Sateenkaari

Ajamme kuopuksen kanssa Pohjanmaalle kuunnellen autoradiosta hyvää musaa, tosiaan, miehen vanhoja kasetteja, joita hän on nuorena äänittänyt. Kuuntelemme kellarikamaa, koska mies ei itsekään muista mitä kaseteilla on, mutta jos kuuntelisi, muistaisi yhtä ja toista. Mutta hänellä on hyvä maku, jo silloin. Näitä kappaleita soitetaan yhä. (Muutamia lukuunottamatta: hot, hot, I'm a hot girl...)

Ajamme puuduttavan pitkää matkaa A:n kanssa, lauleskelemme, vaihdamme sujuvasti eri tyyleistä toiseen. Diskobiiseihin kuopus osallistuu huutamalla rytmikkäästi äää-äää-äää. Sitten tulee Eppu Normaalia, josta muistan sanat, (luulen, että aika moni muistaa): sähköt sain, sähköt kitaraan, sähköt vain en muuta tarvitsekaan.... soita loppuun asti kappaleet...kun kitara soi.. ei itkeä saa. Tässä vaiheessa tosiaan innostun, kun muistan, että mulla ja Kolmannella Naisella on ollut sama musiikinopettaja. Munhan täytyy siis myös olla hyvä laulaja! Kuopus alkaa huudella lauluni päälle: Kaasua! kaasua!

On siis niin hyvä päästä pois Espoosta. Vaikka vaan ajelemaan päämäärättömästi, mutta meillä on kyllä päämäärä. Ihana, että on paikka, jota halveksia, ja varsinkin paikka, jota kaivata.

Illansuussa ajan yksin mökille, sinne vie kapea ja pieni hiekkatie, sataa kaatamalla, en näe yhtään mitään. Tuulinlasinpyyhkimet viuhuvat, olen aika väsynyt. Tie on kupera, se on muuttumassa liukkaaksi savivelliksi. Omistaja parkkeeraa taakseni, enkä sateessa edes huomaa häntä, hän koputtaa autonikkunaan. Mutta kun pääsemme mökin pihaan, sade hiukan laantuu ja olen tutkinut hiukan paikkoja, kurkistanut takkaan (se on harakanpesä, myönsi omistaja), koputellut tiskipöydän alaosaa, niin...

Jotakin kummallista tapahtuu, jotakin, mikä ei ole aivan jokapäiväistä. (Aiemmin päivällä olin jo kuullut käen kukkuvan!) Seisomme pihassa omistajan (ei..), myyjän (ei), sen miehen kanssa ja huomaan hänen silmäripsiensä olevan epätavallisen tummat. Kun katsoo sivusta. Hän muistelee mitä mökillä on vuosien mittaan tapahtunut. Sitten: sateenkaari.

Seisomme sateenkaaren päässä, siinä missä se osuu maahan. Sateenkaaren pää on mökin pihassa, enkä ole nähnyt koskaan niin upeaa sateenkaarta. Ei ole mieskään, tuijotamme sitä molemmat. Hän tuskailee, että kamera ei ole mukana, minä haen kameran autosta ja alan kuvata sateenkaarta. Sen värit ovat upeat, se on leveä, yllä on toinen heikompi. Kaikki värit mitä voit kuvitella.

En ole taikauskoinen, mutta.

Mökissä on rossipohja, ja saunassakin. Järvi lainehtii, liplattaa ja pihassa on ihana järviveden tuoksu, sateenjälkeinen kevään vihreä tuoksu. Kuulemma paljon kuhaa, puhdas vesi. Vesijohto ei tule sisälle, mutta vesipiste ei ole kaukana. Mökissä on makuuparvi, joka on kuin pääskynpesä, kapea ja katonrajassa, sinne täytyy ryömiä. Sinne mahtuu 12, on testattu, mies kertoo. Ettehän te pelkää ukkosta? hän kysyy. Koska täällä ukkonen todella tuntuu. Hän olettaa etten pelkää ja on oikeassa. Hän jatkaakin: Kerran täällä oli vieraita, ja he lähtivät ukkosta pakoon. Kun tulin mökille, täällä olivat kaikki heidän tavaransa levällään, lasten lelutkin, lattialla, niillä sijoillaan. Me molemmat nauramme.

Lapsuudenkotini on lähellä, viiden minuutin päässä. Astun veljeni kotiovesta sisään varoittamatta, he katsovat minua kuin haamua. Minunkin tekee mieli katsoa itseäni, miltä näyttäisin. Talo ja kaikki näyttää siltä, kuin siitä olisi vedetty muutama naula irti, kuin se olisi hiukan vinossa, vaikkei se ole. Ryhti, joka oli ennen, sitä ei enää ole. Vintin ikkunasta näkyy valkeita lautoja tai huonekalujen kulmia.

Sisällä imetetään juuri vauvaa. Pidän sitten vauvaa sylissä ja seuraan sen katsetta. Sisällä on liian lämmin. Vauva on puolitoista kuukautta, se seuraa sylistäni katseellaan isää, joka kaataa makaroneja muoviseen astiaan, siitä kuuluu kova ja pirisevä ääni. Se kummastelee sitten ylös kiemurtelevaa murattia, vauvan ilme on mietteliäs.

Ilta on uskomattoman hieno, kaikki huokailevat illan kauneutta sisällä, minun on päästävä ulos, metsään. Ohimennyt sade, aurinko, lämpö, oksilla kimaltavat vesipisarat, vaaleanvihreänä hohtava sammal metsätien vierellä. Eikä se ole mikä tahansa metsä. Se on Paratiisi. Kirkkaan metsälammen pinta on sininen. Se on Taivas.

Viipyilen metsässä niin pitkään kuin mahdollista, vaikka lupasin viedä toisen mummon autolla kotiinsa samalla kun itse menen. Lupasin olla vain hetken, ja olen viipynyt metsässä ainakin tunnin. Niin surullista joutua lähtemään sieltä, sulkea paratiisin ovet takanaan, mutta kuvittelen kaulaani kaksi rengasta, molemmista roikkuu paratiisin avain. Miksi niitä on kaksi? En tiedä, mutta niitä vain on kaksi.

Ne avaimet ovat pienet, kuin matkalaukun avaimet.

Avaimet.