Mitä tehdä siitakkeiden kasvualustalle, kun lähtee pois kotoa? Sitä on hankala kuljettaa mukana, mutta pakko kai on. Pienet sienet ovat niin somia.

Luen todella hyvää kirjaa, se on humoristinen. Muistiinpanoni ovat nyt toisaalla, mutta kirja ilahduttaa minua enemmän kuin mikään toinen aikoihin. Kurt Vonnegutille nauroin joskus, se oli tarpeeksi hullua (Hui hai ja jäähyväiset yksinäisyydelle), ja Koe-eläinpuistolle, mutta nyt nauran aidosti niin harvoin. Tämä kirja ei ole yhtään absurdi, vaan kertoo minunlaisestani ihmisestä, niin ajattelen. Kirjan maailmankuva on turvallinen, ja hyväntuulinen. Se koko ajan viestittää, ettei meillä oikeastaan ole mitään hätää, alkoholisti-isä on rakas ja hassu. Asiat voi halutessaan nähdä huolettomassa valossa, jälkeenpäin. Ja itse tapahtumahetkelläkin. Tällaista tapahtuu koko ajan: annoin tänään kummipojan äidille paketoimani lahjan, ja hän sanoi: Ai, H (esikoinen) on auttanut sinua. Siis paketoinnissa. Mutta olin kyllä aivan itse sen käärinyt paperiin.

Se turvallinen humoristinen maailma, siihen ei voi mennä kokonaan mukaan. Ei uskalla, ainakaan kukaan sellainen, joka odottaa katastrofin vaanivan kulman takana. Turvallisuudessa ei ole dramatiikkaa. Mutta näin siis kirjoitetaan hauskasti, nyt sen näin. Loistavaa. Arvostelukappale. On tietenkin myös monia muita syitä tekstissä, miksi pidän siitä. Kirjoittaja on kadonnut sisareni.

On aikalisä. Nyt en puhu joulusta, vaan ylipäätään. Minulle se merkitsee vetäytymistä ja harkitsemista. On kuitenkin hyvä tietää, että voin mennä ja tehdä, sitten kun haluan. Olla niitten ihmisten kanssa, joista pidän. On hyvä edetä hitaasti, tai - olla vain paikallaan.