Viime päivinä olen lukenut lakitekstiä, järkeillyt kiinteistökauppoja. Ollut onnellinen pienestä mökistä juuri siellä, missä haluan. Nyt Espoon kodista tuli kakkoskoti, ja siitä toisesta varsinainen, juuri siellä missä pitääkin. Koko elämän painopiste muuttui, voin hengittää taas vapaammin. Ei omistaminen sinänsä ole tärkeää, mutta se, että voimme elää siellä jonkin katon alla. Taivaskin riittäisi minulle, pilvet, ymmärrät kyllä, mutta minulla on mukanani pieniä ihmisiä, jotka on pidettävä lämpiminä. Tuo puu näyttää meille suuntaa, sanoi kuopus yllättäen metsässä, kun näki maassa keloontuneen männyn.

Lapset sairastavat taas. Flunssaa ja silmätulehdusta. Kaupanteon ja hoitamisen lomassa kirjoitan muutamia sanoja kirjoitustehtävääni: Ensin katsojat eivät ymmärrä, mitä päähenkilö kaipaa. Mutta sitten lopulta ymmärtävät. Pälä - pälä - en pysty keskittymään, enkä voi palauttaa tällaista tehtävää. Lähdemme sateessa ulos, sienikatoksen alle, ja rojahdamme siihen kuin puliukkoremmi. Minulla on K-kaupan muovipussissa lehtiä luettavaksi. Kuopus kompastuu ja kierähtää hiekalla selälleen kuin hylje eikä pääse kankeissa sadevaatteissa ylös. Keskimmäinen nojaa sienen varteen ja katselee maailmaa apaattisin, lievästi kuumeisin silmin. Esikoinen ärisee, koska maailma on hänen tiellään, liian hidas tai liian nopea.

Lapsista haluaisi ottaa kuvia silloin kun he nukkuvat. Mutta se ei tunnu sopivalta, se on tunkeilemista. Ehkä korkeintaan kuvia ilmavista varpaista, jalasta, joka tulee esiin pinnasängyn pinnojen välistä.

Rakkaus - kaikissa muodoissaan.

Huomenna lähden poikien kanssa katsomaan mökkiä - että mitä olemme ostaneet.