Thoughts

Olemme eläneet mökillä pari viikkoa. Ennakkoon ajattelin meidän kutsuvan paljon vieraita, mutta hyvänen aika, en kaipaa ketään. Nautimme rauhasta. Yksin järvi, liikkuva vesi. Yksin elävä tuli, riittävät, tai me molemmat yhdessä aivan varmasti.

Totumme ympäristöön, menee aikaa, etten edes huomaa vieressä soljuvaa vettä, vaikka näen sen aina kun käännän pääni. Lakkaan huomaamasta, se on tottumista. Se mikä on lähellä, etääntyy. Mihin kaikkeen muuhun olen tottunut tällä tavalla? Kun avaa ulko-oven, vesi on siinä, ja tuuli viilentää mökin hetkessä, jos ovea pitää pitkään auki, koska tuuli on lähes aina järveltä päin.

Esikoinen on nukahtanut tuvan sängylle, ja hiivin keittiöön sytyttämään keltaisen pienen lampun katon ylänurkassa. Kaappien ovet ovat kapeat ja korkeat, narisevat. Jos kerran tiedän, mikä on oikein, mikä olisi oikein, eettisesti oikein - miksen tee sitä?

Tänään ajelimme kioskinpitäjän kuormurilla pitkin maanteitä. Astuin sisään L:n taloon, lainaamaan kännykkää. Mitä oikein ajattelin? Siellä se on puhelin, seinällä oli vanha kiekkopuhelin. Lattioilla pehmeät räsymatot, kissoja, vanha leivinuuni. L sanoi poikia minun näköisikseni. Luulen, että hän katsoi ensin keskimmäistä, hänellä on minun kasvoni.

Kävelimme lasten kanssa pitkin pikkuteitä, ohi tuttujen talojen, joissa lapset ovat kasvaneet isoiksi. Heinä on pitkää, sade laski maahan sumuna, lupiinit tuoksuivat, niin myös tukkikasat tien varrella. Vesi joessa oli mustaa, silta laho.

Aika, johon kaikkea vertaan, on lapsuus. Jokin on iäksi pysähtynyttä - se, mitä ei näe. Täytyisi uskaltaa pysähtyä, antaa kaiken olla. Sitä oikeastaan teenkin täällä juuri nyt. Odotan, että tämä seutu ottaisi minut taas omakseen. Nukun täällä niin syvää unta, sanoi P. Erilaista kuin missään muualla. Mikset muuta tänne? kysyin. Hän kääntyi, vaikka oli jo menossa pois: En uskalla, pelkään, että taantuisin täällä taas lapseksi.

sunnuntai

Kun auto on korjaamolla, emmekä pääse mökiltä vähään aikaan minnekään, kuten kauppaan, päätämme pitää grillikutsut. Juuri niin, laitan viimeiset ruisleivät koriin ja vien ne ulos. Hymyilen, juomavettä on vielä juuri sopivasti kahvivedeksi.

Sää on lempeä, vanhan muurin tiilistä ladottu grilli on hyvä, laitamme vielä saunaankin tulet, lapset voivat lämmitellä uimisen välissä. Asetan vanhemmilleni grillipihvit ja salaatin valmiiksi lautasille ja vien ne heille, he ilahtuvat. Mietin, miten roolit hitaasti ovat kääntymässä toisiksi. Minusta tulee heidän hoivaajansa, vähitellen.

Vanhimmat lapsista hyppivät veneestä veteen. Olkaa varovaisia, huudan rannalta. Tästä tulee muistoja. Se oli P:n isoäiti: Tuo on vaarallista, heti pois, hän huusi rannalta. Järven yllä lensi hävittäjiä. Ne raukat vain harjoittelivat Kauhavan juhannusta varten. Minulla on suhteita, isoäiti huusi niille, suomen lakiasäätäviin elimiin! (Hänellä olikin, miehensä kautta.) Tämä on kotirauhan rikkomista! (Kun oletetaan, että tämä maailma kerran on kotimme.) Mutta sitten hän taas oli niin lempeä, kutsui koiranikin heille sisään ja antoi sille pöydästä kinkkuvoileipiä, annetaan sille, jos se kerran niin haluaa. Ajattelin, että herranjumala, äitini tappaa minut, jos hän saa tietää, että olen vienyt koiran heille sisään ja se on syönyt pöydästä herkullisia täyteleipiä. Muistan vieläkin koiran ilmeen, se oli sulaa kiitollisuutta ja ystävyyttä.

Huomenna, ilman autoa, meidän on saatava mies jotenkin bussireitin varrelle, että hän pääsee junaan. Isommalle tielle on neljä kilometriä, ei se ole matka eikä mikään.

