tänään

Tällaisia toivoisin työpäivien aina olevan - että voisin olla rauhassa omissa ajatuksissani ja minulta ei vaadittaisi mitään, paitsi jotain pientä käännöstä, kuten tänään.

Espoolaiset nimet kuulostavat typeriltä. Mankkaa ja Henttaa, ja Mankki, vai onkohan se jo Kirkkonummea. Olari on myös kohtuullisen typerä. Westend on taas aivan ällö. Haukilahti on ok, poikkeuksellisen hyvä. Keskimääräistä enemmän on hölmöjä nimiä, mutta ihmisethän ne vaan nekin ovat keksineet.

Tänään yritän tavoittaa hierojaa, mutta hän ei vastaa, on ehkä kuollut. Puhelin vain soi, ja hän makaa jossakin. Omaiset ajattelevat, että siellä joku nuori nainen yrittää tavoittaa koko ajan. Kuolleessa näkevät silloin jotain sellaista suosittua, tavallisessa miehessä. Oli hänessä jotakin.

Kaipaan koiraani, joka nuoli minua kun olin lapsi. Siltä tuli paljon sylkeä, ja se parantaa kaikki haavat, mikään haava ei tulehdu. Istun koiran kopin edessä ja kerron sille kaikki murheeni. Otan sen mukaan retkille. Minun ja sen välissä on kuitenkin jotakin, en pääse sitä tiettyä astetta lähemmäksi. Se ei koskaan suutu, ei ole inhimillinen.

Luen ja välillä katson hihaani, villatakkia, siinä on kudosta, joka on kuin linnun varpaanjälkiä, kaikki samaa punaista. Kuusitiaisen jälkiä. Yritän soittaa taas hierojalle. Minulla oli sukulaisia, jotka menivät Amerikkaan ja palasivat sieltä aikanaan. Heidän puheensa oli muuttunut kummalliseksi. He istuivat isoissa tuvissa, joissa oli peikonlehtiä ja tarjosivat aina lihakeittoa. Ihmiset piti ravita, että he pääsisivät taas töihinsä. Kellään ei ole aikaa istua vain pullaa syömässä, kun on paljon työtä. Nyt minulla on täällä kylmä, enkä näe ihmisiä, vaan pelkät vaatteet. On hiljaista, kun taas niissä taloissa, pelkissä ajatuksissa niistä, on aina kylmää tai lämmintä, musiikkia, naurua, puhetta, koko tausta täynnä. Täällä on mummoja, jotka asuvat yksin kerrostalossa. Heillä on vain tekstiilejä täynnä olevat huoneensa ja lähiömarketti.

Kun minä olen vanha, aion hiihtää joen jäällä sunnuntaisin. Minulla on taloni, siellä. Ystäväni. Lunta on silloin taas samoin kuin ennen, paksut kinokset ja talvipäivät ovat loppumattoman pitkiä, liikennettä on vähän. Päivän äänet ovat tiaisten pieniä ääniä ulkona lintulaudalla.

Nyt olen vielä tässä. Näytän nuoremmalta kuin olekaan. Kun olin juuri täysi-ikäinen, lähdimme yökerhoon. Se oli mieleenjohtuma, olimme E:n luona, hän asui vanhassa talossa, ja avasi huoneessaan kapean vaatekomeron, otti sieltä aluspaitojensa seasta minttusuklaapullon. Mitäs sulla siellä on, kysyi T. E ei koskaan lakannut hämmästyttämästä. Lähdimme yökerhoon, vaikka minulla oli rönttöiset vaatteet ja typerät: tylsät farkut ja vaaleanvioletti college, jossa oli uimarien kuvia. Olin kyllä muuten viattoman ja suloisen näköinen. Ovimies ei päästänyt minua sisään. Näytin 12-vuotiaalta, varmasti. T yritti faktoja kertomalla vakuuttaa, että olimme täysi-ikäisiä. Ovimies oli hiljaa, ja hotellin takana oli jäässä oleva järvi. Varsin kylmävetinen, kummasti sitä järvien olemassaolon aina huomaa. Itse asiassa ovimies oli pikkuserkkuni, sukuni on niin laaja. Hän ei tunnistanut minua, enkä halunnut kertoa sitä, ja päästä sisälle jollakin nepotismilla, väärällä verukkeella. Lopulta hän kuitenkin heltyi ja pääsimme sisään. Illalla joku hentoviiksinen mies kyseli minulta, mistä olen kotoisin. Täältä, vastasin. Ihan totta, mistä sinä olet. Tämä on kotikaupunkini, minä sanoin. Hän ei ollut koskaan nähnyt minua yökerhossa. Ihan totta, hän jatkoi, kerro nyt. Ihan oikeesti. Mitä voi tehdä, kun joku kiistää sen, mitä sanot, eikä usko?

Tädeistäni osa oli huonojalkaisia. Yksi meni miehineen Israeliin matkalle, ja he kävelivät kadulla. Yhtäkkiä kadulla ollut sotilas huusi jotakin ja ampui edelle kävellyttä naista jalkaan. Tämä kaatui niille sijoilleen, niin kuin nyt joku kaatuu, jota ammutaan nilkkaan, kaatui sivullepäin pölyävään katuun. Se oli lähellä.

Ihanaa, että minulla on kuopuksen kaltainen lapsi. Hän on uskomattoman pieni. Niin pienet lihakset, häntä voi kätevästi pitää sylissä. Miniatyyripohkeet, pienet tasapäiset varpaat, lihaksikkaat pakarat. Ylikasvanut tukka. Kun hän nukkuu, hän on vain pieni mytty, joka herätessään siirtyy unesta valveille niin selvästi, kuin jonkin harson läpi. Hän hyppelee, kun on iloinen, tasahyppyjä. Joskus vintiötuulella hän juoksee toisten poikien luo, ottaa jonkun esineen heiltä ja juoksee karkuun ja heittää sen esineen jonnekin tai repii sen. Sitten hän seisoo ivallinen hymy kasvoillaan piilossa seinän vieressä, ei yritäkään piiloutua. Itkee, kun isoveli tulee ja kurittaa, itkee aivan kuin se kuuluisi asiaan. Se kuuluu asiaan. Kun hän suuttuu, hän pärskii huulillaan haisulimaa ja räkää toisten päälle: BBZRLL, mies pyyhkii naamaansa, tämä on aika inhottavaa, streptokokit leviävät ja kostuttavat kasvojen ihoa.