Harrikkamies menee ohi. "Joulupukki", sanovat lapset hetken päästä mietteliäästi. Millainen on tyhjä disko Lontoossa kello kaksitoista päivällä? Pölyä ja tiettyjä ihmisiä leijailee. Tyhjä talo kyyneleet silmissään. Mielessäni on juuri ennen nukahtamista hirveästi runoa ja tarinaa, jota en jaksa nousta kirjoittamaan ylös, muistan vain alkuja, (Seisot metsässä, piilossa... ) tai vain tunnelmia, mutta aina voi keksiä jatkoja.. Seisot metsässä, on sellainen sumuinen ilma, lehtikuusien oksat ovat leveitä ja pihkantuoksuisia, kasvojen tasalla, ja kun käännät päätäsi, neulaset pistävät, lempeästi. Epäilemättä Tsekissä tai Slovakiassa, piileskelet. Kyyhky lehahtaa lentoon läheltä, puun alta. Peität kasvosi. Kaikki mitä tapahtuu, on kirjoittamatonta. Mitään aluskasvillisuutta ei ole, vain neulasia, pehmeänkosteassa maassa, jossa on äänetön kävellä. On iltapäivä. Et tiedä ketä olet piilossa, mutta pelkäät pahinta. Ihmiskuntaa. Puiden välistä tulee humalainen metsuri ja paloviinan tuoksu. Hän hätkähtää ja kiroaa, kiertää sinut kaukaa. Sumu tiivistyy turkkisi pinnalle, saa karvat liittymään yhteen teräviksi piikeiksi.

Humalainen metsuri, joka on ukranialaista syntyperää, muistelee metsässä lapsuutensa kaksipäisiä vasikoita ja laulaa hiljaa. Hänen pojallaan on hämäriä bisneksiä Lontoossa. Metsuri kaatuu maahan ja sumu kostuttaa hänen kasvonsa. Hän katselee taivasta ja toivoo olevansa poikansa luona. Poika teki jo lapsena viisaita kysymyksiä: Onko metri avaruudessakin metri? Isä vastasi silloin: Metri on aina metri. Enää hän ei ole varma. Metri voi venyäkin. Hiirihaukka lentää yli.

Lontoossa kello lyö kaksitoista. Poika istuu pimeässä diskossa, jonka hän omistaa. Hän istuu pimeässä ja kaipaa yötä ja kaksipäisiä vasikoita isänsä lapsuudesta.