Mutta sitä ennen kerron vielä pari unta viime yöltä:

Ensimmäisessä juoksimme pakoon metsässä olevia petoeläimiä. Ne yrittivät ottaa minua kiinni. En muista mitä kaikkea tapahtui, mutta eläinten ulkonäköön kiinnitin erityistä huomiota, ja sen muistan tarkasti. Ne eläimet eivät muistuttaneet mitään tietämääni eläinlajia, vaan ne olivat monen lajin risteytys. Mäyrän, hyeenan ja jonkin sorkkaeläimen risteytyksiä ne olivat. Lisäksi niillä oli sian kärsä. Harmaa pitkä turkki, takapää ylempänä kuin etupää (hartiat, säkä). Silmät katsoivat hurjasti. Hampaat olivat villisian, kulmahampaat terävät. Mutta jotakin pehmeää niissä oli, vaikka ne uhkaavasti käyttäytyivätkin. En osaa sanoa mitä. Ne uhittelivat pahasti. Jotakin pelkoakin niissä aisti. Tai inhimillisyyttä. Uni oli siis takaa-ajokohtaus metsässä.

Toisessa unessa olin tulossa lasten kanssa autolla jostakin, ehkä runotapahtumasta (taas). Olimme tulossa asfalttitietä risteykseen, olimme kääntymässä vasempaan, kun risteykseen alkoi laukata vapaita hevosia. Laskin niitä lasten kanssa, yksi, kaksi, kolme, neljä. Yksi oli musta, pari kirjavaa. Ne juoksivat vauhkoina puistikosta tielle, ja sen yli. Olimme hämmästyneitä, mutta ilahtuneita.

Runotapahtumassa olin kuuntelemassa esitelmää. Se oli juuri alkamassa. Mutta esittäjälle tuli joku ongelma. Hän aloitti reippaasti, mutta oli sitten vaiti. Hänellä oli vain muutama sana kirjoitettuna kalvolle. En voi näitä näyttää, hän sanoi. Näimme ne sanat kuitenkin. En muista mitä ne olivat. Minusta ei tunnu hyvältä näitä esittää, hän sanoi. Joku järjestäjistä meni neuvottelemaan hänen kanssaan, tuloksetta. Mietin, miksi hän ei halua esiintyä. Ymmärsinkin häntä. Katsojat lähtivät pois, kiipesin ylös rinnettä, siellä istui joku nuori nainen. Tutustuin häneen ja meistä tuli ystävät. (Unen lopun muistan vähän epämääräisesti.) Naisella oli koira ja hopeanvärinen auto, hän oli kirjoittaja.

Illat

Lapset mellastavat illoilla loputtomasti. Unirytmit ovat sekaisin. Ketään ei nukuta. Heidät jätetään valveilla "nukahtamaan" ja he riisuvat vaatteet, tekevät pesiä vuodevaatteista, kirkuvat, leikkivät kolmea pientä porsasta. Laulaminen ei auta, saan laulella yöt läpeensä ja vielä seuraavat päivät perään. Luin kerran koko illan ääneen. Kaksi heistä nukahti, yksi jäi valveille. Ääni meni. Pari päivää sitten olin jo epätoivoinen, kun he olivat taas nousemassa, sanoin, ettei kannata, oven takana on leijonia. Onko todella, kuopuksen silmät syttyivät. Hoidetaan niitä! Hän alkoi puhua kimeällä ja vähän lässyttävällä hoiva-äänellään. Pittu pittu pennut...Haluaisin mieluummin sudenpentuja, hän sanoi. Lemmikeiksi. Keskimmäinen kertoi kesyttävänsä sudenpentuja isona. Miten se käy, kesytys? kysyin. Kertomalla sille pennulle yhä uudelleen, että olet pentuni. Hei, olet pentuni. Lemmikkini.

Nyt muut tulevat järveltä: Me nähtiin oikee lokotiili. Minä näin eilen jonkun melovan kanootilla karvalakki päässä. Mies ei uskonut, että se on karvalakki, mutta katsoimme kiikarilla, se oli, ja siinä luki Fredriksson. On juhannus, ja hullut mökkiläiset ovat täällä.

Unia

Näin sekavia psykedeelisiä unia, joissa tapahtui hengästyttävällä tempolla kaikenlaista. Muistan vain pieniä katkelmia: olin junassa, nousin junaan, en muista minne olin menossa, mutta joka tapauksessa juna oli väärä. Kysyin konnarilta ja hän sanoi, että juna pysähtyy seuraavaksi vasta Tampereella, olin paniikissa, koska junan ovien ulkopuolelle oli jäänyt kuopukseni, hämmästynyt ilme kasvoillaan. Hän oli nyt yksin asemalla. Yritin hypätä junasta, mutta viereiselle raiteelle oli tulossa juna täyttä vauhtia. Sitten juna pysähtyi pian Keravalla, olin niin iloinen, syleilin muita matkustajia ja maata, ja selitin muille, etten ole koskaan ollut näin iloinen nähdessäni kyltin Kervå, Kerava. Siis pelastuin.

