Mökillä kuuluu kahdenlaista kohinaa: puitten latvoista ja takkatulesta. Ulkona pimeys ympäröi joka puolelta kuin pumpuli. Kalat uivat järvessä syvällä jään alla.

Hiljaisuus on kuitenkin ensimmäinen asia. Sain Antti Hyryn Uunin jo päiviä sitten loppuun. Oli se hyvä ja olen jo antanut sen lahjaksi. Eikä enää harmita se, ettei uunin tekijä iloitse enemmän tästä maailmasta, miksei enemmän riemuitse. Riemuitsee tulevasta elämästä.

Luimme lasten raamattua ja siinä oli poikien mielestä raakoja juttuja. Ei nämä ole hauskoja, kuopus sanoi. Ei niiden ole tarkoituskaan olla hauskoja, sanoi keskimmäinen, vaan hyviä. Eräskin henkilö niissä kaipasi kotiseutuaan niin kovasti (Jaakobin poika Joosef), että hän sanoi: Jos kotiseutu vielä kerran on omamme, kaivakaa luuni ylös ja viekää ne sinne. Aika rajusti sanottu, totesivat pojat. Kaivakaa luuni ylös.. he mutisivat vielä kun menimme ulos.

Jouluruokien laitto sujui niin helposti ja ilman vaivaa. Matkalla kävimme kaupassa ja ostimme kotikaljaa ja laatikoita. Siinä se oli. Tein kyllä itse porkkanalaatikon ja riisipuuroa ja luumukiisseliä, vaikka en ollut suunnitellutkaan niitä. Kaikki oli todella maukasta!

Viime yönä olin lomalla Thaimaassa. Lomakohteessa on vain pieni hiekkamonttuun tehty uima-allas, jossa oli samea vesi, ja jotenkin haalea. Joku tumma mies veti meitä veneen perässä vesisuksilla, mutta viistimme pitkin vettä. Koko matka oli epäonnistunut, kohde oli tekaistu. Mietimme saisimmeko rahoja takaisin.

Hyvää yötä, nukahdan ulkoa kuuluvaan susien sipsutukseen...

uunin rakentamisen salatieto

Minä haen vastauksia kysymyksiin sellaisistakin paikoista kuin Pulp Fiction. Siis kaikkialta. Well, Antti Hyryn kohdalla vastauksia olen löytänytkin muutamia. Hänen mielestään mikä tahansa paikka on vastaansanomaton, ei ole toista parempaa, jokainen ruohonkorsi on omansa. - Mutta hänkin kaipaa aivan tiettyyn paikkaan. Menneet ihmiset ovat mukana kääretortussa, ja heitä hän muistaa ja miettii, miten kummallista on, ettei heitä enää ole. Talotkin puretaan, missä voisi säilyä elävä muisto. Jonain päivänä kuitenkin... Hyryn kertojaminä on niin askeettinen ja vähään tyytyvä, erakkomainenkin hiukan. Ei hän pullaakaan ota jokaisella teekupillisella. Hän haluaa elää oikein. (Eivätkö kaikki halua? Eivät.) Eikö tällainen ala ärsyttää? Se, että joku on korostetun vaatimaton ja tekee itsestään pyhimyksen? Maan matosena oleminen, mitä vaihtoehtoja meillä on? Hän ei toisaalta varsinaisesti tee mitään hyvää, mistä pyhimyksen leiman saisi. Hän vain kieltäytyy kaikesta pahasta ja turhasta. Siedän tätä asketismia, koska hänen pitää patistaa itseään töihin eikä hän näe siinä (rakentamisessa) lopulta mieltä. Hänen uuninsa hyödyttää häntä itseään, mutta ei lämmitä isoa perhettä eikä muutakaan. Mutta se nyt vain on hänellä tehtävänä täällä, rakentaa sitä. Ei hän kuvaa rakentamista hyvän tekemiseksi eikä muutenkaan hurmiolliseksi. Tiiliä vain ja laastia, aika yksinkertaista, eikä taitoakaan ja uskoakaan aina ole, mutta kyllä siitä uuni syntyy ajan kanssa. Apumiesten kanssa se vähitellen syntyy.

- Tiedätkö sellaisen lasiveitsen, josta tulee öljyä? kysyn mieheltä, kun luen kirjaa sohvalla.
- Tiedän, mehän leikkasimme sillä akvaariolasit, hän vastaa. Lasiveitsellä, jossa öljy korvattiin asetonilla. Se asetoni on kyllä jo loppu.
- Ai, en muistanut. Sellaisella voisi leikata mökillä vanhaa ikkunalasia ja tehdä siitä leikkimökin ikkunaruutu.
- Niin, miksei.

Mitä elämä siis on? Tiedä mihin kuulut, niin voit rauhassa rakennella uunia. Jos pitää kiinnittyä johonkin maalliseen, niin varmasti parasta ovat kirjoittaminen ja vanhojen pohjalaisten talojen rakentaminen. Ne ovat jo monta kertaa rakennettu, mutta niistä aineksista voi aina rakentaa uusiksi kun saa mallin.

Kävin lahjaostoksilla Ompussa ja sairastuin. Kun pääsin kotiin, olin vähällä oksentaa. Olin niin väsynyt, luita kylmäsi, päätä särki. Silloin täytyy antaa elimistölle viesti, että kaikki on hyvin. Ruokaa, juomaa,lämpöä, lepoa, kahvia, teetä, suklaata. Mitään makeaa ei ole kotona, paitsi suklaakalenterini sisältö ja kuusenpallot. Otin luukun 23. suklaan, tulevaisuus auttaa näin ja söin neljä suklaista kuusenkoristepalloa. Vielä vilutti, joten otin nyt esiin sen Antti Hyryn Uunin ja tosiaan. Jo ensimmäinen lause nauratti ja lohdutti. Muistan kun kävimme katsomassa uunia, jota ei sitten ollutkaan, Lassin ja Hannun kanssa. (vapaa muistelu) Olen lukenut vasta sivun, ja olo on parempi. Paikat ovat tärkeitä, kuusenneulaset ja muut. Jos nyt vaikka ajattelen lapsuuteni ikkunaa, mitä siitä näkyi: jäähahmoja, kuutamoyö, jolloin hanget hohtivat valoa, satumainen metsä. Se oli viidakko, jossa pelkäämiseenkin on oikeus. Ja minulla vahvuus. Kasvan vähemmän ja vähemmän katkeraksi joka hetki.

onni

Hetken on onnellista. Ennen kuin tulee taas riita ja joku pullauttaa jonkun sohvalta alas lattialle. Katsomme pikku kakkosta ja siinä menee joku piirretty missä on joku koira. Katson sitä ja haluan olla enemmän sisällä, joten kysyn: Onko tuo Pyrre se koira? Joo. Joo. Joo. Kaikki kolme lasta vastaavat hiukan eri aikaan. He kaikki ovat niin ystävällisiä. Heidän kaikkien ilmeet elävät teeveen mukaan, yleensä sympaattisesta myötätunnosta hymyyn.

Sitä ennen olen mennyt keskimmäistä vastaan koulumatkalle. Kiipeän vuoren päällekin, mutta häntä ei näy. Ehkä jäänyt auton alle, sanoi esikoisen kaveri kun sanoin meneväni vastaan, kun keskimmäistä ei kuulu. Olen sitten vasta rauhallinen, kun kaikki lapseni ovat koossa. Keskimmäistä ei näy mäen päällä. Palaan takaisin samaa lumista polkua. Hän on niin hajamielinen. Kaikki unohtuu. Ehkä hän unohti lähteä iltapäiväkerhosta. Se tapahtuu niin helposti, koska hän ei osaa kelloa. Lasken takaisin kotitielle ja näen risteyksessä hänen tulevan reppu selässä. Kädessä on oranssi huivi. Hän näyttää menninkäiseltä ja isolta vauvalta. Hän kertoo kävelleensä joidenkin kavereiden kanssa. Tässä lähden kotiin päin, hän kertoi sanoneensa kaverille. Ja se tapahtui juuri päiväkodin kohdalla. Kaverilla oli ollut mukana kännykkä, jossa oli äänitettynä uulekedootsa tosi nopeutettuna: uylegdszha. Ja sitten oli tullut vauvan ääniä ja lopuksi konari. Hän kertoo tämän kaiken päässään neljäntuulenlakki. Lisäksi löysin tämän kauniin huivin. Menemme kotiin, ja oloni on jo melkein täysi. Vielä yksi puuttuu.

Lähden hakemaan kuopusta päiväkodista. Hänkään ei ole enää mikään vauva, hänkin tietää jo star warsista yhtä ja toista. Kun kävelemme kotiinpäin silmääni lentää lumihiutale, niin että se viilentää silmän. Pilvet illan hämärtyessä näyttävät tuomiopäivältä. Tummaa ja punaista. Yllämme lentää lintuparvi, aivan äänettömästi, aivan kuin ylhäällä olisi vettä. Isoja mustia lintuja. Kuopus taittaa kuusesta pikku oksan, elävästä puusta, sillä hän putsaa kannonpäät ja pensaat lumesta. Kuopus kävelee niin hitaasti, että minun tulee kylmä, ihon ympärille kasvaa lasikuori, lopulta pystyn vain seisomaan paikallani, jos liikahdan, tulee vielä kylmempi. Ikkunoissa näkyy valokransseja. Valkoista valoa, se on parempi kuin katulamppujen oranssi kelmeys.

Lämmin koti. Mitä muuta voisin enää kaivata, kuin omaa lämmintä paikkaa? Minulla on sellainen.

Töissä nuuhkaisin punaista joulukimppua, ja siinä tulppaania. Luulin saavani jotakin makeaa, glögin tuoksua, mutta ei! Se tuoksui kirpeältä, murskatulta leinikiltä. Ei mitään siirappia, vaan höyryävää virtsaa! Siinä sinulle opetus. Punainen kukka ja keltainen tuoksu.

Rauhalliseen kotiin on ihana tulla. Siis hiljaiseen ja äänettömään. Kuuluu vain pakastimen hurina ja näppäilyn ääni. Kuusessa on valot, ja sen valon läsnäolon aavistaa silmännurkassa vaikkei sitä katso. Ei sitä tarvitse edes katsoa kun se jo ilahduttaa. Esikoinen lähti kaverinsa kanssa ostamaan käytettyjä pokekortteja joltain kaverilta. Hän on bisnismies, ja ratsastaa viisaasti trendien välillä. Poket ovat out, ja nyt niitä saa halvalla. Kohta ei. Esikoinen pukeutuu kuin olisi lähdössä Mongoliaan, hevosella. Kaverilla on hanskat, joista jokainen sormenpää on rikki. Ja sitten he lähtevät, ja toivottavasti ovat reissulla pitkään, koska hiljaisuus hivelee korviani. Päivät ovat niin täynnä melua.

Olen lukenut Sheltering Skytä. Se on varmasti elokuvana parempi. Teksti vaikuttaa eletyltä ja improvisoidulta, molemmilta yhtä aikaa. Kirjoittaja on varmasti ollut Marokossa pitempiä aikoja ja kertoo sellaista, mitä on itse siellä touhuillut. Sonst würde es nicht so lauten.. No, kun kyllästyn siihen, otan sängyn alta Antti Hyryn, joka on onneksi vielä niin paksukin. Luin Hyryn Aitan, ja se oli todella hyvä. Se voisi toimia esim. masennuksenhoito-oppaana. Siitä jäi mieleen pysyviä maisemia: rauhallisuus, meren läheisyys, ihmisten väliset suhteet. Kirjoittaja oli tuvassa, ulkona, sisällä ruokapöydän ääressä, metsässä marjassa, ja hän oli kaikkialla sama ja luotettava. Rakentaessa hän jotenkin häipyi, silloin ei kai ehtinyt miettiä mitään muuta, rakennus oli sitten sen tekemisen tulos. Että onko tässä mitään järkeä, aitan tekijä ajatteli, olla kesä täällä ja lähteä sitten Espooseen talveksi ja jättää taas kaikki. Tämmöistä se on, elämä. Missähän hän asuu, minunko naapurissani? Kuvittelen, että hän voisi olla isäni, ideaalisin tapaus isäksi, jos sen voisi näin jälkikäteen itselleen luoda. Ei voi, enkä haluaisikaan, koska historia on kullakin oma.

No, pojat tulivat, ja he olivat kaupitelleet itselleen ison dekin pokeja. Pimeällä olohuoneen lattialla he sitten lajittelevat niitä karvalakki päässä. Osa korteista on kiinaksi ja hepreaksi, ne ovat harvinaisuuksia. On hiljaista, kuuluu vain korttien läiske ja poikien hengitys. Ja heidän äänensä, jotka ovat kumman samanlaisia.

Ulkona näkyy matalalla lentävä mustarastas. Se liikkuu kuin iso musta hiiri, lennähtää hangella. Ovatko sen siivet kunnossa? Matala lepakko, jota säikähtää aina sen nähdessään. Sen ei kuuluisi olla noin ihmisten armoilla.

Olen sallinut itselleni nyt lopettaa nykyisen työni, ellen viihdy siinä. Se on auttanut, ja viihdyn nyt paljon paremmin, kun ei enää tarvitse taistella työtä vastaan. En täysin rinnoin vielä pidä siitä, mutta olen jo aika myötämielinen. Se on melko ookoo. Lupa lopettaa, ja se, että voi itse hallita ja vaikuttaa, on hyvä huomata. Ratkaisu on kuitenkin aina aika nurkan takana.

Tänään näyttelimme ja yhden oppilaan piti näytellä crazy-sanaa. Siitä sukeutui hauskaa: ensin hän käveli silmiään pyöritellen, suu oudossa virneessä ja sormi poskella kuin seipään niellyt. (Mistä nämä eleet tulevat, ne ovat niin hyvin tunnistettavia?) Sitten hän otti kellon, ja laittoi sen väärinpäin takaisin. Luki kirjaa ylösalaisin. Onki karttakepillä niin että laittoi sen päähän pahvirasian. Pesi sienellä naamaansa. Kaiken hän teki hyvin itsevarmasti. Hullut ovat itsevarmoja, eivät he epäile, että onkohan tämä nyt sopivaa. Hän oli myös iloinen, sillä hullut ovat iloisiakin. Lopulta hän tuli kysymään, saisiko vielä jonkun toisenkin roolin, samanlaisen kuin äskeinen. Se oli nimittäin niin vapauttavaa.

Pian on joulu.

pimeys

Ajattelin pohtia pimeyttä. Tänä vuonna pidän pimeydestä. Välillä jo opin, että pimeyttä voi syyttää apeudesta, mutta ei voi. Nyt ainakin olen hilpeä ja tykkään kääriytyä pimeään kuin huopaan. Se on nimenomaan pehmeää ja kaiken sallivaa. Pimeässä tähdet näkee parhaiten. Ja pienetkin valonlähteet, kuten tomaatit. Jotka taas mahtuvat juuri ja juuri alahampaiden väliin kielen alle. Niin, tuntuu, että elän samaa arkea, joka kuitenkin hitaasti muuttuu ja se muutos vasta on kummallista. Paikka on jo niin kulunut ja kaikki vaan jatkuu. Entä kun mikään ei ole enää uutta, ajattelin ennen, minun on aloitettava jotakin uutta, mentävä eteenpäin, mutta ei, nyt olen paikallani: tänään kävin kirjastossa ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen, en juuri luekaan kirjoja, keskityn työhöni, ja tadaa! - en ole koskaan ollut näin rauhallinen ja hyväntuulinen. Tänään kirjastossa katselin pitkään Pauliina Haasjoen kirjaa, jossa on kannessa jotain värikkäitä tikkoja, ja ajattelin: lainatako vai ei? Miksi sekoittaa tyyntä maailmaa? Ja believe me, sekoittamisen minä osaan. Mutta lainasin sen, koska lapset voivat katsella sen kantta, vaikken sitä lukisikaan.

