie ei mene perille asti sinne, on pari ojaa, joiden yli on hypittävä. Mutta tienkin voi tehdä. Tavoitteena on sellainen talo, jotta voisin vähitellen alkaa asumaan siellä, enemmän ja enemmän. Lopulta kokonaan.

Joka aamu pydähdymme poikien kanssa onkimaan ison ojan reunalle eskarireitillä. Meillä on nokkospuskassa onget. Kalaa tulee solkenaan. Aika limasia, sanoi kuopus tänään. Hän nakkelee kalat olan yli penkalle. Vesi on kirkasta, ja varis käy siinä juomassa varhain aamulla. Kun näkee sen juovan, tajuaa, että miten paljon unohtaa asioita. Sen ojentaa kaulansa joka nielaisulla, kun ottaa raikasta vettä. Eikä se pidä mitään kiirettä.