Olipa hyvä, että luin eilisen lehden vielä tänään, koska siinä oli juttu Anna-Leena Härkösen uudesta kirjasta. Päähenkilö palaa lapsuusmaisemiinsa. Täytyy lukea, mutta jutusta palautui mieleen Häräntappoase, jonka näin kesäteatterissa Pohjanmaalla viime kesänä: ihana kesäilta, lapset mummolassa, edessä järvi ja näyttämö, vieressä juuri junalta haettu mies. Jo näillä ehdoilla melkein mikä tahansa on paratiisimaista... Mutta jotakin käsittämätöntä näytelmässä oli vanhalla pyörällä ajeleva kylähullu, en tiedä mistä henkilö oli löytynyt, oli jotenkin ajattomasti aidon tuntuinen, siinä hämärtyivät näytelmän ja tosielämän rajat ("Jos joku kysyisi, niin kyllä minä vastaisin..."). On kesästä lähtien pitänyt etsiä Häräntappoase käsiini ja katsoa mitä kylähullu "todella" sanoo. Näytelmän jälkeen kävelimme ruovikon reunaa kotiinpäin ja mies kysyi, mitä marsulle kuuluu.

Viime viikonloppuna katsoimme Paha maa-elokuvan. Oli aika huono. Kun paha laitetaan kiertämään, niin ymmärrän.. mutta samassa tarinassa huumeet, syrjäytyminen, potkut, murto, ryöstö, alkoholismi, väärää rahaa, perheväkivalta, huostaanotto, tappo - jäiköhän joku vielä pois? Parasta antia oli, kun elokuvassa vilahteli miehen suunnittelema lasipaviljonki Itä-Helsingissä, ei se hassummalta näyttänyt - katos vaan, siinä se taas on.

Teen kaikkeni, etten joutuisi lukemaan tenttikirjaa, josta pitäisi kirjoittaa essee kirjan tekijälle. Olen kyllä aloittanut "Hyvä Mikko", mutta lukiessa jään omiin ajatuksiini ja tuijottamaan jotakin kirjainta esim. e:tä vartiksi. Sitten huomasin kirjoittaneeni esseeseeni: "fiktiolla on törkeä osa siinä, miten ihmiset ymmärtävät todellisuutta ja siinä, miten merkityksiä tuotetaan" vaikka piti olla tärkeä osa. Ja tämä oli niin hauskaa, että meninkin keittämään kahvia (ja kirjoittamaan blogia).