Meillä on jo joulukuusi, ja tähtivalot, koska olen jouluihminen. Ne valaisevat huoneet korkeintaan hämäriksi, mutta se on juuri sopiva. Jo vanhempani kutsuivat jouluna yksinäisiä sukulaisia kylään. Mekin voisimme tehdä saman, mutta menemme mökille. Siellä on yksinäisiä susia ja kettuja. Mutta takaisin hyvään mieleen ja pimeyteen. Hyvä tuuli liittyy touhukkuuteen ja käsiin ja kynsiin. Ja hyvään mieleen tarvitaan jotakin pintapuolistakin, ei vain syviä asioita. Kitschiä, kuten valkoista kynsilakkaa ja paljon isoja sormuksia. Se tekee käsillä tekemisen aivan erilaiseksi.

Niin monet asiat ovat ratkenneetkin. Pidän nyt työstäni. En enää pohdi kirjoittamista, se saa olla asteella kirjoitan jos kirjoitan. Jos kerran kirjoitan, niin sitten kai tekstiäkin tulee, muuten ei. Tämä on niin helppoa ja loogista. Minä en pyri mihinkään.

Pimeys on hieno tausta, kun olet itse valaistu. Ehkä alan vähitellen asettua siihen missä olen. Se on valtava muutos! Asun tässä ja asun jatkossakin, se ei koskaan ole ollut varmaa, sillä kaikki on ollut auki, aina. Mitä enemmän asiat muuttuvat kiinteiksi, sitä helpommaksi kaikki käy, ei tylsässä mielessä, vaan kiinnostavassa mielessä. Energiaa vapautuu johonkin todelliseen sen sijaan, että eläisin haaveissa. Kunpa vain voisin ja onnistuisin rakentamaan omanlaiseni elämän. Se ei ole ollenkaan helppoa ja itsestäänselvää, että se onnistuu. Mikä kuvittelemistani tekemisistä (kuten kirjoittaminen) edes on minua? Entä se, että olen ajautunut opettajaksi? Onko sekään pelkkää ajautumista? Ihmiset ympärilläni?

Olen ajautunut myös teenjuojaksi. Luoja nähköön, moni asia on muuttunut! Aikaisemmin en käynyt vessassa kuin kerran päivässä, nyt rakkoni tirskuu jo parin tunnin välein. Näen uniakin virtsaamistoiminnosta. Kahvi saa aikaan levottoman olon. Ehkä rauhallisuus johtuukin teestä? Ikiaikainen viisaus on nyt saapunut minuunkin.

Minä vain suuresti pidän talviyöstä, hangista ja tähtitaivaasta. Askelten äänet lumella ja hengitys pakkasessa - se on jo ekstaattista!!! Mikä olisi parempaa? Joku seurana siellä, matkalla ei minnekään? Paratiisi!

Niin monesti olen ollut aikeissa kirjoittaa blogia, mutta olen ajatellut, että miksi tehdä se, koska blogi on jo kuollut, mutta miksi ei? Olkoon vaikka hautausmaa. Viimeksi kun olimme hautausmaalla poikien kanssa, sydämeni oli pysähtyä. Onko Jumala kuollut? kysyi keskimmäinen. Ei... miksi kysyt? Missä meidän hautamme on? Ööö.. ei missään. Missä meidän hautakivemme on? Kivi, jossa lukee meidän nimemme? jatkaa keskimmäinen sinnikkäästi. - Meillä ei ole... Me olemme niin elossa vielä! Kävelemme siinä ja ylitämme tien varovasti, ettemme jää auton alle.

Nyt kuitenkin aion ruveta lueskelemaan pitkästä aikaa. Valittavana on parikin kirjaa. Hidasta elämässäsi, Aggression portaat, Sheltering sky (jota olen metsästänyt kuukausia, se on tosin ollut hyllyssä koko ajan) ja se tikkamainen runokirja. Rojahdan sohvalle ja alan lueskella.

Aivan kursorisesti muutamia asioita elämästäni

Näin unta, että kirjoittelin mattoihin mustekynällä jotakin tekstejä. En tiedä mitä, mutta esimerkiksi kumiseen kuistinmattoon oli hauska kirjoittaa, kun siinä oli saarekkeita ja kumiin on joustava kirjoittaa.

Yksi ystävistäni on kulunut. Laiha, muodikas, tupakoiva - kovapintaisen kulunut. Hän istuu sohvalla parfyymissaan, joka on kallista. Hänellä on hoikat reidet. Voisin kadehtia niitä, mutta tunnen hänet.

En juokse enää. Eräs pariskunta oli kävelyllä puistossa ja heidän ohitseen juoksi nainen, jonka selkä oli hiessä. - Mihin täällä harjoitellaan? Sotaan? kysyi toinen.

slow

Minun ei pidä aloittaa tänä vuonna mitään uutta - eikä ehkä sitäkään seuraavana vuonna. Ei mitään omasta halustani, sillä elämässäni on liikaa asioita. Aivan valtavasti asioita. Miksi olin kesän alussa niin väsynyt? Niin miksiköhän? Tein montaa työtä, harjoittelin maratonille ja lisäksi olin ulkomailla koulutuksessa ja toukokuussa lisäksi sairastelin. Olin niin väsynyt, että sain migreenin ja oudon jännetulehduksen jalkaan.

Tänään aloitin slow-elämän. En tee mitään erikoista. Kävimme lasten kanssa kävelyllä lähimmällä tankkiasemalla. Sieltä saa halpoja tikkareita ja lapsille tämä on taivas. Lisäksi meillä oli hauskaa leikkipuistossa aivan tavallisessa keinulaudassa, kiipparissa, jne. Ensi viikolla saan toivon mukaan viimeiset hankalat irralliset asiat hoidettua. Sen jälkeen en tee muuta kuin katselen karppeja ja monneja kala-altaassa. Kalat syövät sormesta. Pohjalla on monni ja se on tehnyt sinne oman pesänsä, jonne ei ulkopuolisilla ole asiaa.

Joki ja mansikoita, tänään. Päivät kiitävät niin nopeaan, mutta minä aion tehdä muutoksia. Ja elää!!!

Näin unen, jossa olin (taas) menossa jonnekin messuille, tai ryhmämatkalle. Matkan palkintona oli valkoinen takki. Lyhyt trenssitakki. Ketään ei takki kiinnostanut, vaikka se oli aivan asiallinen. Osallistujat olivat vastahakoisia. Bussissa matkalla sinne matkan järjestäjä tarjosi appelsiinimehua. Sekään ei kelvannut. Takki oli kermanvalkea ja appelsiinimehu voimakkaan tummankeltaista.

Yöllä pihassa oli kaksi varista. Hemi-Sanin häkin vierellä. Haukka jahtasi niitä takaa. Varikset jahtasivat haukkaa. Sitten haukka syöksyi pihassa tepastelevien ja ylös pälyilevien varisten niskaan ja kaarsi taas ylös. Varikset niiasivat. Hemi-San parka, se saa yölläkin actionia. Sen elämä ei käy tylsäksi. Ilman verkkoa se olisi kyllä todellisissa ongelmissa, onneksi on kunnon aitaus, jossa on kattoverkko.

Kävelin S:n kanssa eräänä päivänä Guermantesiin. Hänkin pitää sitä tietä aivan erityisenä. Hän kävelee, eikä tiedä kauanko saa elää. Minä kävelen, eikä edessäni ole muuta kuin oma uskallus. Aurinkoa niin paljon, että kaikki näyttää kuvalta: kiemurteleva tie, heinät, puut, kivet, talot. Mikään ei liiku. Hauska tapahtuma pihasta, kun lähestymme G:tä. Edellämme kävelee mies koiran kanssa. Koira haukkuu meille, mutta ei siitä sen enempää. Mies tulee puhumaan meille ja sanon, että edessä on hieno pihapiiri. Se on Guermantes, hän sanoo. Se on hupaisa hetki, sillä olen vähällä sanoa, tiedän, tiedän sen vallan hyvin, että se on Guermantes!

Nyt tiedän miksi pidän sateesta!

Vieraat lähtivät. Kaksi sairastui vielä oksutautiin, mutta kaiken kaikkiaan hauska vierailu. Harmi vain että olimme niin työntäyteisiä koko ajan. Kaikki tulvii valoa, joka puolelta. Ja ilmaa.

Näin unta, että olin mukana soittotunnilla, jossa joku poika lopetti soittamisen ja laittoi huilunsa pöydälle. Opettaja oli pettynyt. Minä sanoin, että voin ottaa huilun itselleni. Siten sain huilun.

Toisessa unessa vanhempani muuttivat. Satoi kaatamalla. He veivät tavaroita pyörän tarakalla paikasta toiseen. Mukana oli ajoittain myös serkkutyttö. Muutto sujui niin hauskasti, äiti oli iloinen ja satoi. Satoi, ja olimme suojassa porttikäytävässä. Mitä sade haittaa on väärä kysymys. Sade on elämää, koska silloin puutuneinkin tuntee elävänsä!

Helmi surisee, kun sen luo menee aamulla. Kani puhui, sanoi kuopus kun tuli sen luota. Se puhui minulle!

Ja mikä ihaninta, takkaremontti on valmis. Huoneessa voi taas kulkea.

unia ja tragediaa

Viime yönä näin unen vielä samasta aihepiiristä tai teemasta tarkemmin ottaen. Siinä olin ostanut jonkin telepalvelujutun. Oleskelin sen yhtiön (jonkun teemapäivän tai tapahtuman) vessassa. Jostain syystä olin koko ajan vessassa. Sitten näin työkaverini, joka on entinen ystäväni, mutta joka nyt jostakin syystä suhtautuu minuun viileästi ja etäisesti. Tervehdin häntä ja aloin puhua jotakin. Samassa puheeseen tarttui hänen miehensä, jota en ollut edes huomannut. Hämäännyin, koska ajattelin hänen loukkaantuneen siitä, etten ollut noteerannut häntä millään tavalla. Mies oli kuitenkin aivan eri ihminen kuin hänen miehensä todellisuudessa. Mies puhui ja puhui ja työkaverini vastaili vain lyhyesti. En saanut selvää vaivasiko häntä koko tilanne. Mies vaikutti aivan mukavalta, meillä oli paljon puhuttavaa. Seurailin tosin koko ajan työkaverini ilmeitä, että mitä hän mahtaa ajatella. En saanut siitä oikein selvää. Kuljeskelimme tapahtumassa, muistan hyvin työkaverini vaatteet: pinkkiä ja muodinmukaista.

Vaateunista puheen ollen: vähän aikaa sitten näin unen, jossa 70-luvun lasten asusteet pyörivät mielessäni, vieläpä tavalla, joka muistutti muotishowta. Asustekokonaisuus toisensa jälkeen. Väreinä ruskea, vihreä, isoja kukkia, tunikoita, ruskeita sukkahousuja, oranssin ja ruskean yhdistelmiä, samettifarkkuja, tiukkoja kauluspaitoja, sinistä, vihreitä kukkia ruskealla pohjalla. En tiedä oliko se painajainen vai mikä, mutta unessa toivoin vaatteiden jo loppuvan.

Olen alkanut lukea sisustuslehtiä. Ei siitä sen enempää, olenpa vain alkanut, ja ne ovat todella mielenkiintoisia. Voin katsella kuvia tunteja. Tänään koin tosin elämäni järkytyksen. Tarina alkaa siitä, että olin teinien ja omien lasten kanssa lähdössä autolla liikkeelle (mies tekee vain takkaremonttia koko ajan). No kas kummaa, auto ei käynnisty. Akku tyhjä. Takaluukku on ollut rakosella pari päivää ja se on vienyt virran. No, sitten automatkan valmistelu alkaa sillä, että lähdemme hakemaan naapurustosta akkulaturia. E:n perheellä on, ja kun T tulee antamaan laturin, tajuan yhtäkkiä, että hän muistuttaa erehdyttävästi vaimonsa isää. Valitseeko nainen aviomiehekseen isän kanssa samankaltaisen? Tässä tapauksessa näin on. Toinen huomio samaan: Katson lehdessä olevaa suunnittelijan kuvaa. Mies on ilmetty Kurt Cobain! Samalla tajuan, että joku hyvin läheinen henkilöni on hänen look-alikensa. Minulla on makua! En ole koskaan tullut ajatelleeksi tätä!

No, laturi siis löytyy ja avaan konepellin. Nyt se sujuu jo rutiinilla, olen tehnyt tämän ennenkin - kerran. Muista, punainen plussaan ja musta miinukseen, T sanoi minulle hitaasti ja painottaen joka sanaa. Mitenkäs se olikaan? Auton huoltokirja on pelkästään saksaksi, kein Problem... So müssen Sie machen... kaikki sujuu hyvin, akku on laturissa, mutta sitten tulee ukkonen. Aber bitte... katsomme ikkunasta miten ulkorakennut tosahtaa. Siinä meni kaikki. Mutta onneksi akku ei ollut autossa kiinni.

Aiomme lähteä melomaan. Teineille loma on aika melontapainoitteinen, mutta nyt olemme täällä vankeina, ja se rauhoittaa kummasti. Mennään vaan taas melomaan. Ukkonen estää kuitennkin sen ja olemme sisällä ja lapset tekevät paperilennokkeja. Esikoisella on vatsa kipeä, joten on yllättävän rauhaisaa. Teini pelaa Schopenhauerin kanssa shakkia ja on todellisessa pulassa, vaikka on paljon vanhempi. On ikävä hävitä lapselle.

Päivän tragedia on se, että tiiran pienet poikaset ovat poissa. Eilen illalla näimme saukon uivan mökin ohi. Se varmaankin vei poikaset matalalta kiveltä. Tiira istuu yksin kivellä, ja kalastaa, ja istuu kala nokassaan, koska enää ei ole ketään kenelle antaa kalaa. Olen pitänyt saukoista ennen, mutta nyt se loppui. Noin julma ei saa olla. Menkööt syömään kalaa, nyt tiira tuli tänne etelä-Afrikasta asti vain rakentamaan pesän ja tekemään poikaset, että haiseva saukko voisi syödä ne.

Kokki, joka neuvoi minulle maissin käyttöä ja Vesiliukumäki.

Usein unen jälkeen ajattelen, que?? Mitä ihmettä? Ne unet ovat hauskimpia kaikista, joita itsekin jään hämmästelemään, enkä ymmärrä.

Näin unta kokista, jonka luona olin neuvottelemassa jonkin ravintolatilan vuokrasta. Se oli hänen tilansa. Me keskustelimme ruuasta ja tarjoilusta. Olin valmistelemassa syntymäpäiviä. Hänen kanssaan oli oikein hauska jutella. Hänellä oli kädessään maissi, jota hän oli kai juuri valmistelemassa. Aloimme jutella siitä ja hän alkoi selittää minulle suolaisen maissin käyttöä ja miten sitä voi valmistaa. Otin häneltä maissin ja katselin sitä. Se ei näyttänyt kotimaiselta, vaan jotenkin erilaiselta. Se oli viileä ja liukas ja siinä oli rihmoja. Tämä ei näytä tutulta, sanoin hänelle. Onko tämä jo keitetty ja siemenet otettu pois? kysyin kokilta. Ei, hän vastasi, kyllä se siellä alla ovat. Ja katsoin tarkemmin, kyllä ne olivat siellä. Otin maissin käteeni ja kokki näytti miten maissin kantaan kannattaa tehdä terävällä keittiöveitsellä kiemuranmallinen ura, silloin se kypsyy parhaiten. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi enkä kuullutkaan sellaista. Lähdin menemään maissin kädessäni. Vasta silloin mieleeni tuli, että mihin ihmeeseen tarvitsen maissia synttäritarjoiluissa. Tapaaminen oli kuitenkin mukava.

