Kotona sängyn vieressä pengon muovipussia, siellä ovat matkanajan postit. Minulla on näköjään elämä, vai ovatko nämä kuolleen ihmisen posteja. Lojun sängyssä, en enää oksenna, mutta en jaksa nousta ja näen painajaisia, niin julmia, etten voi niistä kertoa. Laitan kukkia siniseen kahvikuppiin ikkunalaudalle ulos. Joka puolella on kukkia juuret maassa, nuo kukat ovat proosaa, irrotettuna maasta. Matkalaukkuja ei pureta, hiirenloukkuja ei tarkisteta, onko niihin mennyt joku. Kukaan ei jaksa.
Virosta jäivät mieleen vaaleat kalkkikivet, keltaiset kevätesikot, kelta- ja valkovuokot, joilla metsät oli pinnoitettu. Murskatut näyteikkunoiden lasit Tallinnan kaduilla, seassa veriläikkiä, punaista, tummaa punaista. Öiset sireenit. Katseet.
Valkoinen kalkkikivi, lammen turkoosi vesi ja ilma: tuulta, jota ei tuntenut, kylmää merellistä hohkaa. Minuutissa paljaat kädet olivat kohmeessa ja jäykät, aivan kuin pakkasella. Avoimella niityllä tuuli meni ytimiin asti, hevoset väistelivät tuulenpuuskia, puistelivat päätään, hörähtelivät toisilleen. Katajat huojuivat avoimella laitumella, hevoset kaihtoivat liikkuvia puita. Miten herkkiä ja varovaisia, mutta samalla vahvoja ratsut olivat, ne eivät astuneet kiviin eivätkä lantakasoihin, lätäköistä puhumattakaan. Ja tuuli ja valo yhdessä, kylmyys ja kirkas valo. Aurinko paistoi miltei koko ajan täydeltä terältä, silti sää oli viiltävä.
Ratsastusretkellä kiurut lauloivat koko ajan ja näimme reposen, joka metsästi pikkuriistaa pitkä häntä ojossa taaksepäin. Se oli laiha ja takkuinen pikku otus. Ratsastus oli hauskaa; miehen hevonen Umberto oli laiska, se pysähtyi yhtämittaa syömään ruohoa. Mies piti suitsia liian löysällä. Oma hevoseni oli virkeä, ja totteli pienintäkin elettä, välillä se kyllä kääntyi katsomaan minua satulassa, ajatellen: Päätä nyt mitä haluat, hyvä ihminen, päätä. Ja sano se sitten. Nämä olivat tilan rauhallisimmat kopsut. Hetkeä aiemmin omistaja oli esitellyt meille omat suosikkinsa, joilla hän ratsastaisi, yksi oli Panteras, valtavan kokoinen ori, jolla oli karaktääriä, se otti kontaktia ihmisiin. Se vaikutti liian virkulta meille, some adher horse for me, pliis.
Virolaisen omistajan kanssa puhuessa oli kummallinen ongelma: ymmärsin kyllä mitä hän sanoi, mutta en sitä, mitä hän tarkoitti. Ses kuida lähteb puhke soismaja? Me ses rätvil teet. Mutta emmekö me juuri sopineet… että…
Kävimme matkan aikana todella kummallisissa paikoissa, totesimme välillä, että tämä on elokuvamaista, vieläpä aika kaurismäkistä. Kolveren linna esimerkiksi. Se vaikutti työsiirtolalta/parantolalta/hoitokodilta. Mikä paikka se oikeastaan oli? Omituinen tunnelma, linnarakennuksien läpi virtasi musta joki, rakennuksien reunalla istuskeli lamaantuneita ihmisiä, joessa ui yksinäinen joutsen. Kaikki oli pysähtynyttä.
Toinen oli Via Baltican varrella oleva baari, jonne meidän oli pysähdyttävä syömään. Savuinen paikka, jonne astuessa tuntui, että kaikki pysähtyi, että siellä eivät päde normaalielämän säännöt. Ehkä absurdius johtui siitä, että lapset olivat mukana.
Ratsutilalla kuopus alkoi oksennella, ja oksensi puolitoista vuorokautta siitä eteenpäin. Virus oli saatu varmaankin jo kotimaasta. Laivassa mies oksensi vessassa koko matkan. Minä oksensin satamassa taksijonossa, roskiksen taakse. Eihän tämä mitään, vappuna, mutta tämän jälkeen kaipaan vaan rauhallista elämää, jotakin aivan tapahtumatonta. Erämaamökkiä, jonne voisi vetäytyä, pois tapahtumista.
En kirjoita mitään Kumun museovahdista, en. Ehkä hiukan vielä venäläisestä tytöstä laivan pallomeressä. Hänestä ja virolaisesta pojasta tuli esikoisen hyviä ystäviä. Tytöllä oli ihailtava asenne: me leikimme nyt tällä porukalla, tuli mitä tuli. Millainen lapsi jatkaa iloisena leikkiä vastarinnasta huolimatta, hän lähestyy barbi ojossa, tupsuttaa sitä toisten kasvoihin, vääntää kättä esikoisen kanssa, (vääntää vähän vielä rannettakin päälle), laittaa palloja paitansa alle ja kaikki alkaakin sujua. Kohta toisillakin on palloja, hauiksina, kyttyröinä, jne.
Ja kattohaikaroista, niitä oli paljon, kun haikara tuli sähköpaalun päällä olevalle pesällä, seurasi nokkien kalisutus. Alleja, kuireja, kurkia, meriharakoita, kiuruja, paljon lintuja näimme, muutaman lajin, jota emme tunnistaneet. Ja opimme, että kevätesikoiden kukinnoistakin voi tehdä teetä, kuumaa vettä päälle ja pieni haudutus.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Ai, miltä maistuu kevätesikkotee? Onkohan sillä jotain rohtovaikutuksia... kuulostaa kumminkin ihanalta.
Sun tekstiä on hyvä lukea.
En ole maistanut vielä, enkä vaikutuksistakaan tiedä.. täytyy kokeilla. Ja ensin tutkia mitä siitä sanotaan jossakin lähteessä. Olisikin mukava kun löytäisi luonnosta rohtoja.
Kiitos kommentista.
Paneuduin heti asiaan googlen avulla ja kevätesikkotee ei ole myrkyllistä, vaikka jotkut kasvinosat ovatkin, ja tee auttaa ainakin päänsärkyyn, vilustumiseen ja nivelreumaan!
Post a Comment