Että maan halki voi ajella noin vain, nähdä niin monta kotipihlajaa, postilaatikkoa ja ruskahaapaa. Kulkea sitä tietä, mitä kulki kerran rakkaansa kanssa. Haistaa kypsyvät omenat, jäähtyvät rannat (kotijärven tuoksu on parasta). Matkalla kaksi lasta kolmesta on kuumeessa, yöllä he heräilevät jo hourailevat. Hikoilevat, niin että paita täytyy vaihtaa. Raskas paita putoaa lattialle. Hiki liimaa heidän hiuksensa päähän kiinni kuin veri ja se haisee makealle, kosteudelle, ummehtuneelle. Heidän ihonsa tuntuu tulikuumalta, luonnottomalta. Kun koskettaa sitä huulilla, pelästyy ja kavahtaa. Heidän silmänsä ovat raukeat, katsovat jonnekin, eivät kohdistu. He makaavat liikkumattomina, ripoteltuina, patjoilla mummun ja papan uuden kodin lattialla, joka on kuin kenttäsairaala, riepuja, mukeja, sikinsokin. He makaavat, potilaat, kuin heidät olisi pudotettu lääkintäasemalle jostakin korkealta, helikopterista. Raajat hieman koukussa, pää sivulla. Jossain etäällä tulittaa Vietkong. Partiot tulevat kuraista tieuraa moottoripyörillä mutkitellen, juoksevat ylös portaita kuin hevoslauma. Miksi kukaan astelisi täällä äänettömästi?

Svetogorskin lähiössä tulee hanasta vain ruosteista vettä, lasten hampaat ovat pilalla. Iltaisin kirjoitan, kuitenkin. Tarinaa performanssitaitelijasta, ja huomaan, että tarinoissani toistuvat samat elementit: verta vuodatetaan, hyönteiset, väkivaltainen rakkaus, toiseus, kirjoittaminen, pakkomielteet. Yritän kaikin voimin olla katsomatta ja tuntematta mitään koskettavaa. Tai jos on pakko, niin ainakin hyvin pieninä annoksina. Kirkonkelloja soitetaan taas, naiselle eri tavalla kuin miehelle. Hyvästejä voi jättää sanomalla, mikä jäi mieleen. Sanon hänelle, että kunnioitan häntä, koska hän arvosti ihmisiä tasavertaisina, uskoi siihenkin, johon muut eivät uskoneet. Tämä ei ole vähän.

Tarinassani ei taiteilija saa koskettaa ja kyllä se minuakin häiritsee, ettei toista pääse koskettamaan. Muuta kuin virtuaalisesti. Täytyy katsella kotien tunnelmaa, pölyä himmeissä kattokruunuissa, tummanruskeita tapetteja (vaihtakaa ne). Kaikilta meiltä puuttuu jotakin. Ja katson kaikkia vastaantulijoita, miten hekin ovat pettyneitä rakkauteen. Ja päässeet sen yli. Tai pääsemässä sen yli. Minä kävelen. Halkaiseeko katu ajatuksenikin kahtia? Toinen puoli on fucked up ja toinen all right. Kuuntelen sykettä ja kaupunki nukkuu. Kerrostalo hautausmaan vieressä nukkuu. Ehkä tämä on se ilta, pyykkituvassa, sama kuin ennen. Se ilta.