Näin myös toisen unen, jossa olen havaitsevinani jotain samaa. Siinä oli isossa vesiliukumäkien verkostossa, jollainen voisi olla jossain lasten huvipuistossa. Siellä oli laskemassa kaksi ystävääni, naista, jotka eivät olleet ketään todellisen elämän ystävistäni. He olivat tehneet jonkin mullistavan löydön. He olivat laskeneet ja laskeneet, ensi tylsästi, mutta sitten he lopulta rutiinityönsä jossain vaiheessa olivat löytäneet sen jujun. He kertoivat siitä kuin tupakanpoltosta. Se oli jonkinlainen tyyli. Keskustelin heidän kanssaan unessa ja ymmärsin asian. He laskivat ja olivat pysähdyksissäkin ratojen välissä aivan hurmiossa. He olivat löytäneet laskemisesta jotakin mitä muut tai ainakin todella harvat siitä löytävät. Nyt se oli heille kultaakin kalliimpaa. Tämä on kuin tupakointia, he sanoivat, täytyy keskittyä. Se näytti tupakalta, mutta en ole varma oliko se tavallista tupakkaa. Ymmärsin mitä he sanoivat, mutta en osannut itse selittää mitä heille oli tapahtunut. Jollakin tapaa ymmärsin sen. Sitä ei voi sanoilla selittää. Sille ei ole sanoja. (Tällaisia unet monesti ovat. Ne voi sanallistaa, mutta se muuttaa niiden alkuperäistä muotoa.)

L:llä todettin vain paikallinen syöpä ja me juhlimme asiaa. Niin paljon pahemmin olisi voinut olla. Hän joutuu isoon leikkaukseen, mutta saa pitää henkensä.

Me pidämme yökylässä toisia teiniserkkuja. Lähdetkö mustikkaan. Emmä taida. LOL. Keräsin tänään kyllä Schopenhauerin kanssa kymmenisen litraa. Hän oli metsässä täydessä sotisovassa hyttysverkkoineen kuin olisi kemialliseen sodankäyntiin varustautunut. Häntä eivät hyttyset pistelleet.

Emme päässeet paistamaan muurinpohjalettuja ennenkuin grilli oli rakennettu uusiksi, koska mies oli käyttänyt sen tiilet takkaremonttiin. Lapset rakensivat sen uudelleen. LOL. Siitä tuli liian tiivis ja sain savumyrkytyksen kuin paiston lettuja. Illalla melontaa mysrkyssä eli siis melko tavanomainen kesäpäivä. FLIRT.

valtataistelua

Tänään kävin juoksulenkillä. Huh, elimistö ei varmasti tiedä mitä ajatella. Varustautuako tällaiseen nyt, vai mitä? Juoksin metsäpolullakin ja vain toivoin, etten astu käärmeen päälle, sillä tänä vuonna niitä on paljon.

Vieraita, M ja K. Sää oli täydellisen ihana. Tyyni järvi, aurinkoa, lempeää.

Spooks, he ovat näitä täkäläisiä, entisen elämän ihmisiä. Kuulin, että jopa D on nyt täällä. Hän asuu Venäjällä. Lintuja, nyt järvellä oli kalasääski. Se pesii lähellä pikkujärvellä. Hassua, nyt minulla saattaisi olla aikaa kirjoittaa, mutta ajatus ei ole käynyt mielessäni. Hmm. Kesä on vienyt ajatukset täysin, ja hyvä niin.

Olen kuitenkin lukenut paljon, ja todella hyviä kirjoja. - - - Pojat tappelevat paljon, esikoinen meni jonkinlaiseen kriisiin synttäripäivänään. En salli mitään toisen kiusaamista. Kaksi vanhinta liittoutuu ja supisee, kuopus ei kuulemma tiedä mistään mitään. Minä vaadin demokratiaa. Tietty hankaluus siinä on, että kaikki ovat samalla puolella. Heidät pakotetaan olemaan samalla puolella: ei ole ketään vastavoimaa - ketä vaklata, ketä vastaan taistella. Lisäksi Schopenhauer osoittaa hiukan näsäviisaan merkkejä, hän kun on verbaalisesti lahjakas, hän alkaa mielellään väännellä toisten sanomisia ja keksiä niistä vitsejä. Usko tai älä, se alkaa olla pitkän päälle rasite. Kuopus ei ymmärrä tällaista ivaa, vaan hän pahoittaa mielensä aidosti. Mutta minä rakastan V:aa, hän sanoo ymmällään. Siispä kitken keskimmäisestä viisastelun. Se vaatii työtä, mutta hänen on opittava. Saa olla nokkela, mutta tilannetajua täytyy olla. On hauska tuntea olonsa vahvaksi, mutta suuri haaste on opettaa jotakuta olemaan vahva suhteessa muihin niin ettei polje toisia.

Haluan kasvattaa pojat sillä tavalla, että he pitävät yhtä, myös myöhemmin. Aika näyttää miten se onnistuu. Vielä enemmän voisi vastuuta antaa esikoiselle. Hän voisi hoitaa pienempiä. Haittana siinä on se, että hän on kaikkein temperamenttisin ja impulsiivisin heistä. Mutta silti. Keskimmäisellä ei ole taas paljoakaan annettu huolehtimistehtäviä, hän on enemmän vielä itse huollettava. Ehkä se tekisi hänellekin hyvää.

kuluu se kesä tälläkin kolkalla

Kaikkea on koettu. Sairastavuus lisääntyy. Viime viikolla meidät pysäytti läheisen vakava sairaus, jonka tutkimukset ovat vielä kesken. Emme tiedä onko se vakava vai onko se lopullinen. Kasvain voi olla levinnyt aivoihin. Uutinen putosi kaiken keskelle kuin pommi. Mutta sillä oli vaikutuksensa. Aloin huomata läheisiä hetkiä lasten kanssa. Potilas itse on pirteä ja hyväntuulinen. Hän on ollut paljon masentuneempi entisten huomattavasti vaatimattomampien sairauksien kanssa. Elämä ei käy tylsäksi, hän hymyilee. Pappa sanoo jälkeenpäin, että tajuaako hän mistä on kysymys. Hän on nuori, ja neljän lapsen äiti. Anyway, hänellä on ollut pahoinvointikohtauksia parin kuukauden ajan, jossa hän oksentaa, menee tajuttomaksi ja saa toispuolisia halvauksia kasvoihin, ym. Siksi uutinen kasvaimesta vatsassa sai paskat housúihimme totaalisesti. Vasta ensi viikolla tiedämme lisää. Jokainen hetki tuntuu ja ajan kulun huomaa.

Kummisetäni kärsii sydänvaivoista. Pienestä paikallisesta terveyskeskuksesta häntä ei lähetetä eteenpäin tutkimuksiin. Hankala tilanne, johon ei pääkaupunkiseudulla törmää! Hän ei jaksa mitään, hiki tipahtelee hänen otsaltaan isoiksi lätäköiksi lattialle. Hän hengästyy syödessä ja puhelimeen puhuessa. Hänen kurkkuaan kuristaa jatkuvasti. Hän on käynyt 3 kertaa terveysasemalla, ja hänet on lähetetty kotiin lepäämään. Mutta hän ei voi levätä, sillä levätessään hän läähättää kuin maratoonari. Sokeakin näkee, että kaikki ei ole kunnossa. Hänelle oli tilattu terveysasemalta mittari, jolla hän voi mitata sydänkäyrää kotona, mutta mittari saapuu vasta ensi kuun alkupuolella. Tämä on kuin Absurdistanista! Käskin hänen mennä suoraan keskussairaalaan, vaikka sinne ei suoraan saisi mennä. Saa mennä, jos menee vaan. Eivät he käännytä hänenlaistaan pois!

L on ollut kahdessa pallolaajennuksessa ja hänen säärihaavansa ovat karmeat. Jaloissa on neuropatiaa ja kivut ovat kovat. Hän on tosin ainoa, joka haluaa kuolla, koska on jo niin iäkäs. Hänelle on vasta nyt tullut ensimmäisen kerran elämässään tunne, että hän on tarpeeton, ja että miksi hän on olemassa!

T on sairaalassa ja halusi sieltä pois. Hän on dementoitunut ja hänen jaloistaan nousee 70 vuotta sitten sinne menneitä kranaatinsirpaleita. Ne ovat minkä muotoisia sattuu. Hän poimii niitä itse pois seuraavalla menetelmällä: kun pala tuntuu ihon läpi, hän viiltää ihon auki puukolla. Sitten hän kaivaa pinseteillä palan ylös. Mätäkuulla helposti tulehtuvat.

H on masentunut. Hänellä on kaikki suhteellisesti ottaen hyvin. Auto, koti, työ, perhe, lapset. Ei hän ole kaikkeen tyytyväinen, mutta eihän nyt kukaan hyvänen aika ole. Hän ahdistuu kotona istuessaan niin paljon, ettei pysty olemaan. Hän vaikka hakkaa päätä seinään saadakseen jotakin muutosta aikaan.

A on perfektionisti. Hän on omaishoitaja, ja hajalla. Hänellä on joka päivä migreeni.

J sairastui Crohnin tautiin. Hän oli sairaalassa pari viikkoa, eikä kertonut kenellekään mitään. Hän tiesi, että muut huolestuvat. Hänen sisällään ei pysy mikään.

Oma tilanteeni ei ole itse asiassa lainkaan hassumpi. En liiku tarpeeksi. Keho oli talvella säännöllisen juoksukoulun ansiosta hyvässä kunnossa. Nyt on kiloja taas muutama enemmän, mutta ne ovat asettuneet eri tavalla kuin ennen. Läski on mennyt eri paikkaan. Vatsalle. Se on aika mystistä, sillä jos on tottunut, että lantio ja jalat ovat tietyn muotoiset, esim. reidet kulmikkaat yläosasta, niinkuin ne joillakin ovat, niin on yllättävää, että ne muuttavat muotoaan pysyvästi!!

Vaidan työpaikkaani lähivuosina. Vanhassa on monia etuja, mutta sain ajatuksen, jota aion kokeilla. Jo ajatus vaihtamisesta ilahdutti. Enhän ole toki millään muotoa sidottu loppuelämäkseni entiseen työhön! Keksin jopa alan, jossa voisin käyttää hyväksi hassua luovuuttani ja leikkiä.

Siinä murheeni olivatkin, vai olivatko ne edes murheita.

Taannoin oli kamala ukkonen. Meille oli juuri tullut vieraita ja kun siirryimme sisälle, alkoi sadella. Pian alkoi kuulua ukkonen ja sitten se tuli lähemmäksi. Ukkosrintama oli päällä. Salamoi ja jyrisi, tai oikeammin räiskyi. Salama iski vastapäiseen niemeen. Ei ole tullut sitä ukkosenjohdatinta sitten vielä laitettua. Vieraat olivat kalpeita kuin enkelit. Kun jyrisi, kallioperä mökin alla tärisi. Mökki tärisi. Tärinä siirtyi maalta järvelle päin. Järvellä näytti kuin siellä olisi lentänyt lumi jään päällä. Esikoinen istui pistorasian lähellä. Kuului ääni kuin joku taputtaisi käsiä. Mutta valitettavasti kukaan ei taputtanut käsiä, vaan sähkö alkoi pyriä esiin pistorasioista. Kyllähän minä muistan, miten vanhoissa taloissa niistä tuli lieskoja. No, pari puuta meni metsässä mäsäksi, mutta selvisimme siitä.

Tänään olimme melomassa kovassa aallokossa. Kaipasin järvelle pitkin päivää, raikkaisiin aaltoihin, koska tuntui, että halusin käyttää voimiani. En normaalisti halua myrskyyn melomaan. Suoraan vastatuuleen, vesi pärskyi mukavasti. Mutta avoimella selällä aallokko oli liian kova. Vaahtopäitä ja selkä on iso. Myötätuuleen takaisin paluu oli ihana. Aalloilla voi tosiaan ratsastaa!

K-marketissa näen entisiä ihmisiä. En tiedä ovatko he kuolleita vai eläviä, koska minulle heistä on tullut myyttisiä hahmoja. Ja kuitenkin he jatkavat elämäänsä. Näin samalla kertaa kaupassa Kultti I:n ja P:n äidin. Kuulin Kultti I:n sanovan että hän on menossa haudoille. P:n kanssa puhuimme joskus siitä. Miten vanhempamme ovat sellaisia, että heistä on naurettavaa olla masentunut. Heistä on suorastaan hupaisaa sellainen, kun joku sanoo, että sielussani väikkyy mustaa vettä, olen niin surullinen. Voi helvetti! He eivät ole sitä sukupolvea, joka masentuu. Mitä he tekevät toisin? Ehkä heillä oli niin paljon tekemistä, etteivät he ehtineet olla alakuloisia.

Anyway, aion mennä pyykkäämään, koska nyt on kova tuuli.

Olimme patikoimassa Nurmon Paukanevalla. Harrastamme nevoja. (We do swamps, or marshes.) Luonto oli upeaa ja toteutimme myös arvokasta tiedustelutehtävää. Niinkuin M sanoi, käytämme uusinta teknologiaa löytääksemme tupperwarepurkin laavun nurkan alta keskeltä tietöntä korpea.

Suot ovat täynnä sähköä. Ne ovat tekemisessä sen kanssa kahdella tavalla: imevät sähköä ja tuottavat sitä. Suolle kun kävellään, mennään portin kautta. Suon vaikutuksella on selvä raja. Sille, joka on allerginen sähkölle, suo on hyvä paikka. (Mikä tahansa vesi on.) Avoimet näköalat tekevät siitä turvallisen ja arvokkaan, koska avoimuus on arvokkuutta. (Puskia nyt on kaikkialla ja ahdistus on tyyleistä aina käsillä.)

Kävimme myös kesäteatterissa Törnävällä katsomassa Piilomaan pikku aasin. Keskimmäisen mielestä se oli liian äänekäs ja rämisevä. Mitään näin kovaäänistä en halua milloinkaan mennä enää katsomaan, hän valitti surumielisenä sängyssään illalla. Hän on pikku Schopenhauer, vaikkakin enemmän Eemelin näköinen. Kuopus piti esityksestä, hän sanoi, että korvissa tanssi, kun oli musiikkia. Paras hahmo oli vanha Ruusurouva, jota esitti mies. Kukahan - hän oli niin hauska! Tuolia tuolia, ei huolia!!

Huomenna lepään.

kesä ist wirklich hier

Kesä on todella alkanut. Emme katso kelloa, ja vieraat, joita olemme puolihuolimattomasti kutsuskelleet, ovat alkaneet tulla meille. Se on hauskaa. Tänään esikoinen oli yksien vieraiden kanssa uistelemassa merellä (no siis järvellä - tuloksena neljä isoa kuhaa!) Kello yksitoista illalla olemme vielä valveilla suolaamassa kalaa. Samalla selvisi, mikä oli se sormenpaksuinen kala, joka tarttui onkeen. Se oli pikkukuha. Illat tosiaan myöhästyvät, ja kun migreenin takia on herättävä kuitenkin samaan aikaan, niin toisinaan se on kirpaisevaa. Eilenkin innostuin vielä puoliltaöin kokeilemaan ostamaani ihmesientä ja pesin sillä ikkunat. Sillä seurauksella, että heräsimme kaikki kahteen pomminrajuun iskuun, jotka kuuluivat selvästi ikkunoista. Milloinkaan ennen eivät linnut ole lentäneet täällä päin ikkunalaseja, mutta nyt ne lensivät-. Lintuja näytti olevan ilma sakeanaan. Ehkä lämmin aamu teki sen ja varsinkin häikäisevät lasit. Lähdin sitten pyöräilemään mummolaan, koska tänään oli minun mummolapäiväni. Sillä retkellä näin peltopyyn poikasia. Rottweiler, jota kolme lasta ulkoilutti, näykkäisi minua jalasta. Potentiaalisesti koiria pelkäävä olisi pelästynyt, lapset kirkuivat (miksi he kävelyttivät sitä irti), mutta tyydyin pyörävauhdissa nostamaan jalkaani niin, ettei se saanut siitä otetta. Mietin, olisiko pitänyt pysähtyä ja lähteä selvittämään asiaa. Koira voi purra jotakuta toista myöhemmin. Nevermind, lauleskelin, ja pyöräilin eteenpäin, tienvieret ovat kukkia täynnä, lehmiä, peltopyitä, kettuja, rusakoita. Lehmät tuijottivat minua hievahtamatta, aivan kuin olisin pudonnut Marsista. Ne ovat liikuttavan hölmistyneitä, liian tosissaan toljottavat. Toisaalta en halua nähdä tolaltaan mennyttä riehakasta lehmääkään, se on niin holtiton. Voisin pyöräillä vaan koko ajan. En väsy siihen ollenkaan.

