joulu

Christmas oli tänä vuonna aivan täydellinen. Tavallisesti tulen surumieliseksi jouluna, nyt hyväntuuliseksi. Siihen liittyi jää. Tähtikirkas taivas, täysikuu, mouruavat jäät, takkatuli. Huoletonta ja hilpeää - suunnittelematonta. Minä ja veljeni, meitä on nyt niin monta, lapsia yhteensä seitsemän! Ja aika eläväisiä, pojat ja tytöt. Joka hetki joku kaatuu tai konttaa.

Parasta oli hilpeys. Vanhempien vihertyvä tv, kun katsomme joulurauhan julistusta. Kuva feidaa, sammalenvihreäksi vähän väliä, sitten kun tv:tä pamauttaa nyrkillä, se terävöityy kuin sammaltuneen mieli, hetkeksi. Se arvokas tilanne, ja kiinni tekniikasta! Uskomatonta. Äiti pitää kättä tv:n päällä, se vähän auttaa.

Ajattelin, ja puhuin. Krookuksia, jotka ovat kuin miesten elimiä. Kutiavaa kieltäni, joka on liian herkkä. Erika Kohutia, jota ymmärrän. (Luulen, että hänkin on salassa pidetty siskoni.) Erikoisia alusvaatteita. Sitä, etten voisi koskaan nukahtaa rätisevän tulen ääreen. (Miten voi nukahtaa, kun kipinät ja kekäleet lentelevät?)

Menemme joulukirkkoon. Istumme penkkiin ja katselen paikkakunnan silmäätekeviä. Suntio on tuttu nuoruudestani. Tähän saakka kaikki on ok. Mutta sitten... käyn niin harvoin kirkossa, etten tule ajatelleeksi, että saarnamiehiä on erilaisia. Pappi on nuori ja hän pitää ehkä ensimmäistä saarnaansa koskaan. Jos on nähnyt Rowan Atkinsonin takeltelevana pappina, niin tietää, mutta kun on itse paikalla, se ei ole pelkästään hilpeää, vaan myötähäpeällistä, harmittavaa ja liikuttavaakin. Käy ilmi, että pappi on mykkä. Tulee pitkiä taukoja, ne tuntuvat puolen minuutin hiljaisuuksilta. Hänellä ei ole sanoja. Hän ei tiedä, miten laittaa asiat sanoiksi. Hän yrittää, ja hänellä on rehellinen sydän ja mieli, se tulee ilmi. Anteeksi, korjaan, hän sanoo, kun sanoo Juudeaan, vaikka se oli Betlehemiin. Kiitos, että tulit halpoihin koteihimme. Halpoihin, halpoihin, hän jää tankkaamaan ja pudistelee päätään. Hän on ilmiömäisen hidas, seisoo siellä saarnastuolissa kuin tammi ja tuijottaa eteensä. Ihmiset penkeissä eivät ole moksiskaan, monet selaavat virsikirjoja, miehet katsovat kaukaisuuteen sellaisin ilmein, kuin tämä olisi jokapäiväist, ja heillä olisi tärkeää ajateltavaa. Tämä on joulukirkko, joka tapauksessa. Ja minä otan tämän viestin, vaikka viestintuoja olisi millainen tahansa. Riittää kun hän tarjoaa raamit, hän on raamikas ja komea ja seisoo tukevasti paikallaan, harvakseltaan puhellen. Kun hän nousee, mikrofoni jalustoineen putoaa, ja jää keikkumaan jonnekin. Kuuluu pitkään kaikuva metronomin oloinen naputus, tik-tak-tik-tak-tik-tak-tik-tak - se antaa rytmiä. Mille? Se oli erikoisin joulusaarna koskaan, mutta jätti hilpeän ja vapautuneen olon.

Veljeni luo ajamme kirkon jälkeen ja on jo pimeä. Ajan auton päätyyn, missä on kellari. Kun astumme ulos, huomaamme seisovamme kynnetyn pellon päällä. Peruutimme pimeässä perunapeltoon, onneksi se on jäässä. Viiltävä tuuli kulkee lähellä maanpintaa koko lakeuden matkalta. Kumarrun ottamaan lahjasäkkiä ja tunnen kylmän viiman säärissä hameen alla. Tuuli nousee. Mutta se on tuttu tuuli, tuli tervehtimään. Se on kierrellyt näitä seutuja iät ja ajat.

Sullomme veljen kanssa lahjat oikeaan vanhaan jauhosäkkiin. Joulupukilla on valtava maha, ja hän kertoo jään olevan vain tuuman paksuista sillä järvellä, jonka kiersimme luistimilla. Jäästäkin on aina erilaista tietoa liikkeellä. Hän kauhistuu ajatusta luistelusta. Jouluun kuuluu myös parsintaperinne, ja tänä jouluna korjaan vanhan pitkän päällystakkini napit. Mökille ajaessa kuulemme radiosta tiernapojat, ne ovat kaikkien aikojen suosikkejani. (Kunnon esitys on sellainen, jossa Herodes pihisee vihasta.) Tämä esitys on todella hyvä, ja siinä on kaikki laulut mukana. Kun matkaamme parin kilometrin matkaa pitkin maalaisteitä, täytyy pysähtyä. Tielle on kaatunut puu. (On aika tuulista.) Mies avaa oven ja menee raivaamaan tietä, autonvalokiilassa. Tiernapojat kaikuvat lämpimästä pimeään ja kylmään avaraan. Se on nuori haapa. Jotenkin heikkojuurinen, mutta tilanne on epätavallinen. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan, ja kaikkialla juhlitaan. Juuret ovat vielä maassa, ja tiernapojat päättyvät juuri silloin, kun pääsemme pihaan. Mikä sattuma!!

Tänään luistelemme serkkujen kanssa karpalorantaan ja syömme eväitä. Jää ritisee uhkaavasti, mutta se on vain pinta. Illalla kävelemme lasten kanssa tähtien alla kuunsiltaa pitkin, kuu on niin kirkas, että silta tuntuu vievän suoraan sinne asti. Löydämme kuunvalossa jäätyneitä avantoja, joista näkee lampulla hiekkaisen pohjan ja vesikasvit. Jään alla on pimeää. Luodolta löydämme lokinpesän, jossa on vielä munankuoria. Kaikki on rapeaa ja kimaltelevaa, korret ovat kohmeessa ja kallio liukas. Kuopus vaatiin, että munankuori jätetään rantakiville merkiksi linnuille, kevättä varten.