Kirjoittaminen

Kirjoittamisen suhteen olen muuttunut joksikin laahustavaksi hahmoksi, joka menee kohti vastakohtia, mitä äärimmäisempiä,sen parempi. Ajattelen novelliani, jonka lähetin jonnekin kilpailuun, ja toivon, etten kuule siitä mitään. Siitä piti joulukuussa tulla jonkinlainen palaute, jos se ei menesty. En haluaisi tulla tekstini takaa lainkaan näkyviin. Olisi parasta, jos pysyisin täysin tuntemattomana. En kyllä usko sen menestyvän, mutta pelkään silti. Nythän on jo kuudes päivä.

Ajattelin kirjoittamisen aloittamisen olevan kauhistuttavaa, joka repii hajalle. Olin oikeassa. Mustalla sukalla voi putsata jotakin lattialla kaatunutta mustaa. Kunhan vain pääsen siitä alusta, ajattelin jo lapsena. Katsomme sattumalta runo-ohjelmaa ja lapset hokevat: tuo kukka, tuo vettä, tuo kokakolaa.

Nyt olen kuitenkin palaamassa normaaliksi, voin niellä taas mitä tahansa. En oikein tiedä, mitä kirjoittamiselle kuuluu. En kirjoita, mutta ei se mitään todista. Tekstin tuottaminenhan on vain aivan pintatoiminto, kun kaikki muu on tehty. Vaikkei tekstiä mitenkään suunnittelisikaan, silti on näin. Ja on hauska olla tyyni.

Haluaisin kirjoittaa tuntemattomana ja toiseksi, kirjoittamisella pitäisi olla niin tärkeä tehtävä, ettei mikään voisi sitä estää. Ainoastaan silloin se voisi onnistua.

Kun nyt juon kahvia viikon tauon jälkeen, se maistuu kuvottavan kitkerältä. Onko totta, että olen kahvinjuoja? Mitä se tekee keholleni, joka on kuumeen puhdistama ja aivan alkupisteessä, kaikille vaikutuksille altis?

Äsken oli parvekkeella ovala, se kävi tutkimassa kippoja, joissa on vetä, sokerivettä ja suolavettä, tutkimme niiden jäätymistä. Tuuhea punaturkkinen kurre, se raukka viettää itsenäisyyspäivänsä sateessa.

Ehkä aloittaminen on myytti, ehkä kirjoittaminen jatkuu tällaisena.. Ei, en usko siihen, koska nytkin se on muuttunut jatkuvasti. Minusta tulee kirjailija, joka luo tekstiä coolisti, sivupersoonalla. Sen ohessa elän normaalia elämää, jossa teen jotakin todellista.