Miten paljon aikaa vaaditaan siihen, että hellittää ja antaa itsensä kuunnella valuvan veden ääntä? Tai haistaa vielä viipyvän kesän? Kuulla huokoisen, ratisevan tienpinnan? Nähdä jonkun puristavan jotakin rintaansa vasten? Nähdä kaikkien puristavan jotakin rintaansa vasten? Sen mitä luulit piruetiksi, pakkoliikkeeksi, voikin oppia kuvittelemaan. Elämän voi kuvitella vapaaehtoiseksi. Välttämätön voide on levitetty. Veden solina tekee takaraivoon raukean alueen, jossa veri ei kierrä. Laita siemen veteen ja se pysyy siinä. Kuulet sen yllättäen: kappaleen, jonka tahdissa harjoittelit kuviot. Kun kuuntelet, suoritat samat kuviot. Puhtaasti. Itket. Et koska vielä osaat, vaan koska näet. Ajan. Siestan. Työn. Tuulen, siemenen, suun, erektion, omenanvihreät sudet. Kaiken kauheimman. Tytön, naisen, sitten äidin, joka sanoo: Tunnustin hänelle rakkauteni. Hän hoiti asian tyylikkäästi, pois päiväjärjestyksestä. Sinulla on hyveellinen nimi, olet machomiesten kasvattama, sulavasilmäinen ikuinen tyttö, pakastettu leipä - minä hyppään ja jotakin ratkeaa, jotakin tärkeää, tulevaisuus, huuleen takertuu ampiainen, ilmassa on savua, se pysyy siinä.