Olin eilen uimassa, enkä voi käsittää millaista ekstaasia se on. Uida ihan vapaasti. Vedessä. Käydä höyrysaunassa. Yksin. Tämä oli jotakin aivan hullaannuttavaa. Kun on ollut kuusi vuotta raskaana, imettänyt ja aina ollut hirveästi pieniä lapsia, niin tämä vapaus on jotakin käsittämätöntä. Alkaako tästä jonkinlainen uusi elämä?

Viereisessä altaassa pomppii kuusivuotias lasten rivistössä, uimalasit päässä, kun lämmittelevä nyrkkeilijä (hyvin hintelä, sininen), hammasrivistö sopivasti harvennut. Hän syöksyilee veteen, vaipuu veden alle, pärskii. Hoksaan: juuri vajoamalla oppii uimaan, täytyy painua sukelluksiin, vähitellen oppii pysymään pinnalla. Jos ei uskalla sukeltaa, ei voi oppia uimaan.

Kävimme tutustumassa jalkapalloharrastukseen, mutta kävi ilmi, että se vaatisi kokonaisen elämänmuutoksen. Vanhemmille tulee tehtäviä: nettisivujen ylläpitoa, rahastonhoitoa, apuvalmentajana olemista (koulutusta kuukauden välein), kampanjatyötä, pullanpaistoa, jne. Halusimme vain jalkapalloa, vain lapselle. Eikö tässä yhteiskunnassa saa mitään valmiina? Apua. No thanks. Haluanko edes kouluttaa lapsestani pallon perässä juoksijaa? Eikö mieluummin sellaista marginaalista, joka ajattelee omilla aivoillaan?

Äsken istuin luumupuun alla naapurin pihassa juomassa kahvia ja juttelemassa. Lämmin aamupäivä, vauvoja, kahvia, pullaa, elokuvia. Ystävyyttä.