Meitä hauskuuttaa myös esikoisen uusi harrastus, geokätköily. Etsimme purkkeja ja rasioita kivien alta. Se on aitoa salapoliisitoimintaa.

Hemi-Sanin kesä

Sää on muuttunut tuuliseksi ja kylmäksi Savossakin. Onneksi olemme huomenna lähdössä takaisin Pohjanmaalle. Hemi-San on kyllä viihtynyt täällä paljon paremmin! Se löysi metsästä pienen rajaojan ja rakastui ikihyviksi. Oja on kaninlevyinen ja aika syvä ja pitkä. Vaikuttaa turvalliselta Hemi-Sanin mielestä. Siellä on lisäksi punaista savista hiesumaata penkereissä, jota on taivaallisen ihana kuopia, sillä se irtoo sopivasti ja välillä vastaan tulee ohuita puun juurisäikeitä, jotka Hemi napsaa poikki terävillä hampaillaan silmän nautinnollisesti viiruina, vähän äkäisestikin se kiskoo ne irti. Se tekee käytävää, se kuvittelee tekevänsä sitä. Välillä se lyö maaten kaivamansa kuopan päälle, takajalat oikein pitkinä takana. Välillä se jopa siitä asennosta kuopaisee etujaloillaan, kun kerrankin on mahdollisuus. Seison siis vapaaehtoisesti ojalla sääskien syötävänä vain tehdäkseni Hemi-Sanin onnelliseksi. Sillä onnellinen se on.

Toimme kanin Kuopiosta tänne ja kävimme samalla Prismassa Kuopiossa. Hemi ulkoili parkkipaikalla kopassaan. Se oli tämän kesän hetki. Oli älytön helle. Kuuntelimme kuopuksen kanssa ovet ja ikkunat auki autossa Kolmatta Naista. Odottelimme muita lapsia ja miestä, joka viipyi kaupassa yli tunnin. Miten joku voi olla niin hidas ruokakaupassa? Ihmiset kulkivat ohi hellevaatteissa puhuivat hassusti, ja kaikki huomasin Hemin kopan ulkona. Myö ollaan kaappaan mänössä. --- on joku elläin tuolla. Onko se -- pupu se on! Jos Hemi osaisi temppuja, olisimme voineet esittää jotakin. Esim. invalidia, koska olimme invapaikalla. Joka tapauksessa saimme paljon uusia tuttuja.

Sain luettua Antti Tuurin Muukalaiset Äitini suku-sarjasta. Se oli hyvä. Mietin paljon Tuurin tyyliä, ja sen niukkuutta. Lopulta aloin pitää siitä. Se on korutonta ja yksinkertaista, mutta kyllä sillä elävää kuvaa sai luotua. Pitääkin tutkia millainen oli Kölnin katedraali 1700-luvun alkupuolella. Oliko se palanut vai miksi se oli keskeneräinen?

Metsä raikuu, järvi kaikuu - lasten iloisista huudoista. Näin oli jo kun heräsin! Mutta nyt täytyy mennä ottamaan pannari uunista.

muukalaisia, ym.

Kauheata olisi se, jos kirjoittaisi blogia, ja oikeasti kirjoittaisi vahingossa oikeat todelliset ajatuksensa? Onko minulla sitten niin ristiriitaisia ajatuksia? Kyllä on. Joskus kauhistun sitä ajatusta, kun avaan blogin. Jospa olenkin viimeksi kirjoittanut sinne totuuden?! Apua. Mutta onneksi en. Se on aivan tavallista tekstiä, joka voisi viitata mihin tahansa.

Nyt vasta onkin kesä. Keskimmäinen molskahti eilen tai toissapäivänä veteen ja ihahtui, vesi olikin lämmintä! Hän vain nousi järvessä ylös ja laski alas. Housut pullistuivat. Sen jälkeen ranta on kaikunut lasten polskuttelusta. Lämpö tuntuu kaikkialla. Pyykit kuivuvat, kani saa voikukkia ja heittää itsensä sen jälkeen kyljelleen ansaitulle ruokalevolle.

Olen tutkinut aivojeni serotoniiniaineenvaihduntaa omin päin ja tehnyt siitä erinäisiä päätelmiä. Olisin voinut ryhtyä lääkäriksikin. Sain nimittäin selville, mistä migreenini johtuvat. Valvomisesta - tai oikeammin nukkumisesta. (Näin taas todella outoja unia: mm. unen, jossa kasvoni kasvoivat täyteen pieniä kurttuisia paprikoita. Seuraavaksi unessa tuotiin tänne auto minulle koeajettavaksi. Sen toi tyylikäs ajuri, joka kylläkin sanoi, että tuo auto sitten Seinäjoelle, kun olet koeajanut. Minua harmitti, koska oli muuta menoa, ja enkä olisi ehtinyt palauttaa autoa. Epäröin, ottaako sitä vai ei. En vielä osannut päättää. Ajuri oli kiinni autossa samanlaisessa sivuvaunussa, mitä on moottoripyörissä.) Kuitenkin, jos herään aamulla aikaisin, migreeni on poissa. Minun täytyy olla hieman väsynyt, että serotoniini kiertää. Niinkään ei ole merkitystä sillä, menenkö myöhään nukkumaan. Oloni on täysin toinen!! Kahteen viikkoon ensimmäistä kertaa ajattelen positiivisia ajatuksia.

Aloitin lukemaan Antti Tuurin Muukalaiset-kirjaa. Nyt on aikaa. Jotenkin ajattelen, että se vaatii aikaa. Avaan kannen ja siellä on kannen sisällä Antti Tuurin kuva. Hän on söpö. Se on hyvä alku. Ajattelen, millaista olisi, jos hän soittaisi minulle ja sanoisi, että hei minna, kirjasi on todella hyvä. Olen iloinen siitä. Ihailen sinua. Se olisi aidosti coolia. Ensimmäinen lause Muukalaisissa on ytimekäs: Sade tuli ennen kuin ilta pimeni. He vaeltava Hollannissa ja Saksanmaalla, fremdlingit, ja ovat jonkinlainen uskonlahko, matkalla pyhälle maalle. Tuurin tyyli kirjoittaa on jotenkin jäyhä. Kertojana on raskaana oleva uskova nainen. Onko se uskottavaa, vaikuttaako nainen aidolta? Kyllä, vaikka hän kertoo jotenkin ulkokohtaisesti tapahtumista. Ehkä hän on väsynyt, hämmentynyt ja peloissaankin, mitä tuleman pitää. Nimet ovat kaikilla niin vanhanaikaiset, tietenkin, kertoohan kirja vanhasta ajasta. Sillä on kuitenkin arvottava vaikutus. Tarinan hahmoista tulee merkittävän tuntuisia ja erillisiä. Luin 48 sivua, ja pääsin kyllä kirjaan jo kiinni, niin että eilen lukemastani näen mielessäni kertojan, raskaan naisen. Minkä hyvän tähden he ovat lähteneet Lappajärveltä ja Laihialta vaeltamaan sinne? Puhuin Annan korvaan hiljaisella äänellä päättymätöntä tarinaa kotiseudun ihmisistä ja kaikista eläimistä, joita oli Laihialla Jaakko Kärmäen navetassa ja tallissa ja lampolassa, ja lapsista, joita leikki Kärmäen pihassa korkeiden koivujen alla, ja Liisa Antintyttärestä, Kärmäen emännästä, joka syötti viiliä pienelle Jeremiaalle tuvan pöydän ääressä. Sain Annan lopettamaan laulamisen ja sitten nukahtamaan. Jäyhää, harkittua. Nämä ovat ehkä niitä tosia lauseita. Ei ole mitään liirumlaarumia tai maalailua. Mutta haluaisin kuulla enemmän, mitä kertoja todella ajattelee. Kertooko hän kaiken vai ei? Onko hän näin pidättyväinen oikeasti? Kyllä se tällaiseen historialliseen kirjaan sopiikin. Luen lisää.

En haluaisi olla Pohjanmaalla poliisina. Tämäkin tuli vielä mieleen. Entisaikaan vielä vähemmän kuin nyt.

genomi ja raivokas kani

Tänään vesi on huomattavasti lämmennyt. Kello ei enää käy. Nousen kun nousen. Linnut ovat hereillä koko yön, ne pitävät kyllä hereillä. Järvi on punainen ja purppurainen. Mitään stressiä ei ole.

Helmillä oli eilen huono päivä. Se hyökkäili meitä kohti ja murisi. Se puri, jos sitä yritti silittää. Vaikka kani on söpö ja pieni karvasturilas, on se myös uhkaava niin halutessaan. Pelkäsimme sitä koko perhe. Kukaan ei halua joutua sen raivon kohteeksi - ja etuhampaiden ja kynsien. Se sai lopulta totaalisen hepulin ja puri puista kakka-astiaansakin ja heitteli sitä edes takaisin. Tänään se oli taas ihan entisensä, ehkä se oli vain bad hair day.

Tämä päivä oli täynnä vaikeita asioita: minä opettelin teoreettisesti pitkon neljällä letitystä. Mies tilasi nuohoojan, ja selitti hänelle ajo-ohjeita mökille. Molemmat olivat yhtä vaikeita, kuin selittäisi genomin muodostumista.

juhannus 2

Tätä päivää leimasi jonkinlainen uusi kesän tuntu. Aurinkoa, lämpöä. Teimme vesiretken Likokallioille, jossa on valtavia haukia. Siitä alkaa suunnaton suopursuneva, sieltä Hukkatuvalle, jonka pihassa näimme sattumalta Vincentin veljen M:n! Ja osan hänen perheestään. Ja jossa jouduin oudon tilanteen eteen. Vanhempani vierellä otin ohjat käsiini ja kutsuin M:n perheineen mökillemme. Tietenkin hän tulee, ainakin hän lupasi.

Sitten iltapäivällä aion kunnostaa muurinpohjapannun. Menen sisältä hakemaan rasvaa. Unohdun lukemaan naistenlehteä kolmeksi tunniksi. Sitten otan rasvan ja teen tulet ulos. Rasva imeytyy pannuun ja alan kokeilla paistaa siinä ensimmäistä kertaa lettuja. Se onnistuu, ja ne paistuvat tosi nopeasti. Valmiit letut nostelen lautaselle kanin häkin päälle. Lapset syövät ne sitä mukaa. Haemme vielä jäätelöä niiden päälle. Saa syödä niin paljon kuin haluaa, mutta lapsilla on aikuisia parempi vaisto siitä milloin vatsa on täynnä. Järvimaisema vieressä tuntuu naurettavalta, paistaa lettuja kansallismaisemassa. Naapurimökille tulee lapsiperhe, viisi lasta. Esikoinen menee kutsumaan heitä katsomaan jänistä. Sieltä tulee kolme lasta ja he jäävät koko illaksi. Lapset käyvät kahdeksan kertaa melomassa eri kokoonpanoilla, kymppivuotias poika on heti samalla aaltopituudella kun esikoinen ehdottaa, että mennäänkö tutustumaan talon perustuksiin, eli talon alle. Kaikki menevät talon alle. Onko teillä tyttöjäkin? kysyy kuopuksen kokoinen tyttö toiveikkaasti. Ei valitettavasti, vastaan, vaikka pari tyttöäkin olisi kyllä kätevä.

Mitä vielä aion mökillä tehdä: leipoa pullapitkoja, neljällä saparolla letitettyjä. Lukutavoitteeni olen jo saavuttanut, lukenut Sikalan. Nyt luen Murakamin Lammasseikkailua ja Iahiguron Silmissä siintävät vuoria. Olen mieltynyt japanilaisiin kirjoihin! Murakamin Sputnik, rakastettuni oli hyvä. Sopivasti outo.

Täällä kuulin muuten ensimmäisen kerran sen mitä Miyazaki kuulee! Maalla sisään taloon tullessa pienten jalkojen töminää, vaikka ketään ei näe. (Pienempien jalkojen mitä lapsilla on)

Vielä luontohavainto: illalla lasten nukkumaanmentyä olimme pihassa. Joutsen lasketui aivan rantaamme. Se oli ylväs laulujoutsen. Se tarkkaili ympäristöä, siivet levällään. Pian tuli kauempaan aivan äänettömästi toinen joutsen, sen lasku oli mahtavaa seurattavaa. Se jarrutti jaloilla ja laskeutui toisen päälle. Varmaankin tarkoituksella. Ne ovat se lapseton pariskunta ja jotakin hevonsenleikkiä niiden välillä on. Kauhea meuhke ja melske siitä ainakin syntyi. Niin, ja eilen näimme pikkulokin. Sen pitäisi olla harvinainen, en tiedä onko sitä enää. Se on lokin näköinen, mutta sillä on mustat siivenaluset.

Naapuri tuli hakemaan lapsiaan. Esittelin itseni hänelle: olen opettaja, mutta haaveilen kyllä kirjojen kirjoittamisesta, mutta saa nähdä tuleeko siitä koskaan mitään. Hän vain katseli järvelle.

juhannus

Juhannusaattona saunoimme kolme tuntia, uimme tietysti välillä. Sitten katsoimme Niskavuorta yhteentoista. Se on poikien täkäläinen nukkumaanmenoaika. Voi että oli hyvä elokuva, huokaili esikoinen vielä yläsängystä viimeisinä sanoinaan. Päivällä kävimme Rajalan metsässä tekemässä vihdat ja poimimassa kukkia! Tuvassa täytyy juhannuksena olla kukkakimppu luonnonkukkia. Aatonaattona kuurasimme koko porukalla mökin, pesimme ikkunat (keskimmäinen hoiti sen), lattiat (h ja a), jne. Tänään menimme vesille. Tämä kaikki tapahtuu ilman että mitenkään suunnittelen tai mietin sitä. Se vaikuttaa suorastaan geneettiseltä.

Suurenmoinen oli myös tämä ensimmäinen juhannuspäivä. Isovanhemmat tulivat jo ennen kuin olimme heränneet. Niskavuori tainnutti meidät syvään ja ravitsevaan uneen. Sitten lähdimme koko päivän melontaretkelle joelle. Tuuli oli aika kova, mutta pahin osuus meni myötätuuleen. Meloimme joen koko mitaltaan padolle asti. Nousimme maihin ja samassa näin tietä pitkin kävelemässä Vincentin ja hänen vaimonsa!!!! No, emme olleet nähneet kahdeksaan vuoteen, äkkiäkös se aika hurahtaa. Kuitenkin, menimme tietysti heidän luokseen. On vaikeata selvittää tämän asian guermantesilaista merkitystä, mutta normaalille ihmiselle se merkitsisi esim. sitä että olet saanut lottovoiton ja nobel-palkinnon ja sinut on julistettu pyhimykseksi. Tietysti kaikki kukkii, puissa on matalalla linnunpesiä, joissa sirkuttavat poikaset. Hiekkaista maantietä pitkin he vain kävelivät, olivat tulossa syntymäkodistaan.

Menimme heidän luokseen. Lapset olivat niin ällikällä lyötyjä, että he vain istuivat ääneti penkillä, puoli tuntia. V on todella puhelias. Ja tuntuu, että kaikki, mitä olen pohtinut, pitänyt ongelmana, onkin ollut harhaa. V oli löytänyt järven pohjamudasta 46 vuotta kadoksissa olleen ankkurinsa. Tämä onnistui vain sillä tavalla, että järvi oli kuivatuksessa kaksi vuotta ja siinä pystyi kävelemään. Tuntuu yhtäkkiä helpottavalta ja samalla hankalalta puhua jonkun kanssa, joka tuntee kaikki ihmiset menneisyydestä. Kaikkea sivutaan, mutta mieheltä menee suuri osa sivu suun, koska nimet eivät sano hänelle mitään. V:n vaimo sanoo P:n sanoneen, että minä olen henkilö, joka varmasti kaipaa tänne takaisin. Katselen ilolla kaikkea mitä he sanovat ja tekevät, koska he ovat minulle kuin kirjat - haluan nähdä miten niissä ollaan, minkä varassa he kulkevat. En pohjimmiltaa tiedä sitä.

