Aamulla puuhailin kaikenlaista kotona, laitoin salaattia, joka tehtäväkseni oli annettu, luumupuun alla syötävää lounasta varten. Ajattelin syödä viikunan, jonka olin ostanut jokin aika sitten. Se oli oikeastaan unohtunut kaappiin ja oli jo ylikypsä. Leikkasin sen neljään osaan; pehmeää hedelmälihaa, mieto tuoksu, jotenkin salaperäisen näköinen hedelmä. En kuitenkaan uskaltanut syödä sitä. Se tuoksui kakalle, vaikka tiesin, että haju tuli sormistani, olin pessyt lasten kakkapeput niin monta kertaa aamun aikana. Mikä tahansa haisi pilaantuneelta, kun piti sitä käsissään. Samalla lueskelin:
"Minua jotenkin suututtaa ajatus miehen lapsen synnyttämisestä. Synnyttäköön itse omat lapsensa! Jos minä saan lapsen niin minä haluan, että se on kokonaan minun. Tyttö kuten minäkin mutta parempi. Tyttö joka on myös kykenevä saamaan omia lapsia. Ei lasten saaminen sinänsä tunnu epäoikeudenmukaiselta vaan niiden synnyttäminen miehille tuntuu. Lasten jotka saavat heidän nimensä. Lasten jotka rakkauden avulla kytkevät sinut mieheen jota sinun hylkäämisrangaistuksen uhalla täytyy miellyttää ja palvella. Ja rakkaus sentään on vahvin kytkyt mitä on. Se joka hiertää kovimmin ja kestää kauimmin. Ja sitten minä istuisin kerta kaikkiaan satimessa. Omien tunteitteni ja oman lapseni panttivankina." (Erica Jong, Lennä, uneksi)
Hmmm.. naisten asema monissa yhteiskunnissa on törkeän huono. Sitä ei voi kiistää. Avioeroa ei tunneta, tai on varmaankin yhteiskuntia, joissa avioerossa äiti poikkeuksetta menettää lapsensa. Mutta, jos ajattelen pelkästään itseäni lasten hankkijana, niin en kyllä pidä siitäkään ajatuksesta, että lapset olisivat pelkästään minun oma kuvani, pelkästään minua varten.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment