Yksinäisyydessä vietetty päivä, levollinenkin, lasten kanssa. Liikkumisratamme ovat sellaiset, ettemme tänään tapaa oikeastaan ketään. Paitsi illalla, kun luen puistossa romaaniani, niin tapaan ensi kertaa äidin ja juttelemme kauan. Ja juuri ennen hänen tuloaan luin ahdistuksesta, joka tuntuu sitä kuin Jumala olisi kuollut tai aurinko sammunut.

Nyt olen liian väsynyt kirjoittaakseni mitään.

Lapsuus tuntuu ajelehtivan kauemmas ja kauemmas, ulos näköpiiristä. Se on ollut koko ajan niin lähellä. Mutta minä en päästä irti, olen aina vaan rannalla, tykkään kävellä maleksien. Metsässä purskahdan itkuun, ja ajattelen, että metsän reunassa minun täytyy koota itseni. Polun pinta on pehmeä, se olisi paljaalle jalkapohjallekin pehmeä, neulasia ja kariketta. Luovuttaminen voi olla viisasta. Se mikä tuntuu marttyrimaiselta alistumiselta, kun ei tämä onnistu, niin en sitten yritä enää mitään, voikin olla hyvä.

Ajatus, joka aina välillä tulee mieleeni on se, että kuolleet ihmiset muistaa paremmin kuin elävät. He ovat jollakin tavalla enemmän pinnassa, näkyvillä. Koska he ovat saavuttamattomissa?