Tullessa melomme Majasaareen, joka on luonnontilassa. Siellä lahoavat puunrungot ovat pehmeitä kuin paperi. Kaikki antaa periksi jalkojen ja käsien alla. Lehtoa, vanhoja haapoja, liito-oravia. Paljon saniaisia, kävelemme kuin sademetsässä.

Eilen illalla pihassa hääri siili. Se kulki polkuja ja yritti ryömiä esikoisen rakentaman lentokoneen alitse. Se tonki matoja, eikä häiriintynyt, vaikka pojat menivät ulos.

Olemme siis alkaneet tervehtyä. Migreenikohtaukset ovat hellittäneet, vaikka toisaalta johan niitä piisasikin. Parhaimmillaan olin kolmeen lääkäriin yhteydessä samaan aikaan. Seinäjoella lääkärin vastaanotolla sain taas migreenikohtauksen pahoinvointeineen. Se ei ole hauskaa, on vaikea kohdistaa katsetta tai puhua kenenkään kanssa, kun sähkölangat värisevät silmissä. Illalla olimme kaikki väsyneitä ja teimme tulen takkaan. Kuopus kohensi tulta, otti tulta paperiin, ja poltti sormensa aika pahasti. Hän huusi, sormeen sattui. Sormi muuttui valkoiseksi -meidän oli lähdettävä taas lääkäriin Seinäjoelle. Kello oli puoli kaksitoista, olimme päivystyspoliklinikalla, kuopus laitettiin makaamaan sairaalasänkyyn. Hän makoili siinä selällään jalka toisen päällä, ja kipulääkkeen ansiosta alkoi päästä jutun alkuun. Olimme kaikki hänen ympärillään ja kuuntelimme kun hän tarinoi kuin paroni von Münchhausen. Hän kertoi mm. syntymästään, miten lääkäri nosti hänet minun luokseni kun olimme synnystyssairaalassa. En tarkkaan tiedä miten se kaikki meni, mutta sitten hän roikotti minua jaloista ja toi äidin luo, niin se oli, hän kertoi. Sitten minut pestiin. Se tehdään aina vauvoille. Hän oli otettu mutta jännittynyt ollessaan oikealla sairaalansängyllä. Viereiselle sängylle tuotiin mies, jonka päälle oli tullut kuorma-auto. Hän ei kuullut muuta kuin ininää, mutta vaikutti muuten olevan järjissään. Lääkäri katsoi kuopuksen kättä, mutta halusi vielä toisenkin lääkärin mielipiteen. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa. Esikoinen olisi halunnut lähteä kiertelemään sairaalassa, se oli täynnä mielenkiintoisia kojeita. Hän oli niin väsynyt, että käveli vessasta tullessaan suoraan hoitajien kahvihuoneeseen.

Luen sanomalehtiä, joista paikallislehti vaikuttaa siltä, että sitä toimittavat yläasteen työharjoittelijat. Naistenlehdistä luin seuraavan lauseen: Ei voi elää koko ajan niin, että ón lähdössä eikä silti lähde. I know!!!! Kaikki on pysähtynyttä, en elä! Odotan kai ratkaisua ylemmältä taholta! Aikaa ei ole kuitenkaan rajattomasti!

Luin Alakosken Sikalat ja det var jättefin! Annoin kirjan äidilleni lainaksi. Se shokeeraa häntä, olen aivan varma. Hän oli pöyristynyt luettuaan Virpi Hämeenanttilan Suden Vuosi-kirjan, jonka palautin hänelle. Hän oli varma, että se on turmellut minut jotenkin ja koki pahaa omaatuntoa ostettuaan minulle sellaisen kírjan. Pitääkö sinun provosoida antamalla joku tuollainen kirja lainaksi, sanoi mies. Pitää. Kälylle vein Johanna Venhon uusimman runokirjan, sanoen: Tässä on runokirja, jos haluat lainata. Olin juuri sanomassa jotakin lisää, koska hän ei ole mikään lukija, mutta hän sieppasi kirjan kädestäni. Ei tarvinnut paljon kaupitella, hyvä niin!

sadepäivä

Tänään kävelin ilman kyynärsauvoja jo jotenkuten.

Sataa. Olimme illalla melontaretkellä. Sattui sitten nousemaan ukkosmyrsky. Milloinkahan elämä tasoittuu? Milloin saavutan tiedostamattoman ytimen, tyyneyden? Sitten tulin kotiin ja aloin kuumentaa rasvaa kattilassa popcornia varten. Mitähän sitten tapahtui, voitteko arvata?

Minulle tarjottiin töitä yläasteelta. Pari hauskaa lisätuntia. Harkitsin asiaa vakavasti, olen siis edelleen pahasti tolaltani.

Kanin silmä on melko hyvä. Voide siis auttaa. Raotan kanin luomea ja voidetta laitetaan yläluomen alle ja sitten räpytetään keinotekoisesti sen silmää pari kertaa. Onneksi se haluaa itse edistää tätä asiaa ja antaa suorittaa hoidot aivan rauhassa.

Keskimmäinen on yökylässä isovanhemmilla. Hän kertoi puhelimessa ostaneensa kirppikseltä vyön, joka on melkein kuin niittivyö. Hänen äänensä on hämähäkkimäisen ohut ja oudon korkea puhelimessa. Hän on niin hento ja nyt hänellä on jonkinlainen niittivyö, se on jätkämäistä. Hän oli löytänyt myös lompakon, vaikka niitä meillä on jo kymmeniä. Rahaa niissä ei ole, mutta sitä varten on kuitenkin hyvä olla lompakoita.

vanhuksena

Kainalosauvoilla kävely herättää paljon katseita. Minua tuijotettiin kaupungilla - siis K-marketissa - kuin alastonta New Yorkissa. Tunteeni Pohjanmaata kohtaan ovat muuttuneet. Aika on tullut nyt tunnustaa se tosiasia, ettei ole mitään syytä katsella ihmisiä täällä ylöspäin. Ei todellakaan mitään syytä. Tänne en kyllä muuta, niin hullu en sentään ole ja toivottavasti ei lääkityskään siihen suuntaan vie.

Toinen asia: miksi elämän pitäisi olla onnellista, edes suurimmalta osaltaan? Se on täynnä kärsimystä, mitäänsanomattomia jaksoja, ja ehkä onnea, jos olet onnekas. Tämä oli pienempi totuus, joka vain oli päässyt unohtumaan.

Tänään haimme kanin silmätippoja apteekista. Minä ajoin ja nousin autosta kainalosauvoille. Tämä oli todella uskottavan näköistä. Jalka on kuitenkin jo paljon parempi, tietenkin kun kipu on poissa särkylääkkeiden ansiosta. Kipu tuntuu jännetulehdukselta, en voi suoristaa jalkaa edelleenkään ja pelkkä lihaskipu se ei ole.

Kanin kanssa olen sitten saanut toteuttaa eläinlääkäriyttäni. Silmätippojen saaminen sen silmään oli helppoa, mutta vilkkuluomi on aivan verestävä, paisunut ja tulehtunut. Kani on lisäksi kynsinyt silmän ympäryksen aivan karvattomaksi, silmä siis kutisee. Eläinlääkäri sanoi puhelimessa, että voisimme kyhätä sille lampunvarjostimen muotoisen kaulurin. Sen tekeminen oli yllättävän hankalaa. Niistä tuli aivan epäkeskoja. Mehukattipullon osasta tuli liian suuri. Vanhasta lakanasta leikkasin saksilla sodanajan sideharsoa. Köytimme sen kanin pään ympärille, korvan takaa, jne. Kanin pää oli paketissa. Siitä tuli ihan hieno, mutta vei vain 10 sekuntia, kun Helmi hankkiutui eroon pääpaketistaan. Siirsimme aitauksen eri paikkaan, pesimme Helmin rievut, vesipullon, ja unikopin. Haimme sille ruokaa. Ja lisäksi sen silmätipat pari kertaa päivässä. Me emme juuri muuta tekemistä tarvitse kesäksi!

Rannassa näin tänään sadan pikkuahvenen parven. Ne liikkuvat salamana suuntaan ja toiseen. Vesi on kullanruskeaa.

Keskimmäinen kaataa minulle kahvia. Minun on annettava ohjeita askel kerrallaan, koska lasipannu menee herkästi rikki. Hän tuo minulle piripintaisen kahvikupin. Kuopus miettii näkymättömiä ja näyllisiä asioita. Hänelle tämä ero on tärkeimpiä eroja maailmassa. Pelkään vielä kuolemaa, hän sanoo yhtäkkiä. Kuuntelemalla voin tietää mitä hän ajattelee. Minä olin siis ennen väärässä, hän huokaa hetken päästä. Luulin, että kultaa ei ole olemassa, paitsi saduissa, mutta sitä on! Hän on ikionnellinen sen jälkeen, kun pojat kaivoivat ison lastin katinkultaa hiekan seasta.

Kyynärsauvoista on se hyöty, että tunnen itseni vanhaksi ja viisaaksi. Tällainen voisin vanhuksena olla: kierrellä suurperheeni ympärillä, antaa neuvoja, hoidella eläimiä, lapsia. Olisin siihen mennessä voinut kirjoittaa kirjoja. Voisin asua tällaisessa talossakin.

Joo heippa.

Olin vielä tuona äskettäisenä postauspäivänä melko hyvässä kuosissa. Pieni alavire, hyp! (Esikoisen pyh!)Nyt tilanne on muuttunut ja kävelen kyynärsauvoilla. Omituisia näköhäiriöitä, migreeni, jossa on aurat ja lisäksi jalka meni oudosta syystä toimintakyvyttömäksi. Myyräkuumetta se ei voi olla. Mutta diagnoosi on avoin ja jännä aivosähkökäyrä. Tänään siis pääsin toistaiseksi kävelemään sauvoilla, jotka kehittävät taasen käsivoimia yllättävän paljon! Ja mies ajelutti sairaalassa pehmustetulla pyörätuolilla, mikä oli elämys.

Kun kävelykyky puuttuu... kymmenen metriä käytävää sairaalassa, jossa ei voi tukeutua mihinkään, oli mahdoton matka jalalla, jonka päälle ei voi laittaa painoa! Seisoin siis vain paikallani. Huonojalkaiselle vanhukselle tämä on arkipäivää. Mies on selvinnyt hampaanpoistosta ja aurinkoihottumasta, mutta kun klenkkasin täällä mökillä kanin aitaukselle äsken, näin, että sen silmä on aivan verenpunainen ja tulehtunut. Se täytyy viedä eläinlääkärille heti huomenna!! Joka päivä joku käy lääkärissä.

Olen kuitenkin varma, että kaikki järjestyy. Jalassa on varmaankin vain joku hermo pinteessä, koska en ole juossut aikoihin ja aivot komppaavat jotain. Eniten kannan huolta kanista.

Eeriejärvikin liplattaa vieressä, en ole vielä ehtinyt vesille. Kuikkapariskunta on tullut, ja nuori joutsenpari, joilla ei ole vielä poikasia. Suolahden perällä kulki outo salakalava mies selkä kyyryssä. Se meni pitkin rantaa, lennähti vähän, käveli taas. Kurki! Se houkutti pois pesältä. Myös varis käy tervehtimässä kania joka yö. Se tepastelee aitauksen ympärillä, vähän arkana. Mitä ne puhuvat, sitä en tiedä.

Viime yönä näin unta, jossa olimme järven rannalla, ja se myrskysi ja aallot löivät päin rannassa olevaa rakennusta, kotitaloani. Esikoinen oli uimassa pitkän niemen päässä, pelkäsin hänen puolestaan, mutta hän hyppi aaltoihin ja nauroi. Vesi oli viileää ja tummana kuohuvaa. Vesi oli noussut liian korkealle.

Nyt järvellä ajelehtii kolmen ilmapallon rypäs. Tiira hermostuu, kun pesän lähelle leijuu kummallinen hökötys. Kuljettavatko pallot jotakin lauttaa - ehkä joku on lähettänyt postia? Ei, ne ovat vain palloja, karanneet jostakin pihasta.

Vau!

Keskustelu minun ja kuopuksen välillä.

- Mikä tämän kukan nimi on?
- Koiranputki.
- Vau!

Koko Pohjanmaa saa minut aina aivan sekaisin. Niin tänäänkin. Mies lähti hammaslääkäriin särkevän viisaudenhampaan kanssa. Me jäimme hoitamaan Helmiä, kesäkaniamme. Se on virkeä ja majavannäköinen. Saimme sille mukaan sen kotoa ison häkin, jonne mahtuu ainakin kaksi lastakin. Helmillä on niin paljon seuraa ja tekemistä, että sen raukan täytyy syödä yöllä, silloin on rauhallista! Helmi ei hakeudu ollenkaan suojaisiin soppiin, vaan mahdollisimman avoimille paikoille. Se tähyää kaihoisasti järvilakeudelle. Sisällä se hyppäsi ikkunapenkille ja katseli maisemaa.

Tunnen olevani Neuvostokarjalassa, missä kaikki on alkanut rapistua. En tiedä mikä rooli minulla on tässä ja täällä. Ei oikein mikään. Olen kai kaikkialla samanlainen haavelija. Eikö niin ollut silloinkin kun asuin täällä? Toivoin olevani muualla, todellisessa maailmassa. Elin suurimmaksi osaksi ajatuksissani. Miten se olisi muuttunut?

Kaikki täällä kuitenkin rapistuu. Kotini, joka on nyt veljeni perheen asunto, pitää vielä samaa hahmoaan, mutta tunnelma on täysin toinen. Tietenkin. Mutta aivan kuin katselisin taulua, jonka värit ovat alkaneet suttaantua ja valua. Puu on alkanut hapertua. Pyöritimme lasten kanssa tahkoa, ja koko sen kehikko oli perstunut kuiviksi palasiksi puuta. Entiset kyläkaupan ikkunan päällä oli harmaasiepon pesä.

Ihmiset ovat poissa. Kaikki talot ovat vaihtaneet omistajaa. M on poissa, ja vaikka hänen poikansa asuu talossa ja pitää paikat kunnossa, se on hengetön. H ja K ovat poissa, ja talossa asuva ei tiedä mitään sen paikan menneisyydestä. En haluaisi todistaa mitään tällaista. Miltä vanhuksista sitten tuntuu, kun minäkin jo näen kokonaisen aikakauden loppuvan. Mitä kun uudet ihmiset asuvat taloissa ja paikoilla, joissa ennen elit, ja kaikki ikäisesi ovat poissa?

Olen erilainen täällä ja kaupungissa. Kaupungissa olen enemmän kuoria, täällä olen ujompi. Kaupungissa olen ammatillinen, täällä olen aina ihminen ilman ammattia. Täällä voisin olla oma itseni, muttei sekään itse minua aina miellytä...

Mennyt on loisto näiden päiviieeen... Kaikki tehtiin joskus ennen ja sen jälkeen ei ole koskettu. Hylättyjä taloja, A.n naapuri tapettiin vankileirillä ja hän oli niin kohtelias ja lempeä mies. Tässä lähellä on erään jääkärin huvila. Esko kaivaa pellosta asekätköjä, ja metsä on niin korkea, tralalaa... Juna tuli, ja V:n perhe palasi Amerikasta ja he rakensivat talon, jossa minäkin vietin lapsuuttani. Se on maaginen paikka, vai olivatko ne ihmiset? En ole koskaan sen jälkeen nähnyt sellaista pohjapiirosta. Kuusistoa ylläpitää joku, sillä sen pihassa on muodinvihreä lepotuoli. V itse on jo 110-vuotias. Viimeiset 50 vuotta hän on ollut aivan samannäköinen ja sama nauru!

En koskaan ota pääkaupunkiseudun kansalaisuutta, enkä espoon. Laitan paljon painoa viihtymiselle. Itsensä karaiseminen on tekemällä muuta kuin haluaa on kai vain hölmöä.

Hyttyset lentävät kuumaan hehkulamppuun, ja käristyvät siinä. Ei tarvitse tappaa niitä.

Petäjä on aika kaunis sana. Ehkä vähän vanhoillinen, mutta sieltähän on lyhin matka kapinaan. Pihkainen tuoksu ja retsinainen maku.

