Hyvät asiat hivelevät, sivelevät hyvältä tuoksuvaa linimenttiä tuohon tiettyyn kohtaan rintojen väliin ja siitä ylöspäin, siihen, mikä miehellä on rinta, mikä se naisella on - rinta. Ja miten nuolla ja vuolla ovat samaa ja eriä, puukko nuolee, kieli vuolee. Tuli nuolee, lieskat.
Tuuli on lennättänyt parvekkeen kaiteelta alas kuopuksen peiton ja patjan. Ensimmäinen aamu taas tänään pitkästä aikaa, kun lähdemme normaalisti eskariin. Metsä on umpeutunut, siinä on vihreä verho. Lehdet ovat jo isot, valkovuokot kukkivat yhä. Matkalla keskimmäinen höpöttää omia juttujaan, kuopus huomaa tutun kaivurin, joka on jähmettynyt kauha ylös. Työmiehet eivät ole vielä tulleet, räjäytykset eivät ole alkaneet. (Jatkuvasti kuulemme kotona räjäytyksien varoitussignaalit: Piiiip - piiip - piiip - piip - piip - piip - piip - pip - pip -pip ja räjähdyksen: WWBBRRRUMMM ja piiiiiiiiiip) Mukava tunne, kun kallioperä ja koko talo tärisee. Tuntee olevansa kiinni maassa.
Kävellessä kun kuopus ilahtuu kaivurista (arvaa montako traktoria hän näki auton ikkunasta matkalla Pohjanmaalle, kevättöissä pelloilla, monta!) alkaa naurattaa, toisten ilo, oma ilo. On minulla huoliakin, elämäni on yhtä kaaosta, (olen vaikea ihminen), mutta kun nukumme kuopuksen kanssa vierekkäin patjoilla mummolan lattialla, nuuhkin häntä, makeaa hikistä poikaa ja hän kääntyy unissaan, ojentaa pikku kätensä ja hänen sormensa kutittavat leukani alta. Arvaa kutittiko se, ja naurattiko!
Kotimatkalla eilen ajattelin, että tarvitsisin pallon jalkaan, sellaisen mitä näki vanhoissa Aku Ankoissa vangeilla, kunnon kahlepallo ketjun päässä, täyttä rautaa, että pysyisin maassa. Mutta sitten ajattelen, että onhan mulla jo pallo jalasta roikkumassa, maapallo. Graniittinen, kaikki metsät ja poukamat siinä, mutta sekin tuntuu niin kevyeltä. Tästä voi olla näkemyseroja.
Joka tapauksessa, kotimatkalla aamuvarhaisella näemme tien yli menevän rusakon. Vaikka näen sen hyvin, jään kummeksumaan sitä miten pitkäjalkainen se on. Se näyttää suorastaan eriskummalliselta, koneelta. Sillä on valtavan pitkät jalat, ne ovat ainakin metrin. Ja se ei loiki, vaan kävelee, jalat ovat polvista ikuisesti vähän taipuneet, se ei varmasti saa niitä täysin suoriksi. Noitten pitkin, mutta vahvojen jalkojen päällä kevyt keho ja pää. Ehkä jalat vain näyttävät pitkiltä, kun se menee tasaisella asfaltilla. Yleensä se loikkii varvikossa, silloin jalkoja ei huomaa.
Autossa kuuntelen musiikkia, joka tuo mieleen elokuvan Priscilla, aavikon kuningatar. Kukahan sen esittää: Why don't you like me, why don't you like me... Siinä transseksuaalit matkustivat aavikon halki, samalla mietin, miten hirvi iskeytyisi tuulilasiin, miten se kierisi ylös auton konepeltiä, miten vauhdissa kaikki on mahdollista, tuulilasi menisi hetkessä sameaksi verkkokuvioksi ja tipahtaisi. Miten pimeässä on tarkkailtava valkoisia sukkia ja ohitettava takaa ja kumarruttava alas, jos törmäys tulee. Mutta miten, ja ei tunnu järkevältä kumartua alaskaan, jäädä pinteeseen. Mutta sireenit kuuluvat vain radiosta. Joskus voi johtua vapaudenriiston tunteesta, että jotkut haluavat viedä kaiken äärimmilleen. Miksi ei-ihmiset, kuten minä.
Eilen istuin ekaluokkalaisten kouluinfossa. Esikoisen koulussa on ensi syksynä 5867 tuhatta oppilasta, näytettiin diakuvia koulun pihasta, jossa parkkipaikan vieressä on viisi kiveä. Nämä kivet ovat lapsista niin inspiroivia, niissä leikitään kaikki välitunnit. Koulu on mielenkiintoinen asia. Enää ei muista. Kaikki näyttäytyy lapselle eri tavalla: ei ole ehkä olemassa ankeaa pihaa, vaan ilmassa menee hämähäkkimiehen säikeitä, näkymättömiä säteitä. Katson edessäni olevien opettajien harteita. Te ette tiedä. Mutta luotan heihin ja luovutan poikani.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Miten kaunis ja julma teksti, jälleen kerran. Ei ehkä pitäisi kirjoittaa tätä, mutta menköön kun itse avasit ikkunan. Hirveen törmäystä ei varmasti pysty kuvittelemaan, sen rajuutta, mutta joku sanoi juuri äskettäin, että hirvikolarissa pahinta on se mitä tapahtuu sen jälkeen kun tuulilasi menee hetkessä sameaksi: on mahdoton hengittää kun on satoja kiloja eläimen sisälmyksiä sylissä ja rinnan päällä.
Mutta sitten iloisempaan nuottiin. Omat lapseni ovat jo nuorinta myöten opintiellä, mutta lapsenlapseni aloittaa eskarin syksyllä. Eli mekin luotamme ja luovutamme.
Niin, autolla ajellessani ajattelin, että nopeatempoinen elämä ei sovi minulle ollenkaan, että haluaisin pysäyttää ajankulun.. ehtiä pysähtymään. Ehkä sellainenkin hetki tulee joskus.
Post a Comment