Saunaa, sienileipää ja lämmintä olutta metsäpäivän päätteeksi. Tuoksumme molemmat vieläkin suopursulta. Metsässä kuiva syksy saa värit loistamaan, hakkuuaukealla, tennareissa niin ohuet pohjat, että kaiken tuntee läpi. Heinät, sammalet, oksat, sepelin, maanmuodot. Tuulee lenseästi niin, että ihokarvat käsivarsissa taipuvat, hiuksia lentää kasvoille. Aurinko paistaa, lyhythihaisessa on sopiva, puolukat ripukoissa. Korpin ääni on pehmeä. Metsässä päässäni soi koko ajan Johanna Venhon runo: Menen metsään, metsänpeittoon... etäällä katkeaa oksa ja mietin sitä, miten on sisäisiä ja ulkoisia todellisuuksia. Boheemi voi olla myös pelkästään sisäisesti? Tekee omaperäistä, villiä taidetta, mutta ehkä ulospäin näkyy vain sisäänpäinkääntyneisyyttä, oikkuja, jurottamista, tavallisuutta. Nuorena tietysti kaikki koetaan voimakkaasti (olin kiltti koulutyttö, mutta koulu oli huikaisevaa, boheemia seikkailua). Metsään mennessä edessä ajoi traktori, jonka peräkärryssä ei ollut perälaitaa, niin että kaikki kanisterit ja tavarat näkyivät. Ei ollut laitaa. Aamulla hämmensin äitini kastiketta, hän meni puhelimeen ja vastaanotti kuolinviestin. Joskus minäkin joudun. Nyt vain kaikki kiehuu, perunat, on lämmin.