Varmaankin matalapaine sai olon niin alavireiseksi vai sekö, että luin Arto Melleriä? Hän on elänyt kuin romaanihenkilö. Aina on tietysti niitä, jotka menevät ja elävät niin kuin haluavat. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että Kurt Cobain ei tehnyt itsemurhaa. Ei ole mahdollista, että niin hyvän piisin kuin "Smells like teen spirit" tekijä tappaisi itsensä. Jotenkin Arto Melleri tuntuu kirjassa hyväntuulisuuden kertakaikkiaan läpäisemältä.

mökillä

Mökillä taas. Muutimme koko kesäksi, ettei tule turhaa ajelua turhille paikkakunnille. Mitä voin sanoa? There must be vesirottia in there.

Metsä: kuuset ovat tiheä verkko mökin ympärillä. Männyt ovat juurista todella paksuja. Metsä jatkuu kauas ylös asti. Kukat kukkivat, lemmikit, vuohenpolvet, kullerot. Kaikki on vaaleanvihreää.

Järvi liplattaa ja sen vesi on hyistä. Tämä kaikki on pintapuolista puhetta ja huumori samantien, mutta pääsen joskus kyllä asiaan. Pian pääsen, ja mitään kiirettä ei ole.

Tästä paikasta voisi tehdä maalauksen, jossa olisi pelkkä järven takana näkyvä puiden siluetti. Se on kapea puiden nauha, mutta sen pienistä vaihteluista voi tunnistaa paikan, sen missä itse kulloinkin on. Tähän paikkaan minua lähentää paitsi syntymä niin myös täällä kokemani kärsimys. Se tuntuu olevan enemmän tässä paikassa kuin minussa. Nyt se kaikki on kuitenkin menneisyyttä, sitä ei enää ole. Eikö sitä ole? Tämä paikka on nähnyt sen, sillä tavoin se on olemassa.

Miten musta lammas pelastui? Kuopus kertoi tämän minulle. Sudet piirittivät metsässä mustaa lammasta. Se oli pulassa. Mutta se pääsi pakenemaan sillä tavalla, että yksi susista kuoli nälkään ja lammas pääsi karkuun siitä raosta. Kätevää!

Tämä paikka on jotenkin enemmän reunalla, avarammalla maalla. Piinaan itseäni asumalla jossakin muualla. Täällä meillä voisi olla kunnon kasvimaa!

Olen luonteeltani ajelehtija, isoissa asioissa. En omista Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjaa, vaikka rakastan niitä kirjoja. Olen lukenut ehkä kolmasosan. Minulla ei ole mitään tarvetta tai aikomusta lukea kaikkia niitä. Ehkä kyse on vain siitä, etten omista kunnianhimoista asennetta. Olen myös pelkuri. En tosiaankaan uskalla tehdä joitakin päätöksiä. Vai olenko todella? En tunne itseäni. Voi olla, että pelkään haluta niin paljon pelkästään itselleni, ja niin suurella riskillä. Riski on, että erehtyisin, ratkaisu olisikin väärä ja sopimaton!

On lähes tyyntä ja vistolta tuntuu se, että kun takassa on tuli, samalla voi nähdä ovenraosta avoimen veden! Sydäntä kylmää ja lämmittää tällainen näky.

tuulahdus teinimaailmaa

Serkut lähtivät.

Esittelin heille Helsinkiä kotikaupunkinani... Raahasin röyhtäilevät teinit Ateneumiin. Me ollaan nähty tää kerros jo, he yrittivät. Ei olla! Nyt katsotaan teosta Luxembourgin puistossa! Pahinta olivat kuitenkin omat lapset. Esikoinen esitti pellejuttuja ja kovistarinoita täydellä teholla. Toisinaan epäilen häntä aika pahasti. Hänellä ei ole aavistustakaan mikä on hauskaa ja mikä ei!!!! Keskimmäisen nivelet ovat jotenkin löystyneet. Kadulla hän húitoo joka suuntaan raajat irtoamapisteessä, liikkeet ovat niin arvaamattomia, ettei niitä osaa väistää. Hän saattaa nyrkkeillä mustia käsilaukkuja vastaan. Kiljahtelua, ninjahyppyjä. Usein tuntuí, että pikkuisen kuopuksen kanssa olimme maailman ainoita ihmisiä. Hän on järkevä. Lapsieni nimiksi tulee Nikso, Nakso, Lakso ja Moksu. Vanhimman nimeksi Muusmi,nuorimman Gauki, kuopus luettelee. Jos vauvoja ylipäätään tulee, hän huudahtaa lopuksi. Minun on hankittava ensin äiti. Onko nyt talvi? hän kysyy sitten.

Koko lössin kanssa tulimme liskoja katsomasta (Tropicario) Sörnäisistä ratikalla kauppatorille. Esikoinen pummilla, koska hän oli syönyt lippunsa. Tytöt näkevät bussin perässä Black Horse- mainoksen, jossa haluttavan näköinen mies on kaatuvinaan taaksepäin. Mahtava kuva, he huutavat ja osoittavat bussia. Jäämme pois Tuomiokirkon luona ja lähdemme kävelemään sitä kohti. Siis mikä tuo hökkeli oikein olikaan? kysyy toinen teiniserkku. Se on tuomiokirkko, vastaan hampaideni välistä.

Kaiken sivistyksen sijaan he haluaisivat nähdä sen kadun, missä Salkkarit on kuvattu. Mutta en tiedä sitä, ja olen lukkiutunut johonkin muuhun. Mutta hauskaa serkkuteineissä oli se, miten he tekivät olonsa mukavaksi, kaikkialla! He tekivät kaikkea, mistä pitivät! Ja en voi sille mitään, että 11- ja 13-vuotiaat ovat jo eri maailmasta kuin omat poikani.

Nyt asetumme vähitellen kesään, rauhalliseen olemiseen. Sinä olet pehmeä kuin karhun villa, sanoi kuopus minulle. Sinä olet kevyt kuin pajunvitsa, sanoin keskimmäiselle sylissä. Sinä olet paínava kuin rekka, hän sanoi minulle. Sinä olet pehmeä kuin mätä mansikka, vastasin. Kesä on alkanut, taas.

Purmu eli turnipsikuoppa

Eilen pelasin pesäpalloa. Voitimme! Ja minä tein yhden juoksun!! Yes, se oli hienoa. Ja totesin, että oli kevyt juosta pesältä toiselle. Kannattaa juosta puolimaraton, niin jaksaa sitten aina milloin tahansa sprintata, jos on tarvis. Voisin esim. juosta rosvoja kiinni, jos he varastavat jotain. Heittokäteni on kipeytynyt, koska jouduin heittämään niin pitkiä heittoja. Olin kakkospesävahtina. Työkaverit paikkasivat, kuka enemmän, kuka vähemmän, yksi hääri ja hoiti koko keskikenttää! Pystyin aika pitkälti luottamaan häneen. Ykkösellä oli filosofi, joka sai aina kiinni, mutta pudotti myös aina pallon räpsästä. Pelaaminen oli hauskaa!

Sitten loppupäivän lueskelin sohvalla. Kaikki on kirkasta ja vehreää. Kokonainen vihreä luola on kasvanut ympärille. Satakielet! Puput. Kiiltävät kottaraiset. Sohvalta näen taivaan, ja se on myöhään illallakin häikäisevä ja sinisen kirkas! Kirjasta luen siitä, miten tehdään kumarakuoppa, ja tajuan, että tiedän miten se tehdään. Se on myös minun menneisyyttäni, joka oli kauankauan sitten. Tämä ympäristö on ollut olemassa vasta niin vähän aikaa, sen takia sillä ei ole minulle merkitystä. Miten hienoa olisi asua paikassa, talossa, jossa olisi merkitykset tallella. Mutta en aloita sitä taas. Mutta silti se ongelma on olemassa. Epäsuhta, ellei ongelma. On paikkoja, jonne palataan, joko elinaikana, tai viimeistään kuolleena.

Suomeksi se on purmu. Sinne laitettiin kasveja, juureksia, joita tuskin enää kukaan nykyään tuntee. Turnipseja. Minulla on tästä jonkinlainen muistikuva. Maata kaivettiin ensin hiukan, sitten laitettiin olkia, niiden päälle turnipsit keoksi, sitten taas olkia, ja lopuksi maat päälle. Niistä tuli pieniä vuoria, maasäiliöitä.

Pystyn kyllä asumaan missä tahansa, syömään millaista ruokaa tahansa, mutta... viimeinen sana on tärkein.

Kosmiset juhlat ovat ohi. Menen eilen niihin ilman mitään odotuksia, minulla on siellä rooli salmiakkikossupisteen hoitajana (kuinkas sattuikaan näin sopivasti) ja ajattelen, että teen työni ja lähden aika ajoissa kotiin. Mutta kaikki meni juuri päinvastoin kuin olin suunnitellut, vaikka en ollut suunnitellut mitään. Ilta osoittautui loistavaksi. Juhla oli vanhoille työkavereille kautta vuosien. Heitä tulikin paikalle paljon. Kymmenen vuotta ja he olivat tuskin muuttuneet piiruakaan. Q oli saanut paksummat silmälasit, mutta kaikki näytti olevan hämmentävän ennallaan. Jollakulla oli vähän vatsaa, toisella rintasyöpä, lapset olivat aikuistuneet ja ... Mutta yhä useamman suusta kuulin saman: Olen nyt eri työpaikassa, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että tämän veroista ei tule. Ei ole samanlaista ilmapiiriä ja työporukkaa. Muistelimme vanhoja juhlia, kuka heräsi mistäkin, ennen tanssittiin pöydillä, jne. Sanoin entiselle pomolleni Q:lle, että nykyään juhlat täällä ovat erilaisia - käymme taidenäyttelyssä sivistyneesti. Tarkastelemme tauluja. Hän hymyili ja sanoi, että hänen huono vaikutuksensa on sitten nähtävästi siirtynyt hänen nykyiseen työhönsä, siellä tanssitaan nyt pöydällä. Well, nämä ihmiset olivat niin tärkeitä minulle. J muisteli yhä kirjaa, jonka annoin hänelle lahjaksi. Se oli karmiva, hän sanoi. Otan tämän kohteliaisuutena. Se oli Amelie Nothombin Nöyrin Palvelijanne.

Halasin tungoksessa kaikkia ristiin ja kun halasin S:ää, käteni meni vahingossa hänen puvuntakkinsa alle. En tarkoittanut sitä, ja halauksesta tuli sattumalta hyvin intiimi.

E on nykyään torikauppias Kauppatorilla. Hän on yhtä eläväinen kuin aina.

Juhlien jälkeen pyöräilin kotiin ja kuulin kolme eri satakieltä. Näin rusakoita ja yhden ison harmaan kissan. Kaikkialla oli pimeää, elävää ja vihreältä tuoksuvaa. Sitä ennen näin työpaikan vieressä bussipysäkillä juhlista tulleen H:n ja jään juttelemaan. Sitten näemme jonkun henkilön tulevan juhlapaikalta takaperin kävellen. Mitä hän tekee? Hän kävelee mietteliäästi ja katselee rakennuksen siluettia. Hän muistelee. Hän on itse musta siluetti. Ja tiedän, että hänen unelmansa ovat muuttuneet, hän ei enää halua palata vaan haluaa asua joen rannalla ja kalastaa rapuja. H bussipysäkillä ei tiedä minne hän on menossa. Q, siluettimies, aikoo mennä bussilla, vaikka luulen, ettei niitä enää tule. A pyöräilee ohitse täyttä vauhtia eikä edes huomaa meitä. Näin me eroamme, me olemme ihmisiä, eivätkä mitkään siteet ole ikuisia.

On ikuisia asioita, mutta en oikein tiedä mitä ne ovat. Minulla on vain aavistuksia.

Oppilaiden kanssa hautasimme maahan muovipullon, jossa oli heidän kirjoittamiaan kirjeitä tulevaisuuteen. Kaivurikuski (sopivasti elämme työmaan päällä) kaivoi meille parilla roihaisulla kuopan, jonne kokispullo meni. Nyt se on maan alla ja löytyy joskus kun tätä aluetta uudelleen rakennetaan. En tiedä mitä he kirjoittivat, osa jotakin tyhmää varmasti. Murrosikäisten teinien kanssa seisoimme kuopan reunalla ja joku lökäpöksy marisi: Onko tämä muka joku ympäristöteko jäkä-jäkä. Silti hetki oli monille liikuttava. Se oli heistä jäävä pysyvä muisto tälle paikalle.

Kevät on tuonut kaikkeen kiihtyvän vauhdin. Vai eikö kaikki ole aina samalla tavalla kiihkeää? Valkovuokot ovat sateen jälkeen roihahtaneet viidakoksi. Pyöräilin koko päivän, ja heti aamulla sain puhelun, että keskimmäisen reppu on palautunut Tapiolaan löytötavarapisteeseen. Otaksuin, että näin kävisi, koska tapiolalaiset ovat rehellisiä. Yes! Saimme takaisin melodican, trumpetin, naamiaisasut ja pianovihon.

Jalkapalloa, teatteria, hautajaisia, pallolaajennuksia, vauvoja, sairauksia, itsemurhia, huvia, innostusta, kesän vapautta, puhtaita ikkunoita ja pyykkejä, myöhästynyttä simaa, sherryä, hermoheikkoutta, unia, ja nämä ovat vain yläotsikoita.

Näin unta, että esikoisen opettaja itki vuolaasti ja halasi minua niin, että miltei tukehduin. PÄÄST- Ä IR-TI, yritin haukkoa henkeäni, mutta hän puristi niin kovasti, että vain pihisin.

Olin lenkkeilemässä (ok, juoksin kilometrin - puolimaratonini on lauantaina ja tämä oli valmentautuminen) esikoisen kanssa: hän oli erityisen iloisella ja helpottuneella tuulella. Tämähän on kätevää, hän sanoi, tältä reissulta saamme hanskat ja kaikki. Aurausmerkkien päissä ja oksilla oli lapsilta tippuneita hanskoja.

Keskimmäinen oli laittanut minulle jo etukäteen äitienpäiväkortin postilaatikkoon. Siinä luki: PIM! Olet mitä luet. (Aku Ankan mainoskortti)

Vapun aika meni koskelomaisessa laskeutumisessa tavalliseen elämään. Yhtäkkiä vesi pitääkin paikallaan, pinnalla ja vie vain hitaasti eteenpäin. Pihlajan lehdet ovat puhkeamassa ja vapaus on hulluutta, jos sen antaa mennä tarpeeksi avaralle. Me syömme jo vuohenputkia, ne kiertyvät auki maaperästä. Vapunaattona teimme pyöräretken koko perheellä Tapiolaan. Istuimme ulkoilmakahvilassa sillä seurauksella, että keskimmäisen reppu unohtui sinne. Repussa olivat pikkuisten naamiovaatteet, leikkitrumpetti ja melodica. Onneksi vappukulkue oli jo ollut aiemmin päivällä, jossa niitä oli käytetty. Ja keskimmäisen pianovihko! Toivon todella, että reppu vielä palautuu löytötavaratoimistoon. Sen hukkaaminen vapunaattona alkuillasta vilkkaalle paikalle ei tosin ole lupaavaa.

Unet vaikuttavat. Vaikuttava uni tuntuu epämääräisesti vielä monen päivän päästä, etäisenä tapahtumana. Tämä on totta varsinkin onnellisten unten kohdalla. Näin pari yötä sitten taas (jo toisen kerran lähiaikoina) todella huikaisevan onnellista unta. Siinä päätin muuttaa Pohjanmaalle. (Yllätys.) Muutin, ja löysin itseni vanhasta talosta vanhan pariskunnan luota, joita hoiti T, minun ikäiseni ystävä. Järjestely vaikutti yllättävältä, heillä ei ollut mitään tekemistä aiemmin keskenään, mutta kun ajattelin asiaa, kaikki olikin täydellistä. Tietenkin minä pidän heistä huolta, sanoi ystäväni. Samassa huomasin, että vanha pariskunta olikin tätini ja hänen miehensä. (Tätini on oikeasti jo kuollut.) Ilmapiiri talossa oli leijuvan onnellinen. Lopultakin tulin järkiini, ajattelin unessa. Aamulla muistin tehneeni jonkin tärkeän päätöksen. Lopultakin järkiinnyin, ajattelin, mutta minkä suhteen? Kun ajattelen unta jälkeenpäin, se tuntuu paratiisinomaiselta, mutta eipä se tietenkään kertonutkaan pelkästään Pohjanmaasta ja ylipäätään mistään realistisesti.

