Aamulla harakan raakunta on tuore, se repeää kuin patonki. Lapsi ottaa ojan varresta sormustinkukan vaaleanpunaisen kukinnon ja pitää sitä koko matkan sormessaan. Maa on kostea, lapsen pyörän renkaat ovat pehmeät. On tuskin syksy.

Eilen eskarilaisten vanhempainillassa meille esiteltiin eskarikirjassa seikkaileva kuningas Adolf-poni. Kuusivuotiaiden maailma on jännittävä, he kasvavat, oppivat niin nopeasti kaikkea, pojat machoilevat (pahemmin kuin koskaan?), mutta pitävät silti unikaverina isoa pehmokoiraa. Tytöt eskarissa jahtaavat poikia pussaamistarkoituksessa. Se on pojasta ihanaa ja ärsyttävää. Eräänä rauhallisena hetkenä kotona kuusivuotias totesi, että ällöntävintä maailmassa, mitä hän tietää olevan olemassa, on se, kun nainen ja mies tanssivat yhdessä. Inho suorastaan vääristi hänen kasvonsa. Myönsin, että voihan se siltä vaikuttaa. Parin viikon päästä hän sitten sanoi: "Arvaa, mikä minusta tulee isona? Naisten hieroja."

Keskimmäinen harjoittelee olemaan ilman yövaippaa, hän heräilee keskellä yötä ja herättää kaikki. Yksivuotias huutaa pinnasängyssään "Pissa! Pissa!", vaikka hänellä on vaippa, niin kauan, kunnes hänet viedään potalle istumaan. Hänellä on tahto, jota ei lannisteta. Potalla hän nuokkuu pää rinnalla, koska on oikeastaan varmaankin unessa, siinä hänen nuokkuessaan, kun on hiljaista, mietin yötä, kello on kolme. Miten paljon yötä. Yö on kääntöpuoli. Portti. Lapset ovat syntyneet yöllä, ja jotenkin seinien kaakelit, hiljaisuus ja yö tuo mieleen sen hetken, kun syntymä on lähellä. Kaikki ihmiset nukkuvat. Asiaa valmistellaan hiljaa. Pian koittaa ihmisen syntymän hetki.