Minua hiukan pelottaa eräs lastenkirja, joka meillä on. Onneksi se ei ole oma, vaan lainassa. En halua ottaa sitä käsiinikään ja viedä poiskaan toisaalta. Se on Leena Krohnin Metsänpeitto. En pidä sitä lastenkirjana ylipäätään. Vain hyvin totiset aikuiset voivat lukea sitä. Minulle tulee siitä epämukava olo. Tähän kuuluisi jatkaa: en tiedä miksi. Mutten jatka. Tänään luin siitä esikoiselle tarinan Haapaneitsyt, jossa tuore isä meni metsään, alkoi viihtyä siellä liian hyvin, tapasi haapaneitsyen, eläimen, jossa oli ihmisen piirteitä. Miehestäkin tuli eläin ja se kävi helposti, hän muutti metsään, metsänreunassa kun viimeksi nähtiin, hän ei ollut enää hän vaan se, ja käveli jo nelinkontin. Tarina oli kerrottu surullisesti, miehen vastasyntynyt poika ja äiti jäivät itkemään. Esikoinen näkee tästä painajaisia, ja minä myös.