Nettiyhteys mökiltä on tänään aika huono, en saa kommenttejakaan näkyviin. Ei auta, vaikka pitää kännykkää korkeammalla, signaali ei tule eikä mene, se törmäilee männynrunkoihin, lisäksi kuunvalo jotenkin hämää, se lamaannuttaa kaiken liikenteen varvikkoon.
Me satuimme viettämään järvellä koko päivän. Aamulla menimme kaikki luistimilla jäälle, mutta kuopuksen jalat menivät jäällä vinksin vonksin, joten hain veljeltäni pulkan ja viiletimme sillä. Me lennetään, huusivat pikkuiset pulkasta. Pysähdyimme niemenkärkeen, jossa saukko asui kesällä, nyt siinä kohtaa oli jäätyneitä ruokoja ja kaisloja, lasittuneena liehuvaan asentoonsa jään alle. Jää oli täynnä viuhkoja, pinnassa oli ruutuja ja lakaisujälkiä.
Päivällä kävimme kahdestaan kiertämässä koko järven retkiluistimilla, kakskytviis kilometriä. Minulla raasullakin on jossakin koti, se on ihanaa. Toivoin liikuntaa, ja sitä sain. Jää oli lumeton, sitä oli helppo lukea, ja kun liukuu, luistimen napsahduksista jäähän kuulee, miten paksua jää on. Miehellä oli varavaatereppu ja minulla taskussa sukulia ja pipsukoita, eli pipareita. Järven mökkikanta on todella pittoreskia. Pieniä höksyjä vieri vieressä kallellaan, mitä erikoisimmin virityksin, tee-se-itse-hartiapankki-käytä-mielikuvitusta-vähillä-materiaaleilla-saa-aikaan-ihmeitä-vanha-on-iätöntä-kaikkea-voi-kierrättää-kun-pappa-amerikasta-tuli-tehtiin-uloke-lisäsiipi. Mutta ne juuri ovatkin somia ja tunnelmallisia, mitä muuta tarvitsee kuin pari tuolia ja katon pään päälle, tulisijan ja saunan.
Myötätuuleen luistelu on vallatonta ja ihanaa.
Illalla lähdimme vielä kolmannelle retkelle jäälle, lasten kanssa. Oli jo pimeä. Taivas täysin pilvessä, sumuista. Mutta täysikuun aikaan kuu valaisi, vaikka sitä ei näkynytkään. Jään pintaan tuli meistä varjo, mutta niin himmeä, ettei sitä oikeastaan ollut. Mutta se kuitenkin oli olemassa, voisin vannoa. Iltaretkellä olin jo niin väsynyt, kädet valuivat kohti pohjaa, pitenivät, lopulta ne laahasivat jäätä ja olin siirappitipan muotoinen. Sopisinkin tummaksi siirapiksi. Tai kysymysmerkiksi väärinpäin. Sitä menee helposti kohti kaukana siintävää pientä valoa, kun välillä ei ole mitään, pelkkää pimeää tasaista.
Häilyvä varjo oli päivän hyvä kohta. Samoin se, kun menin hakemaan avannosta tiskivettä. Vedessä oli jääsohjoa. Yhtäkkiä tuntui, että kävelyssä avannolle on jotakin tuttua, jotakin tällaista tein ennen, ja siitä on niin kauan. Metsän ja vienon puuterilumen tuoksu, puuhailu ulkona. Miksi tuhlaan aikaani likaisen lumettomassa mitäänsanomattomassa espoossa?
Äitini oli antanut isälleni lahjaksi pilkin. Hän piteli sitä kädessään jäällä, se oli kooltaan ehkä viidestoistaosa hänestä, ohut lelunnäköinen ja iloisenvärinen taipuva muovirempula. Yksi huolimaton liike vahvoilla sormilla ja pilkki olisi sanonut kräk, ja katkennut sadasta kohtaa.
Koska lunta ei ole, karpalot ovat poimittavissa rahkaisilta rannoilta. Minä säälin kurkia, enkä malttaisi poimia kaikkia. Joulupäivänä kuitenkin serkut tulevat luistelemaan ja menemme retkelle poimimaan karpaloita (sadan metrin päähän mökistä).
Päivällä kuulin metsästä jonkun eläimen ulvontaa. Se ei kuulostanut koiralta. Tunnen koirat. Kauempana on varmasti susia, toisen järven takana, mutta mikä se voisi olla - kettu? Supikoira? Mies väitti, että supikoira ääntelee kuin marsu. On yhtä kesy. Anyway. Takkatuli rätisee, ja aamulla, kun herään, takassa on jo tuli.
No comments:
Post a Comment