Ajattelin kuntoilla ja pyöräillä kymmenen kilometrin päähän ostoskeskukseen yhden lapsen kanssa, kun muut menevät autolla. Ajatus oli hieno, aurinko paistoi, ulkona syksyisen luopuva sää. Alkumatka meni tuttuja reittejä, mutta sitten jossain vaiheessa eksyin ja polkeminen alkoi ärsyttää, lapsi tuntui punnukselta, oli kuuma, hikiset farkut liimautuivat reisiin, kypärä hiosti ja ärsytti etten vielä kahdeksan vuoden asumisen jälkeen tunne kaikkia pyöräreittejä (vaikka olen pyöräillyt paljon. Miksi pitäisi aina mennä suorinta, se ei ollutkaan tavoite, vaan mennä mahdollisimman mutkitellen, pieniä teitä. Oma reitti on elämys, mutta sitten kun tulee pieniä vastoinkäymisiä, niin alan heti haikailla moottoritien varteen. Ei eksyminen haittaa, mutta silti se ärsyttää, ja ajattelin jääräpäisesti, että en kysy tietä, ja ohitin jopa tienviitan, jossa luki Leppävaara, mutta ajattelin, että joku on varmasti kääntänyt sen tahallaan väärin päin, koska ilmansuunnat kehollisesti arvioituna olivat toisin. Missään ei kuulunut liikenteen ääniä, vaikka vieressä piti mennä Kehä1. Olin jo ajanut puolitoista tuntia, kunnes pitkä metsäalue päättyi ja talonnurkka tuli näkyviin. Meni hetki, ennenkuin hahmotin, että ei kristuksenforia olen taas Mankkaalla, työpaikkani vieressä, olen ajanut ympyrää kaatopaikan ympäri. Viimein ostoskeskuksessa Leppävaarassa kahden tunnin ajon jälkeen olin täysin puhki, kaikki lihakset tunnottomat, puutuneet, tuulenpieksemät, korvia särki, hiki kuivui ihoon kiinni, ällöttävän huonovointinen tärisevä olo.

Vielä nytkin tuntuu, että pitäis jotenkin palautua.