Doris Lessing

Katsoin juuri elokuvan Doris Lessingin elämästä. Rakastan häntä, pidän hänen psykologisista ja tajunnanvirtamaisista kirjoistaan. Päätin lukea häntä lisää. Lessing kertoi lapsuudestaan maalla, ja siitä, miten hän oli vapaa ja vaelteli päiväkaudet veljensä kanssa. Sellaista oppii arvostamaan vasta kun saa tietää miten kapeata elämä voi olla.

Yksi aika ilkeä asia dokumentissa oli: Doris Lessing sanoi, ettei hänelle ole ikinä tullut mieleenkään tehdä mitään muuta kuin sitä, mitä hän haluaa. Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, sattuu todella.

Hän kertoi myös yrityksestään tulla hulluksi maalla mökillä, se onnistui. Hän oli syömättä ja nukkumatta kolme päivää. Silloin hänen sisälleen tuli Itsevihaaja, joka Lessingin mukaan on yhteiskunnan normien kiteytymä. Anyway, hän vaikuttaa rohkealta oppijalta, ja huom. hän piti kirjallisuuden opiskelua turhana, koska ne asiat voi oppia itse lukemallakin. (Kenen olen kuullut sanovan näin aiemmin? Sinun.)

Kun olin sairaalassa saamassa ensimmäistä lastani, olin joutunut sinne pari viikkoa ennakkoon, odottelemaan. Vauvalla oli ehkä jotakin ongelmia. Olin varannut lukemiseksi Lessingin Viides Lapsi-kirjan. Väärä valinta! Väärä valinta! Se ei ole synnytyssairaalalukemista, siinä syntyy Ben-poika, josta ei ole iloa vatsassa eikä myöhemminkään.

Sitten unista. Viime yönä olin unessa pieni kala. Uin vedessä, joka oli sinistä, turkoosia. Kalana olo ei ollut rauhallista köllöttelyä, vaan aika levotonta. Näin tumman kohdan pohjassa, siellä oli kasveja ja kiviä, se oli ympäristöön verrattuna aivan musta, varjossa. Juuri kun oli uimassa sinne hämärän turvaan ymmärsin, että petokala vaanii todennäköisesti juuri siinä varjon reunalla, näkymättömissä. Pysyttelin siis valossa, avovedessä. (Paikka, jossa uin, oli taas lapsuuteni pelto, uin aina peltojen päällä, ne ovat muuttuneet järviksi.)