Say no more

Hankin vähän, mutta säästän kaiken, minulla on jokainen bussilippu Dresdenissä oleskeluni ajalta vuodelta 1995 tallella: "Kurzstrecke, 3 DM, Deutsche Bahn, DB", ruokaohjeita (niitä heitin ison kasan pois), vaatteita (joita säilytän naamiaistarpeita varten, ja kyllä, kerran jo tarvittiin 50-luvun asua, ja minulta löytyi kaikki kotoa), miehellä polkupyörän osia, pienoismallien rakennustarvikkeita, lautaa, maaleja, luonnospaperia, työkaluja, araltiittia, valokuvia paljon ja kirjeitä, päiväkirjoja.

Päiväkirjoja vuodelta 1994/95, kun olimme juuri tutustuneet mieheni kanssa. Jokseenkin huolellisesti olin merkinnyt muistiin, mitä oli tehty ja sanottu (paljon ruokakuvauksia ja ruuanlaittoa). (Huolestuttavasti päiväkirjasta tuli mieleen Erica Jongin äskettäinen kirja, mutta yritän painaa tämän pois mielestäni). Eräs huomio lämmitti: mieheni oli sanonut luulleensa minua ensin ujoksi, mutta itse asiassa olinkin tarpeeksi hullu. Tämä imartelee minua aidosti. Aloin lukea päiväkirjaa ääneen miehelleni, mutta se ei ollutkaan helppoa, ajatukset ovat edelleen mitä suurimmassa määrin yksityisiä, ei niitä voinutkaan jakaa.

Lauseet päiväkirjassa avaavat sitä silloista aikaa.. "Elämä on riskaabelia ovulaatioon luottamista.", "En ole neuroottinen aikuinen, vaan itseni ihailija", "Kaikki huoleni ovat taas mieshuolia", "Olen ensin yksilö ja sitten jotain muuta", "En kuitenkaan päädy mihinkään lopputulokseen", "Miksi kirjoittaisin kirjoja? Välittäisin omaa angstiani?", "Ajelehdin elämässäni, mutta ehkä silti päädyn onnellisuuteen.", "As a poor student, I'm my own shrink", "Ja ei mussa mun mielestäni mitään niin hirveää vikaa ole.", "Felix Krull oli mies, jolla ei ollut moraalia", "Luimme Reginaa", "Kermakakkukin on loppu", "Iltapäivä. 22 vuotta.", "Voin lopullisesti unohtaa toivottoman, mutta opettavaisen menneisyyden.", "Mun Lebensraum on toisaalla.", "Kai mä olen tosi onnekas, jotenkin. Itse en vain aina tajua sitä."