Olen niin väsynyt, että jaksan töissä vain vaivoin. Iltapäivällä on enää yksi vaihtoehto. Menen kirjastoon ja selailen kirjoja, luen. Lepään ja rauhoitun. Käyn kahvilassa ja olen hetken rauhassa. Hämmästyksekseni löydän melko uuden suomalaisen tekijän unikirjan, jossa on samanlaisia unia kuin omani ovat. Taloon tunkeutujat, maahan vajoavat vauvat... kuka tämä kirjoittaja on? Hän puhuttelee lukijaa koko ajan kyyhkyläiseksi. (Ei se tunnu hassummalta.)

Maan syli, luola, on äidinvallan, matriarkaatin symboli. Maahan vajoamisunet kertovat unennäkijän kyvystä suojella lastaan ja itseään. Luola on koko maailman symboli. Äiti ja lapsi ovat turvassa, kirja kertoo. Miten rauhoittavaa tulkintaa, minulle itsellenikin jäi unista sama olo: maahan ei voi vajota tai eksyä, eikä upota, se on turvallista.

Lueskelin myös vähän Markku Pääskysen kirjaa Vihan Päivä, en pidä siitä. Kertoja tuntuu falskilta. Ahdistuskaan ei välity. Kertoja näppärästi kertoilee juttuja, kuinka laskut jäivät maksamatta ja äiti hyljeksi. Kipupisteet jäävät ulkokohtaisiksi. - En osta tätä tarinaa.

Jos kerran henkilö on ahdistunut, niin ei hän kuvaile sitä, että "ajatukseni huojuivat ilon ja selittämättömän surun välissä". Minä lukijana haluan, että ahdistuksesta kerrotaan niin, että se todella tuntuu, kuin olisi pölyinen lasikupu päällä, ei voi enää lainkaan hengittää. Tai.. jos kirjoittaja on halunnut kertojan olevan ikään kuin jo mennyttä, lobotoominen, poissa, gone already, haluaa hänen kertovan ulkokohtaisesti, masentuneesti, luovuttaneesti.. mutta... siihen kerronta on liian siloista ja soljuvaa, sehän virtaa kuin iloinen kevätpuro. Ahdistus ei näy kielessä mitenkään. Iloiset rakastelukohtaukset kerrotaan samalla kaavalla kuin kaikki muukin. Voisiko niissä olla jokin muutos kerronnassa? Minäkertoja on kone. Kone, josta ei oikein saa otetta, että voisin edes käyttää normaaleja terapistin otteitani: Kokoa nyt itsesi, hyvänen aika. Tsemppiä! Olen nyt hyvin negatiivinen, mutta kirjan loppupuolella on vielä sana, jota en voi sietää: omalakinen. Lapset leikkivät rannassa omalakisina. Yes, goodbye Pääskynen, kirja meni kiinni ja takaisin kirjastoon without any further words.

Oppilaat sanoivat, että näytän väsyneeltä. Katsoin iltapäivällä peiliin - silmän alla oli violettia väriliitua, olin hinkannut sitä varmaan vahingossa. Näytin todella zombielta. Kirjastossa kuitenkin tulin iloiseksi (näistä yllämain. kirjoista huolimatta). Siellä oli vanha mies, joka etsi tietoja (sukututkimusta) Ylistarosta. Kirjastonhoitaja kysyi: Ylistaro... siis niinkun... Pohjanmaalta? - Niin, sanoi vanha mies (hän oli hyvin kohtelias). Hymyilin miehelle, kun hän meni ohi, olisin halannutkin, mutta se olisi jo vaatinut rohkeutta. Mutta ehkä olisin voinut laittaa käden olkapäälle. Hän hymyili takaisin.