Olemme postilaatikolla, laittamassa korttipussia laatikkoon, mutta laatikko on niin täynnä, ettei sinne mahdu edes ohut kuori. Laatikon edessä seisoo vanha nainen, jonka kirjekuori on juuttunut puoliväliin, terävät hampaat pitävät sen otteessaan, kirjeiden paine laatikossa puristaa kirjettä niin, että sen toisen puoli on repeytymässä. Voi, ne olisivat menossa Tallinnaan, sanoo nainen. Haen pikkuiset päiväkodista ja palaamme takaisin odottamaan postiautoa. Paikalle tulee monta muutakin ihmisperhettä. Nuori poika. Sama vanha nainen. On aikaa odottaa, ilma tummuu. Näin sitä ennenkin odotettiin.

Lopulta postiauto tulee, ja sieltä nousee nuori mies, diskojytän seasta. Hän ottaa ison harmaan säkin ja kuopus pudottaa sinne tonttupostia. Eräs odottanut koira kurkkaa postiauton sisälle, nuuhkaisee, se on utelias. Jäämme katsomaan, kun mies avaa itse laatikon. Sieltä ei putoa mitään, vaikka etuosa on auki, koko jouluinen lystiposti on tamppaantuneena pieneen kuutioon.

Päivän toinen iloinen asia: tunnilla tulee puhe jouluaatosta, ja lasten silmiin syttyy valo. Moneltako tapahtuu mitäkin, se tietävät sen, kaikkien silmissä läikkyy lämpö, ensin aikuiset syövät kinkkua, seitsemään asti!! Meidän täytyy koko se aika odottaa, kertoo yksi eikä ole pysyä istuallaan. Odottaa joulupukkia, ei tämä mitään, meitä he kiduttavat puoli yhdeksään, sanoo joku. Kun pukki tulee, olen aina vessassa, sanoo Eetu. Yhtäkkiä he ovat lapsia, näen heidät lapsina. Kyllä muistan itsekin sen olon, ajan ennen kello kuutta, kun poltamme veljieni kanssa kynttilöitä sisällä, ja odotamme iltaa.