Muita hetkiä: olimme uimahallin höyrysaunassa. Esikoinen oli oven takana suihkussa ja hän lauloi koko ajan. Sellaista hoilausta ja operettia, jota ihmiset lauluvat yksinään kotona suihkussa. Siellä kaikui vielä todella paljon. Kaikki ihmiset istuivat höyrysaunassa hiljaa ja kuuntelivat laulua. (En viitsinyt mainita, että tuo laulaja on muuten meidän porukkaamme.)

Olin Prismassa. Menin hissiin ja sinne tuli kolme eläkeläispariskuntaa, kahdella ostokärryt. He tyyräsivät kärryjä aina vain peremmälle, niin että minä ja toinen nainen olimme aivan ahtaalla seinän vieressä. He eivät sanoneet mitään, eivät edes katsoneet meihin. Ei mitään anteeksipyyntöä. Tätä ei milloinkaan voisi tapahtua Britanniassa. Siellä olisi ennenkuulumatonta liiskata joku hissiin eikä noteerata sitä millään tavalla. Olisi sanottava ainakin: Sorry! Are you alright there? Suomessa ei tarvitse sanoa mitään, jos et nyt aivan varsinaisesti tapa toista.

töissä on hauskaa - olenko sairas?

Ensimmäinen päivä töissä ulkomaiden jälkeen. Kaikki on toisin. Sijaisellani on ollut todellisia vaikeuksia luokkieni kanssa. Eräs poika oli nimittänyt häntä saatanan huoraksi ja heittänyt kännykkänsä seinään niin että se oli mennyt tuhannen vituran nuuskaksi. Tämä pelkästään ilahdutti minua, sillä vaikka niin usein koen huolta vuorovaikutuksesta oppilaitteni kanssa, on minulle kuitenkin näköjään jonkinlaista otetta heihin. Tänään syötin oppilaille Marmitea. He levittivät sitä leiville innokkaina kuin pienet koiranpennut. Vaan yllättävä yllätys odotti kun he puraisivat leipää. Se on terveellistä, toistelin. Gesund, gesund. Ja kummallista, pojat pitivät siitä lähes poikkeuksetta. Tytöt eivät.

Perheessäkin kaikki on toisin. Täti Savosta on tehnyt sen, mihin en itse pystynyt. Siivonnut lusikkalaatikon, kyllä, ja kun kysyin ruokapöydässä, kuka haluaa vielä leipää, lapset viittasivat. Kyllä! Kukaan ei huutanut ääntään kuuluville. Samoin pojat pysyvät tiiviisti kolme ryhmässä. He eivät ole koskaan leikkineet niin sovinnollisesti. Kaikki ovat lähellä toisiaan ja rakentavat legoilla.

Nelivuotiaan hermot hämmästyttävät. Hän tuli nyyhkyttäen eteiseen. Sohvan edessä oli ollut kuollut kimalainen. Kuopus seisoi selkä seinää vasten ja nyyhkytti pelosta. (Kuollut mehiläinen olisi saattanut herätä kuolleista ja tulla pistämään.) Kun menimme katsomaan, se oli elävä, joten päästimme sen takapihalle. Mehiläiset ovat alkaneet parveilla hirveästi. Ne etsivät pesäpaikkoja parvekkeelta. Perussa niitä on tietenkin vielä enemmän.

Horror, Romance and...

kotona

Lentokoneessa huomaan kynsieni alla taas mustaa. Se voisi olla multaa, mutta on ehkä jotakin muuta kuonaa. Aina kun raavin itseäni, kynsien alustat mustuvat. Se on ainesta, minä olen puutarha. Minulla on paha tapa kirjaa lukiessani ravata sivujen kulmalla kynsien alustoja puhtaiksi. Saastutan siis kaikki kirjat. Olen niin onnellinen matkatessani kotiin päin perär - peräykk -peräkärry esikoinen lukee vieressäni, on ilo kuunnella häntä. Lentoemännälle ojennetaan roskia, käytettyjä kuppeja ja voileipärasioita. Hän hymyilee koko ajan ja eikä mitä tahansa hymyä, vaan hän näyttää siltä, kuin hänelle sanottaisiin joku flirttaileva lause tai tuhma vitsi aina kun hän saa käteensä tyhjän muovimukin. Minä odotin niin kovasti kotiinpääsyä ja lapsieni seuraa. Aloin loppuviikosta ahdistua, ja selasin Oxfamin kirjahyllyä epätoivoisesti, jotakin luettavaa itselleni. Selasin kauan, enkä löytänyt mitään, paitsi sitten kirjan, joka on lempikirjojani, ja jonka olen lukenut jo kauan sitten, mutta ostin sen ja se olikin täydellinen. Niin luin Sylvia Plathin Bell Jaria. Se kertoo ahdistuksesta ja epätoivosta, mutta se teki minut hyvin levolliseksi.

Kaksi viikkoa jatkuvaa puhumista ja seurassa oloa. Välillä kaipaan yksinoloa, mutta vältän sitä, koska ajattelen joutuvani koti-ikävän valtaan. Niinpä katedraalit, esitykset, musikaalit, illalliset, pubit, keskustelut, retket seuraavat toisiaan. Lopulta olen niin väsynyt, etten jaksa kuin tuijottaa seinää. Sekin odottaa keskustelua. Avaan kattoikkunan ja olen samassa kyyhkysten tasalla. Ne lentävät ohi aivan läheltä, siivet viuhuvat. Korppi istuu usein katonharjalla, ja se lähtee lentoon, kun katson siihen takaviistoon.

Loppuviikosta jätämme jäähyväisiä. Seurue kaupungilla pienenee, now this is the point, sanoo Onur ja osoittaa lattiaa ostoskeskuksessa. En ole oikein hyvä jättämään jäähyväisiä. Kauhistuttavaa sanoa, että toivon sinulle hyvää, oli hauska oppia tuntemaan sinut. Have a happy life, sanoi perheeni emäntä minulle. Onneksi matkustan ensimmäisen etapin Hollantiin yhdessä kolmen muun kanssa. Tullissa meillä on taskut täynnä Marmite-purnukoita, takit ovat raskaita kuin lyijy ja joudumme tarkistukseen. Dace joutuu kokonaan pois tolaltaan, kun hänet tunnustellaan kauttaaltaan. Hänen niittivyönsä vie meidät aina syrjäteille. Jutan Marmite-purkit takavarikoidaan. Niillä voisi totta tosiaan myrkyttää pilotin, jos aivan tarkkoja ollaan. Jutta on unohtanut kassiinsa kynsisakset. There is a lady with scissors...

Minussa on varmasti jokin epätodellisuuden elementti. Voin eläytyä musikaaleihin ja jo lapsena viehätyin steppiesityksistä ja lempilauluni on edelleen Singing in the Rain... ehkä se odottaa pulpahtamistaan pintaan, että saisin sen käyttöön joka päivä. En olisi masentunut ja väsynyt ja kyyninen vaan iloinen.

Hello, you!

Tuota yllaolevaa tervehdysta ei saa ikina kayttaa. jos haluat olla asiallinen!! Sano se samalla kun kosketat sormenpaalla nenaasi. Hymyile myos ja kohottele kulmakarvojasi (pyorita vahan lanteitasi). You'll see what I mean.

Tassa viktoriaanisessa talossa Walesissa pitaisi kai kirjoittaa walesiksi tai englanniksi, mutta ehka suomikin kay. Takana on indeed hauska viikko (quite kiva). Vietan aikaani turkkilais-saksalais-ruotsalais-ranskalais-latvialais-liettualais-walesilais-suomalaisessa seurassa. Asioiden paljouden takia on vaikea sanoa mitaan tyhjentavaa. Tyoasioiden puolesta voin sanoa, etta viela en ole loytanut takalaisesta systeemista paljonkaan hyvaa ja opittavaa. Eraan rehtorin tapaaminen oli niin mielta sykahdyttava kokemus, etta se jai kylla mieleen, mutta ei positiivisena. Han ja hanen systeeminsa olivat yhta sydammellisia kuin Joseph Goebbels tai Heinrich Himmler (yhteensa). Uskon aidosti, etta han oli hullu. Corporal punishmentkin (eli lasten fyysinen kuritus loppui taalla kouluissa vasta 1991 - hyvin vastentahtoisesti). Otherwise.... suurimman osan ajastani vietan Cardiffin ramisevissa busseissa. Eilen ajoin kotini ohi pimeassa. Pubit ovat maamerkkeja ja suuria rakennuksia in them what we call 'villages', mutta nekaan eivat pimeassa riita. Totesin ajaneeni bussissa jonnekin todella kauas Rhebwnaan saakka. Jouduin kavelemaan pimessa melkoisen matkan senkin jalkeen kun bussikuski vei minut lahemmas. Oli hyvin sumuista, valilla saattoi nanda vain katensa verran eteenpain. On onni, etten pelkaa missaan. Hypahtelin vain eteenpain kuin Mary Poppins. Kaikkialla kukkivat valtavat punaiset tulppaanit ja unikot. Ne huojuvat ja ojentuvat. Lilacit kukkivat, magnoliat. Puutarhoissa on myos oikeita isoja palmuja! Siksi pihat nayttavat etela-maalaisilta. Anyway, kavelin, ja kartta kadessani started to droop - the air was so humid. It rained a little. Kaikkialla tuoksuu huumaavalta. Lehdet ovat puhkeamassa, kevatkukat ovat parhaimmillaan tai jo lopettamassa kukintaansa. Jokainen, joka on kaynyt Englannissa, tunnistaa myos erilaisen asfaltin, se on karkeaa Tarmacia, se ei ole asfalttia!

Viime viikolla jaimme loukkuun Llandaffin katedraaliin. Vain saksalainen Jutta vahvoine lihaksineen sai ovipalkin auki! Huh. Maistoin omenasiideria, joka maistui todella vanhoilta, maahanpudonneilta omenoilta. Todella hyvaa ja maukasta! Torstaina kavin musikaalissa, se oli Mary Poppins! Sen esitti lontoolainen teatteri ja se oli todella hyva. I'm practically peeeerfeeect - in everything!!! Siina Mary Poppins oikeasti lensi yli katsomon, ja siina Maryn miesystava, the chimney-sweep, kaveli katossa, han oli niin onnellinen. Anything can happen, if you let it...

Viime kadessa kysymys on vuorovaikutuksesta. Toinen asia: minun taytyy keskittya nauttimaan kaikesta, eika suorittamaan hampaat irvessa. Tarkeinta on pitaa hauskaa. Tama on uusi ideologiani.

Ulkona kuulin tanaan satakielen. Meressa on paljon sukellusveneita. Maan paalla on taalla huomaavaisuuskulttuuri. Bussipysakilla tekstasin viestia, ja bussi tuli. Vanha mies sanoi minulle ystavallisesti, etta nyt se tulee, koska han huomasi, etta katselin muualle! That was very nice! Jos ihminen kurkottelee ohitsesi, han pyytaa anteeksi. Kadulla, jos joku on vahalla tonaista sinua, etta joudut ajattelemaan mahdollista tormaysta, ellet suoranaisesti vaistamaan, tuo joku huomioi sen ja pahoittelee aiheuttamaansa vaivaa. Pysakilla, jos olet siina ensimmaisena, ihmiset myos antavat sinun menna ensimmaisena sisaan. Muodostetaan jono, ja on kohteliasta tietaa oma paikkansa jonossa. Erot Suomeen ovat todella suuret. Toisaalta voi ajatella, etta monet asiat ovat kaavamaisia taalla. Asioilla ja tavoilla on normit. Suomessa normeja ei ole yhta paljon - we are a developing culture?

Kello on jo yhdeksan, sanky kutsuu. Sangyssa luen Virpi Hameen-Anttilan Suden vuosi-kirjaa (suden vuosikirjaa), jonka aitini osti minulle matkalukemiseksi. Se on hyva! Minusta Mikko Groman- miespaahenkilo on sopo. Han vetoaa kaikkiin hoivaviettehini. Minakin haluaisin mielellani hoitaa hanet kuntoon. Muutenkin kirja on hyva. Epasuora lainaus siita: Elama on surullista, koska asioilla ei ole tarkoitusta. Elama on kaunista, koska me annamme asioille niiden tarkoituksen.

Unessa olin matkalla Lappiin hiihtämään. Matka sinne oli vaivalloista ja kuin kansainvaellus. Lumi oli katkaissut tien ja ihmiset jäivät mottiin. Haimme veneen ja nostimme sen auton katolle. Se oli todella raskas ja kun saimme sen katolle, huomasimme että järvet ovat jäässä, ja ettei veneellä tee mitään. Voit käyttää sitä joissa, sanoi äitini. Mutta matkalla oli vain pieniä puroja, tiesin. Auto, jolla ajoin, oli 60-luvulta, punainen ja ahdas. Siinä oli kojelauta, jossa oli paljon mittareita, mutta kaikki olivat omituisia, ja jotenkin epäloogisia.

Päiväni alkaa huonolla tuulella. Yleensä kaikki muuttuu jossakin vaiheessa, mutta tänään heti ensimmäisen luokan oppilaat ovat levottomia. Huono tuuleni jatkuu. Sama jatkuu. Yritän jaksaa olla positiivinen. Viimeisellä tunnilla eräs poika sanoo iloisesti hymyillen(hän ei vielä tietenkään ymmärrä kaikkea sanomaansa, ja hänellä on ilme, josta voi päätellä hänen jakavan jonkun salaisen ja jännittävän asian): Naapurini Helena sanoo, ettei hän pidä sinusta. (Helena on entinen oppilaani.) Lähetän Helenalle terveisiä, ja sanon, että ilahduin suuresti terveisistä. Sano Helenalle nämä terveiset, sanon oppilaalle. En sano, mutisee oppilas. Sano, haluan, että hän saa terveiseni. Kun menen monistamaan pari bingomonistetta lisää, sillä välin nämä kolme oppilasta ovat sotkeneet värikynillä kaikki eläinten kuvat. (Tämä kaikki vaikuttaa aivan naurettavan mitättömältä asialta - - tällaisenkö takia tulin huonolle tuulelle??) Mutta mittani on täysi, joka tapauksessa. Lähtekää kotiin, sanon kolmelle pojalle. He empivät, sillä näin ei usein sanota. Mutta lähdettävä on. Koko päivä täynnä huonoja fiboja. Mutta positiivistakin on: kevät tulee ja uusi kevättakkini on jo sopiva, se päällä pyöräillessä ei tule kylmä. Tullessa näen mielenosoituksen lääkefirman konttorin luona. Vartijoita ja poliiseja on yhtä paljon kuin mielenosoittajia (10). Olen ainoa satunnainen ohikulkija.

Viimeöinen uni jäi haaleaksi muistikuvaksi. En ehtinyt palauttaa sitä kunnolla mieleen. Siinä kuitenkin menimme länsi-Saharaan maanalaisella junalla. Eräänlaisella metrolla joka meni sementtistä tunnelia pitkin. Vanhempani olivat mukana. Katosta roikkui joitakin metallisia putkia. Niissä ei saanut roikkua, koska muuten tunneli olisi sortunut. Olimme Saharan alla. Juna oli täynnä paikallisia beduiineja. He olivat ystävällisiä. He sanoivat so-so, kun äitini hyppäsi kattoon ja alkoi voimistella katon metalliputkissa. Pääsimme perille, mutten muista mitä teimme siellä.

