Jää

Olen näköjään parantunut. Eigensinnig!! Se, joka ennen oli ihana savu tai usva, on nyt valkoinen matala rakennus Lontoossa, kauan sitten. Hevosvaunujen aikaan, niin pitkä rakennus, ettei sitä voi kiertää, virastomaisen pitkä. Kiinteä ja paikallaan pysyvä!

Tänään ajattelin, että yksikertaisin ja pohjimmaisin kirjoittamisen halu on sitä, että haluaa kertoa näkemistään ihmeellisyyksistä.

Saavuimme mökille. Sininen liekki palaa, takkatuli räpisee, muistikatkos. Onni putoaa niskaan kuin ontelolaatta työmaalla, kun vaijerit jotenkin katkeavat.

Kun saavumme mökille, on yö, mutta aivan valoisaa. On täysikuu. Järvi on jäässä, jään päällä ei ole lunta. Vain vähän huurretta rannassa. Se on kristallinkirkasta. Ja on tulossa pakkasyö. Puitten varjot näkyvät jäässä, isot männyt ovat vihreitä yölläkin. On hämmästyttävää kävellä jäällä, siinä kohdassa, jossa kesällä uimme. Jäätyminen on jotakin aivan käsittämätöntä, me emme käsitä sitä! Tämä on uusi maailma, mikään ei näytä todelliselta! Huurrekiteet jään pinnassa kimaltavat, kuun valo on valkoista. On hullua ja absurdia olla jään päällä - tällaista on unissani. Jossakin haukkuu koira, niitä on aina kylällä. Jää vonkuu. Tunnistan tähdet ja ilmansuunnat, tiedän minnepäin haluaisin kävellä, mutta ehkä pieni sivussa oleminen on hyvä, olenhan jättänyt lapsuuteni jo taakse. Tämä jääkansi ja rätisevä tuli, ne voin tarjota. Tupa on pienenlainen, mutta paikka on oikea.

Huomenna siis luistelemme. Ehkä koko järven ympäri.