ilta

(Haluaisin omaksua äitini käsityksen ajasta. Että kaikki tapahtuu ajallaan. Ja ettei aika lopu mihinkään.)

Niin, ajoin tänään pikkujouluihin omalla autolla. Istuin melkein paikallani, ja olin siinä ajassa, en oikeastaan missään, menossa ja tämä on olotila, ettei ole oikein missään, ei saa otetta mistään. Tunnen reitin, säännöt, paljon aikaa on kasautunut alleni ja olen yhä tässä elämässä. En tunne mitään ahdistusta enkä jännitystä, koska ne eivät kuulu tähän olotilaan. Olen valmistellut anteeksipyyntöpuheen kollegoille, olen ollut rasittava ja väsynyt koko syksyn. He ovat olleet lämpimiä ja pitäneet huolta. Se tapa, jolla ottaa lahjan vastaan, avaa paketin, on tärkeä. Näytä, että olet iloinen lahjasta. En voisi toivoa parempia työkavereita.

Kaadan lisää vettä itselleni, ja muut kertovat. Ikkunaan sataa vettä ja ikkunan takana pimeässä on taas yksi rakennustyömaa, pilkkopimeää, koska katulamput eivät työmaan kohdalla pala, virta on poikki. Missään ei ole niin pimeää, autojen valot vajoavat tiehen. Työmaalla on valonheittimet, ja ne ovat luonnottoman kirkkaat. Pimeää ja sitten valonheitin. Mustaa ja valkoista.

Se, mitä ajattelen autossa - haluaisin jättää pois raamit, kurvit ja käännökset, vaihdevivun. Ei mitään, ostoskeskuksessa on varmasti tuhansia ihmisiä, normaalisti katsoisin jokaista heistä, nyt en ketään. He ovat kuhiseva massa. Jokapuolella lapsia, perheitä, miehiä, naisia. Silti tunnistan ystäväni kasvot väkijoukosta heti, kun tapaan hänet sattumalta. Hän on näkyvä mustassa takissaan massan seassa. Me tervehdimme aivan kuin tapaisimme joka päivä, vaikkei niin ole. Kävelemme hetken yhtä matkaa. Hän on menossa pankkiautomaatille, jossa on pitkä jono. Siellä on lappu, jossa lukee, että setelit ovat loppu. Ihmiset kuitenkin nostavat rahaa, me näemme rahaa erään miehen kädessä, joka tulee automaatilta. Silloin ystävänikin uskoo. Odotamme jonossa. Otan vähän vettä, koska viiniä ei ole. Ystäväni tuntee paikan ja hän on ihminen, joka elää suunnitelmien mukaan ja järkevästi. Hän ei ole lainkaan impulsiivinen, vaan tasainen ja luotettava. Voisin luottaa elämäni hänen käsiinsä.

Nousemme ylös pihalle, hän tekee asiat myös oikein. Sataa. En huomaa säiden muuttumista, olen ollut sairaana. Lumi tulee ja menee. En muista, koska oli lunta, on vaikea keskustella säästä.

Autossa matkustaminen, olen aikuinen, enkä mene kovin tietoisesti eteenpäin, en suunnittele, minulla on vain hyvin summittaisia ajatuksia siitä millainen olen vuosien päästä. Silloin olen rauhallinen, hyväksyn enemmän, silti avoin, minulla olisi rutiineja kuten kahvin ja teen keitto, ja ne arkiset tekemiset olisivat sellaisia, että olen keittiössä - ja teen tekeminen jollekin vieraalle, ystävälle, rakkaalle, olisi - tiedän, että se tehdään näin, tämä on hyvä näin, hyvää teetä - ja vien sitten teekupin pöydälle, enkä silti tiedä, mitä tapahtuu, mitä hän sanoo. Rakastan häntä, mutta - vain se yksinkertainen keittotaito on se, mistä olen varma, ja sekin varmuus on oma päätökseni. Hän luottaa minuun.

En pidä ruuasta, se on liian tulista. Se voisi olla mitä tahansa, ruoka-ainesten makua ei maista, on vain yleinen polttava tunne. En pidä kahvistakaan, jota juon jälkiruokana, enkä jäädykkeestä. Kaikki maut ovat voimakkaita, kitkeriä tai eivät mitään. Vähän ajan kuluttua ruokailusta suuni alkaa palautua, eikä tunne ole hassumpi, kuin urheilusuorituksen jälkeen, rentoutunut, pehmeä.

Kun ajan kotiin, sataa kaatamalla. Kerran kun katson taakseni, niin liikennevalon vihreä on värjännyt takaikkunan, samanvihreäksi kuin 70-luvulla, tämä on Bollywood-auto. Ja sitten olen pitkässä harmaassa hameessani 20-luvun brittinainen, joka käyttelee nykyaikaisen auton mekaanisia vipuja. Tai sitten autoillessa ajattelen Veloenaa, joka puhuu ilmastonmuutoksesta. Tiedän, mitä autoilu vaikuttaa, ja siitä on huono omatunto.

Sataa, lasken hanasta vettä, juon sitä. Välillä ajattelen naista, jonka kanssa puhuin päivällä apteekissa. Hän istui vieressäni kuin seinä, luulin häntä seinäksi ja olin tyytyväinen sopukkapaikastani, jossa sain olla rauhassa. Yhtäkkiä hän puhui ja pyysi minua hakemaan vettä. Sitten hän joi ja kertoi, että oli kierrellyt katuja loputtomasti katsellen rakennusten kauniita kattoja ja oli kaatunut ja loukannut jalkansa. Luulen, että hän oli hiukan hullu, mutta se ei ole oleellista.