Tänään mietin sitä, saako saunapuita ollenkaan pilkottua lapiolla, jos kirvestä ei ole. Ehkä? Hätätilassa polttopuut on revittävä talon seinästä. Tupakan tuoksu saa eroottiseksi. Tilanne on huono, tiedän. Tämä on nyt sitä nousemista Beirutin koneeseen. Syksyllä, jolloin merenranta tulee kaikkialle. Korkeiden ja kapeiden koivujen lehdet harvenevat, kun suolainen tuuli pieksee niitä. Vangiksi en kuitenkaan aio ryhtyä. Maksaisin mitä tahansa, jos pääsisin kotiin ja saisin miettiä koko juttua siellä rauhassa. Siitä minä eniten pidän. Kirjoittaminen on oman ruumiin rajojen etsimistä, joidenkin mielestä on hyvä kirjoittaa alasti.

Ruoho on vihreää, paistaa matalalta. Taivas on rajattu, nelikulmio, niin sopiva. Mies saavuttamaton. Jos hän sanoisi, että tule, niin tulisin. Tai ainakin menisin.

Kun tulemme päiväkodista, kulkumme on väsymyksestä vaivalloista, luulisi, että olemme tulossa kauempaakin (kuin 500 metrin päästä). Kuusivuotias kävelee ilman paitaa, kesä ei lopu. Olen kuullut, että kallioilla metsässä kasvaa päärynäpuu. Menemme polulle ja poimimme ensin pudonneita villiomenoita, pieniä, kiinteitä. Pieni keijupoika kiipeää ylös puuhun ja tiputtelee omenoita käsiini. Löydämme päärynäpuun omenapuiden takaa kallion kupeesta, siinä on tummanvihreät lehdet ja pienet hedelmät. Poika kiipeää, kokeilee kiivetessä jalalla oksien kestävyyttä, astuu oksan tyveen, annan ohjeita, pienemmät katselevat ylös puuhun, puhumme hiljaa, koska puu ei ole meidän. (Puu ei ole kenenkään.) Lehvästön läpi näen pienestä aukosta talon pihassa miehen, joka katselee meitä sanomalehden yli. En ole tehnyt mitään - vielä. (Kuka pitäisi sylissä majuria, jonka kengännumero on 52?) Päärynät ovat kypsiä, pieniä ja makeita. Kaikille on yksi.