Aamulla sängyssä seuranani on neljä miestä, yksi kuolaa innosta, kasvoilleni jää kylmiä limavanoja, ryömii ylitseni, antaa pusuja. Kaksi miehistä haluaisi käpertyä kainaloon, kaksi kokeilla jousien kestävyyttä, tällaista voi olla viikonloppuaamuna. Aika ihanaa.

Tapasin eilen äitikavereita ja söimme hummeria ja sienipastaa. Huomaan, että olen muuttunut. Ulkona käyminen ei enää tunnu siltä kuin tulisi toiseen ulottuvuuteen (Gracelandiin), vaan tavallisemmalta. Rankimmat kotivuodet vauvaikäisten kanssa alkavat olla ohi. Kaikki lapset ovat alle kouluikäisiä, mutta tilanne on silti radikaalisti erilainen. Ja uusi, koska en ole juuri uskaltanut tai jaksanut kuvitella selviäväni näistä kuudesta unettomasta ja uhmaisesta vuodesta. Vuosiin mahtuu sellaista, mitä on vaikea edes kuvailla. (Kun mietin tätä lausetta, niin ärsyttää, kun sanotaan, että jotakin ei voi kuvailla. Ehkä tätä juuri voisi yrittää kuvailla ja kirjoittaa siitä. On ensikäden kokemusta.) Epätoivoa, riittämättömyyttä, tuskaa, onnea, rauhaa.. Kolmannen vauvan hoidossa huomasi vasta kokemuksen tuomaa hyötyä: (vauvaiän vaikeudet, mitä ne ovat?) Mutta rankkaa lastenhoito on, pahinta silloin kun itse on väsynyt tai sairas, flunssassa tai rintatulehduksessa tai vatsataudissa, hoitoapua ei aina ole saatavilla. Se on yksinäistä, sosiaalisia kontakteja tule tekemättä.

Mutta pian voimme luopua nuorimman päivävaipoista! Tosin sitä seuraava opetteluvaihe ei ole helppo sekään, kakkoja tipahtelee joskus lahkeista ja ne leviävät mattoon, kun päältä ajetaan potkumopolla. Tämä kuuluu asiaan. Niin.. pohdin myös sitä, miten puhuminen ensimmäisen raskauden myötä vapautui: yhtäkkiä puhuttiin samassa tilanteessa olevien kavereiden kesken avoimesti ruumiillisista asioista liittyen sikiöön, lapsiveteen, kohdunsuun avautumiseen, maidoneritykseen. Mikä oli hyvää oli se, että sama avoimuus siirtyi myös muuhun puhumiseen: oikeastaan pelkään sitä ja sitä...

Kaikki on mahdollista. Eilen Tapiolassa pimeässä illassa näkyi valaistuja yksityiskohtia: käkkyrämännyn latva, lammen aallot olivat lenseät, polkujen reunoilla kuivia havunneulasia, muualla samettinen pimeys. Kuun yläreuna näkyi vaalean pilven takaa ylhäällä. Minä elän vieläkin.