Tänään ajattelin erästä novellin aihetta, joksi olin merkinnyt muistiin "rakkaus pakkomielteenä". Voiko hullumpaa olla? Miten rakkaus voisi olla pakkomielle? Miksi kaikkea täytyisi luokitella tällä tavalla psykologisin termein... päätin lopettaa sellaisen mistäköhän tämä johtuu-ajattelun. Samantien. Kun kirjoitan rakkaudesta, en tee tällaisella pohdiskelulla siinä yhtään mitään. Tästä lähtien luotan intuitioon, enkä pohdi, onkohan jollakulla ollut vaikea isäsuhde tai joku kompleksi. Tämä on hyvin tärkeää. Päästän sisäisen Freudin lomalle, sanon että siellä on mukava uida (haiden mielestä..).

Katselen Metallica-yhtyeestä tehtyä dokumenttia. Miten kappaleita ja riffejä rallatellaan ja luodaan, hiotaan yhä uudelleen, miten sanoituksia kokeillaan, todetaan ne typeriksi, eivät toimi...
Rupesin miettimään, millaista olisi kirjoittaa ryhmässä, siis luoda yhdessä yhtä ja samaa tekstiä. Se voisi olla kivaa. Oikeanlaisessa ryhmässä.