Näen taas onnellista unta, vaikka olen tällä viikolla ollut aivan väsynyt ja romuna ja poikki. Päänsärkykin taas vähän nosti itseään esille. Mutta aamulla, juuri ennen heräämistä näen unta, jossa olen vanhassa meijerissä, se on 50-luvulta ja harmaan valkea, kiinteän valkeat seinät, ja siellä tuoksuu aavistuksen happamalta. Sinne on perustettu jonkinlainen pieni kauppa tai kioski, joka pitää kylää yhdessä. Myyjänä on mies, ja vanhempani ovat myös siellä. Isäni pitää huolta kylän syrjäytyneistä (!). Heidän asioitaan hoidetaan kaupassa, heille viedään ruokaa, jne. Minä menen kauppaan ja olen nähtävästi samalla lapsi ja aikuinen. Näin on aika usein. Saat ottaa Muumi-mehun, isäni sanoo ja epäröin hyllyn luona. Enhän pidän ollenkaan aikuisena mistään Muumi-mehusta. Miesmyyjäkin on hämmentynyt, mutta hän säilyttää neutraalin ilmeensä isäni edessä. Mielessäni on maitomaisia mehuja, ei hyviä. Hyllyillä on tavaraa harvassa. Olen kuitenkin taivaallisen onnellinen, melkein euforiassa, koska minut on kutsuttu oppilaaksi takaisin vanhaan kouluuni, joka on kävelymatkan päässä. Olen matkalla sinne ja poikkesin vain kauppaan. Vanha opettajani haluaa minut takaisin oppilaakseen. Ja ajattelen riemuissani sitä, mitä kaikkea osaan nyt ja miten hän tulee hämmästymään, ja miten suureksi avuksi voisin hänelle olla opetuksessa. En tiedä haluaako hän apuani opetuksessa, ja mitä hän tarvitsee, mutta olen valmis kaikkeen, mitä hän tarvitsee. Olen todella tyytyväinen itseeni tässä mielikuvassa, koska tiedän onnistuvani ja yllättäväni hänet, ja tiedän, että hän on minuun tyytyväinen.

Katsoin eilen hiukan Hiroshima, rakastettuni, elokuvaa. Japanilainen miesnäyttelijä oli opetellut ranskan kielen vuorosanat foneettisesti, siis lausumaan ne ymmärtämättä niitä. Hän oli kuitenkin aivan luonteva. Osaat sanoa sen, mitä pitääkin, vaikket tosiasissa ymmärrä mitä sanot, me olemme kaikkialla samanlaisia.

Minuakin ilahduttaa, että voin kuunnella samaa levyä vaikka tuhat kertaa, jos haluan ja jos pidän siitä!! Vaikka sata tuhatta kertaa! Ulkona sataa räntää, keskimmäinen rakentaa viilipurkeista kuulosuojaimia, sisälle täytteeksi pakkausmateriaalia, jotain muovisekoitetta, joka on tullut jossakin paketissa. Esikoinen ontuu kuin sotaorpo. Hänellä on kummat nilkat, jotka nyrjähtävät helposti. Iltaisin luemme Taikatalvea. Siinä on vielä talvi, mutta paljon syvemmin kuin meillä. Täällä talvi on kumman sitkeä, mutta ne ovat sen viimeisiä voimia. Valoa on jo paljon! Pian tulee lämmin ja kovakuoriainen kiipeää pitkin lehden kuperaa alapintaa.

Eilen oli ainoa vapaa aamuni, mutta jouduin hammaslääkäriin. Mietin hammaslääkärin tuolissa eläimenä olemista, että kokisi aivan välittömän, ilman tietoa mistään muusta. Minkä merkityksen ihmisten eleet ja ilmeet saisivatkaan. Hammaslääkäri piti kädessään pientä peiliä, samalla kun teki jotakin muuta, niin että pieni peili oli lähellä silmääni ja näin siitä silmäni lähietäisyydeltä. Iiriksen viivat ja kaikki, ja kuva oli aika paljas. Siinä välissä ei ollut mitään. Suuni oli täynnä vempeleitä, käsiä ja imureita. Hampaani oli ruuvattu puristimella tiukkaan otteeseen. Hammaslääkäri on ronskiotteinen ja hän teki töitä liukuhihnalla. Hän moitti mediaa ja kertoi lattiaremontistaan ja teki päätöksiä terveydestäni. Jos antautuisin eläimeksi, rimpuilisin enemmän, en luottaisi häneen, sillä hän ei ollut kovin suostutteleva. Jotenkin säälinkin häntä, vaikka hän oli niin järkevä ja tehokas. (Mistä tällainen sääli kumpuaa, sillä onhan se kaikkien etu, että hän on sellainen?)

Nyt lähden kauppaan.

Olen ollut liian onnellinen, sillä eikö onnellisuus ole sokeutta, ettei näe enää ympärillä olevia tosiasioita? En ole nähnyt mitään. Loputtomasti työtä tekevä kaivinkone on pysähtynyt. Se on paikallaan ja näyttää oudolta siksi, koska sitä ei ole suunniteltu olemaan paikallaan ja korkeintaan lepattamaan tuulessa. (Miten nopeasti pääsee pyhiin asioihin, kuten tuulessa lepattamiseen, savuun ja saunaan!) Olen pitänyt lapsia paljon sylissä ja nähnyt heistä unia. Hyvin todenmukaisia, ei mitään satuja! Lapset ovat unissa omia itsejään. Eräässä unessa olimme huvipuistossa, oli paljon vauhtia ja aurinkoa, hattaroita. Keskimmäinen toteaa sitten tarkkaillessaan huvipuistoa ja koettuaan sen - lakonisesti ja kovalla äänellä: "Tämä paikka on pitkästyneitä varten." Tunnistan hänet tästä, hän sanoisi noin ja unen kautta hän on vielä lähempänä.

Olen niin monesti kaivannut kirjoittamista, mutta arki on nykyään iloista ja tarmokasta. Se on touhukas klovni, joka improvisoi. Vanhempani ovat käymässä ja olemme seuraamassa esikoisen jalkapallo-ottelua. He haluavat istua. He eivät halua seistä kolmea tuntia, joten istumme kaikki ainoilla tuoleilla kaukana toisen kentän laidalla. Jalkapallopiireissä olen sentään todella tunnettu. Näen bengalilaisia ystäviäni, kättelemme. Yöllä näen unen Vincentistä, joka voisi olla se maalarikin. Hän oli pieni mies, ja takkutukkainen ja hän makasi sylissäni. Hän oli kysynyt lähtisinkö hänen kanssani Bonniin, koska hän oli juuri menossa sinne perheensä kanssa. Tai luulin, että hän kysyisi sitä, mutta hän kysyikin, että voisinko jäädä hänen luokseen talonvahdiksi matkan ajaksi. Ajattelin, että parempi sekin kuin ei mitään, vaikka olin pettynyt. Kuitenkin uni oli todella lämminhenkinen ja soma.

Tarinoiden kirjoittamisessa ei kai ole järkeä, koska en ole kiinnostunut kehittämään henkilöhahmoja. En halua tehdä hahmoja, enkä oikeastaan tapahtumiakaan. En haluaisi, että kirjassa tapahtuisi mitään. Pääasia on kuvitelmilla, ja ketä kiinnostaa lukea kuvitelmista, jota jollakulla on, jotka eivät liippaa läheltäkään todellisuutta millään lailla? Nyt on punainen pick-up rekka tullut kaivinkoneen viereen. Enkä myöskään halua SOMMITELLA SANOJA enkä VIIMEISTELLÄ ULKOASUA. Enkä PALJASTAA mitään. Jotenkin tuntuu, että paljastettavaa olisi hirveästi, kokonainen... tässä piilee ydinajatus kuitenkin, paljastamisessa. Se mitä se on, siitä voisi kirjoittaa.

Meillä oli vieraita. Eräs heistä näki isovanhempieni kuvat seinällä ja snaoi: "Ovatko nämä jotakin aitoja ihmisiä?" En ole mitenkään ironinen. Toivottavasti en koskaan anna vaikutelmaa, että olisin täydellinen tai että asiat olisivat täysin hallinnassa tai että tietäisin aina, mitä tehdä. Järki-ihmiset ovat todella ärsyttäviä. Kiitän luojaa, etten ole järki-ihminen. KIITOS, KIITOS, KIITOS!

Seinällä on juliste, jossa ihmiset patikoivat Garmisch-Partenkirchenissä. Se on repsahtanut vähän, ja näyttää, että ihmiset menevät alas TODELLA jyrkkää rinnettä. In der Pause kann man einen Apfel schälen. Insoweit geht es hier gut. Die Putzfrau guckt rein. Bestimmt wundert sie. Rauch kommt vom Schornstein. Auf den Bergen wachsen Maiglöckchen. Umtauschen wollte ich nie.

Viikonloput ovat ihania, voi tehdä mitä haluaa. Makasin kuopuksen kanssa sohvalla ja luin loppuun Kyllikki Villan Korkean keskipäivän. Huh, mikä kirja! Epätoivoiset rakkaudet muistuttavat aina toisiaan - - joku on täydellinen sielunkumppani, mutta naimisissa. Onnellinen voi olla monella tavalla, mutta tämä ahdistus toteutumattomasta rakkaudesta.. keväällä jäät lähtevät ja lumi sulaa. Onnea on sellainen elämänhalu kuin kirjan kirjoittajalla, ja hän ymmärsi sen arvon itsekin.

Nyt keväällä olisi lemmenloman aika, kun sattuu aikaa olemaan. Kohteen miettimisessä tuli heti ongelmia: kun ajattelet erotiikkaa, mikä Euroopan kohde olisi paras, seksiä tihkuva, jne? Minulle tulee heti mieleen tietynlainen ympäristö, kolossaaliset isot rakennukset, betonia, tv-antenneja, pimeitä kuppiloita, joihin telakkatyöläiset tulevat illalla syömään veripalttua ja puolukkahilloa ja juomaan olutta, siellä on savua, aukiot ovat suuria ja mukulakivisiä, niistä lehahtaa yöllä lentoon kyyhkysten valkeita laumoja saaden aikaan kakofonista ääntä, kaunista, miehet ovat hikisiä ja heillä on vahvat kädet. Siitä ei voi erehtyä, tämä on eroottista ja se on Gdansk tai Varsova. Naisilla on hame tai leninki, jossa on kapea uuma, ja korkokengät, miesten vaatteilla ei ole niin väliä. Kieli on perinteisiä taikinanyyttejä, syödään vaikka seisaallaan, siinä samassa pimeässä kuppilassa.
Miehen mielestä eroottisin paikka on Amsterdam. Hän ajattelee ehkä punaisia tulppaaneja, avaraa, valoa, merta, ja kaikenlaisia tiloja, oikeankokoista mittakaavaa, kanavia, lokkien ääniä. Mitä tämä tarkoittaa minun kannaltani?
Improvisaatioteatterista tullessa on mentävä aivan pakosti hetkeksi hankeen makaamaan, koska pyörryttää. Puput hyppelevät ympärillä ja hanki hohtaa illallakin himmeää valoa. Enkä ole juonutkaan mitään, paitsi mangolassia. Tarvitaan vain vähän sitä, että hieroo itseään hankeen ja tekee sinne oman mukavan kolon. Elämä on ollut hauskaa slapstickiä: olin pitämässä hiihtotuntia kymmenvuotiaille tytöille. Pari tuntia lumimyrskyssä, jossa lumi tarttui suksien pohjiin. Mukana oli pari maahanmuuttajaa, jotka eivät juuri ollet hiihdelleet. Suunnitelmani oli kunnianhimoinen: meidän piti hiihtää pari kilometriä ja leikkiä jotakin sukset jalassa. Lasten jalat nuljahtelivat ladulla sivullepäin. Monelta nyrjähti heti nilkka. Joku sai (eri aikaan) temperamenttikohtauksen ja heitti sukset ojaan. Myöhemmin hän haki toisen suksen ja hiihti yhdellä suksella peräämme. Turha ajatella, ettei tästä tulisi mitään. Nyt hiihdetään! Kaikki olivat hiestä märkiä ja osa kaatui pitkin pituuttaan lumeen uupumuksesta. Seuraavalla tunnilla selvittelen lasten riitaa, jossa kivat lapset puhuvat toisilleen termein: Saatanan somalirotta! Tapan sut! Ja näen, miten yhtä lyödään koko joukon voimin. Mihin tarvitsen teatteria? Siihen, että voisin puuttua todellisuuteen.

Haluaisin taas nähdä kaikki värisävyt. Siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta, koska niitä on ollut liikaa, ja kaikki on mennyt mustavalkoiseksi. Luen hyvää kirjaa, jossa kirjoittaja usein toistaa: Haluan elää, en pysyä hengissä, vaan elää. Pitkästyminen on huono merkki, se on mustavalkoisuutta.

Esikoista en jaksa kohta nostaa, keskimmäistä jaksan kantaa vähän matkaa, kuopusta vielä aika hyvin. Keskimmäinen on alkanut pohdiskelevien töiden lisäksi piirtää pyssyukkoja. Hän alkaa saada vaikutteita ympäristöstä. Kuopus piirtää iloisia naamoja, hiukan psykedeelisesti vinksallaan olevia, hampaat kaulassa, jne. Kaikilla on tunnistettava käsialansa, töissä on jotakin heistä.

Entä isot kysymykset, kuten kirjoittaminen ja elämänala? Isäni toivoi minusta lapsetonta ja naimatonta metsäyhtiön johtajaa. En kyllä pannut tälle toiveelle suurta painoa. Äidilläni ei ollut erityisiä toiveita, hän onkin ollut viisas näissä asioissa. En päätynyt lapsettomaksi enkä naimattomaksi, totaalisen päinvastoin. En oikeastaan pohdi kirjoittamista tai alanvaihtoa. Se on varmasti hyvä merkki, ei tarvitse enää taistella. Voi maata hangessa ja olla ajattelematta mitään.

loma

Juuri kun minulla olisi paljon asiaa, ja kirjoitettavaa, hikoilen tuskaani villapaitojen sisällä täällä sianpaskalta haisevassa taajamassa, jossa ei kylläkään nyt haise, kun paska on jäätynyt. Rakastan kaikkea kuitenkin niin paljon - on vaikea kertoa kaikkea niin nopeasti. No, isoisä kaarnanharmaa, isoäiti hiirenharmaa asuvat siis täällä ruskeanpaperin värisessä lumivalkeassa kaupungissa... koko viikon tauko työstä on mennyt psykoanalyysin parissa (kirjastotäti vastaa puhelimeen, ja alkaa iloisesti nauraen puhua jollekulle - niinpä tietysti!), vatsataudissa, joka iski sunnuntaina, unettomissa öissä vatsanväänteiden takia ja nyt tuntuu flunssalta. On elettävä niin, että muistaa katoavaisuuden koko ajan. Radiosta kuulin, että tuhannella suomalaisella on myös tappava sairaus heidän sitä tietämättään. Tämän juuri halusin kuulla! Tieto lisäsi ihanasti elämäniloani!! Turha sanoakaan, mitä minulla oli sairaspäivinäni luettavana: Kellariloukko! Luin sen kolmeen kertaan ja totesin, ettei senkaltaista ihmistä tarvitse lähteä renesanssin ajan Italiasta hakemaan. Ei. Vahasin silmänluomet kynttilänvahalla, vaeltelin tuvassa, luin Kodin Kuvalehtiä. Niiden itsehoito-osiot tekivät minut vielä sairaammaksi. On kuin suomalaiset olisivat avanneet Pandoran lippaan, ja kaikki se törky ajelehtii minulle. Luin artikkeleita: poikani teki itsemurhan, jne. (Se oli positiivisimmasta päästä.) Kaipaisin jotakin todella kevyttä, olenkin nyt kirjastossa ja lainaan taas mahdollisimman ohuita kirjoja. Mikään ei ole kevyttä. Olen liiskaantunut pohjalaisen taivaan alle ja kuljen nyt mahdollisimman matalana. Mahdollisimman pitkänä, käärmeenä. Ainoa pakotie pois tästä olisi se, että tietäisi lopun olevan tulossa eikä välittäisi siitä. Sitten osaisi nauttia hetkistä ja elämän merkitykseksi riittäisi esim. kaunis koristelautanen. Liikuskelen muuten mökillä pattirin, isoisäni vanhoilla tossuilla. Nuo ovat muuten aika käytetyt, sanoi mies. Pohjat ovat kuluneet kirkkaiksi. Oi, aika loppuu, virkailija sammuttaa koneet. ---