Valokuvaan daltonin veljeksiä Jussi-paidat päällä. Kumoavatko päällä oleva Jussi-paita ja suussa oleva tutti toistensa vaikutukset? No, eivät minulla paidasta mieleen tule häjyt, vaan kotoisa saunailta... Tänään sai kolmaskin poika kuumeen, huomasin sen neuvolassa, tämä (melko) vilkas poika makaili sohvalla ja vastaili ykskantaan puolen minuutin viiveellä. Kaksivuotias nuokkui päiväuniaikaan sylissä, hymy syleili maailmaa, kaikki oli raukeata, hän vastaili kuiskaten neuvolantädin kysymyksiin ja jaksoi hinkata nuppipalapelin palat kohdalleen. Moneen kertaan. Ilman kiirettä. Mieleen tulivat Täydellisten Naisten Scavon perheen pojat koulun testissä hirveän väsytyksen ja liikuntarupeaman jälkeen... Katsoin kerran ohjelmaa, jossa sokealta lastaan hoitavalta isältä kysyttiin, miten kaikki oikein onnistuu. "Mitä teet, kun hän juoksee karkuun, tai kiipeää vaaralliseen paikkaan? (Kuten parkkitalon kolmannen kerroksen kaiteelle, ja huutaa Jee, mä lennän!)" Mutta hän ei oikein ymmärtänyt. Hän sanoi, että ei hänen lapsensa juokse karkuun. Koska lapsi tietää, että hän ei tule perässä. (Eli olen tehnyt tässäkin asiassa kaiken väärin.) Kun tulimme kotiin, kuusivuotias potilas lysähti nojatuoliin ja sanoi narisevalla äänellä Antaisitko Raamatun? Se kuulosti huolestuttavalta.

Tänään mietin, ottaako ison vai pienen omenan, jos molempia on tarjolla. Suomalainen ottaa kuulemma (kohteliaisuudesta) pienen. Saksalainen ystäväni M sanoo aina ottavansa ison. Liukuportaissa kuulen takaani Achtung! Katson taakseni, näen kymmeniä kasvoja, parrakkaita, ilmeettömiä, uteliaita. Kun katson taas eteeni, kuuluu Ach, Scheisse! Joo, arvaan, muutkin vilkaisevat taakseen. Ne ovat oppilaitani, joille jäi jotakin mieleen. Tuskin tunnistan heitä, murrosiässä kasvonpiirteet muuttuvat, ja koko, katson vain viiksenhaituvia ja hämmästyn taas - kasvaako pikku oppilaistani todella oikeita ihmisiä. Mietin sitäkin, miten puhelinkopit ovat menneisyyttä, niitä näkee tsekkiläisissä animaatioissa. Kerran menin jossakin puhelinkoppiin ja olin juuri aikeissa tarttua kuulokkeeseen, kun tajusin: ei ollut mitään puhelinta. Seinässä oli iso rosoreunainen aukko, joku oli vienyt koko puhelimen. Täytyisi löytää luova vire ja kirjoittaa loppuun huomiseksi teksti novellikilpailua varten. Tai tarina on valmis, mutta tyyli on nyt Erlend Loemaista, ja se kaipaisi jotakin ... surrealistista. Tai sitten se on hyvä näin.