Toinen uni: erosin perheestäni Munkkiniemestä Kuusisaareen menevällä sillalla. Olin menossa uimaan. Kävelin pitkin jalkakäytävää paljasjaloin, päälläni uimapuku ja pelastusliivit. Oli kesä. Liivit olivat paksut ja ne suojasivat, vieressä meni autoja. Käännyin kiipeämään ylös rinnettä, siinä oli lumeen tallautunut polku, yhtäkkiä olikin talvi. Vastaani tuli kaksi uimapukuista naista, tiesin, että reitti on oikea. Reitti vei omakotitalojen pihoja ja takapihoja pitkin, tonttien välitse. Katselin pitkään ihmiseten olohuoneisiin. Ne olivat kauniita, mutten nähnyt niissä asukkaita. Ihaninta oli maassa oleva lumi, se ei ollut kylmää, vaikka olin paljasjaloin, vaan sopivan viileätä, raikasta, aivan kuin jalkani olisivat olleet liian kuumat. Maa oli musta, ja sula. Pehmeä, lumi oli siinä päällä, se oli uskomattoman kirkasta ja valkoista. Näin mustan höyryävän veden, en unessa ehtinyt veteen, mutta merivesi oli kuumaa lähdevettä. -- Lumi maassa epätavalliseen aikaan, veden päällä, veteen liittyvänä on unissani toistuva elementti. Se on unessa jotakin kaunista, ihmeellistä, jotakin, jota en kyseenalaista, ihmettelen kyllä. Unissa en tosiaankaan taida kyseenalaistaa mitään tyyliin: tämä ei ole totta. Unissa kaikki on totta.

Is there something in me?

Esikoinen pusersi pullollisen sinistä Bliw-nestesaippuaa kiukaalle, karkeille kiville... aaa, I wonder... how you can get it out of the system? Mukavat juhannuslöylyt tiedossa, poksahtelevat. Illalla hän oli sivellyt hydrokortisonia itseensä kuin aurinkovoidetta, hyttysenpuremiin. Käytä varoen lapsille, kyllä, vain pieniä määriä. Eilen nousi myrsky, kun olimme veneen kanssa järvellä, minä pelkään suuressa aallokossa, selvisin vain ajattelemalla Muumeja, seurasin tummaa taivaankantta, vähitellen selkeä alue suureni, se oli ensin parin metsänreunan kokoinen, sitten viiden, tuuli tyyntyi vähitellen, kun pääsimme kotirantaan, oli tyyntä ja hellettä, aurinko paahtoi. Mietin, miten pelko siirtyy lapsiin. Are we going to sink? Vai onko kaikki vain sitä, että pelkään pahinta, mitä sitten vaikka saisimme kylmän kylvyn? Olisiko se niin paha, lapsilla on veneilyliivit ja minä osaan uida. Silti, pelkään myrskyä. (Olen ollut melontaretkellä myrskyssä, yksinään kanootissa, meloimme saareen sivutuulessa, jossa oli täysi työ saada pidettyä kanootti suunnassa ja pystyssä - luulin kuolevani - ja kun pääsimme saareen, mihin pyrimme, kaatuilivat siellä isot puut ryskyen. Mies oli vaikuttunut, upea ratsastaa aalloilla, mikä myrsky. Yes - real fun. Tämä kokemus ei karaissut minua. )

Tänään auto alkoi savuta, parin kilometrin ajon jälkeen, palaneen käryä selvästi, mutta mistä... kesti noin vartin saada konepelti auki, siis kokonaan ylös ja sitten se aukeni, niin hupsista, so many different pipes and gadgets, oh dear. Öljyt? En ole koskaan lisännyt moottoriöljyä, pitäisikö... moottorista oli turskahdellut öljyä moottorin päälle, I wonder what that means... hyvää vai huonoa? Lisäksi auto käy kummallisesti porisemalla. Hmm. Sillä välin kun tutkin autoa, lapset riitelevät, kiljuvat. Apparently they are killing each other. - Mama is fixing the car right now, please be quiet... menen sisään, keittiön lattialla on vettä, jääkaapista irtosi joku osa, kertovat lapset, se lainehtii vettä, kuivaan räteillä, sitä on ehkä puoli litraa. Kokeilen sormilla jääkaapin alta, sielläkin on märkää. Lovely. Vesi tuoksuu fetajuustolta, mutta meillä ei ole fetajuustoa, se on suolavettä, pakastelokero on sulattanut itsensä? Mutta ei, se on jäässä.

Blogin kirjoittaminen on nyt sijaistoiminto. Jotain piti keksiä.

Ovi

Yleensä olen huomannut tämän olotilan vain aamuisin. Että ovi on auki, kaikenlaiset vastukset ja sensuurit ovat poissa, on jotakin pelkkää. Jos on vaikea teksti luettavana, teoria opiskeltavana, voin sujauttaa sen ovesta suoraan sisään aamulla, mutten enää myöhemmin päivällä. Mutta nyt - tuntuu, että ovi on auki, selällään koko ajan, ja se on ihanaa. Raikas tuuli puhaltaa sisään järveltä.

Toivon, että ovi pysyy avoimena. Se ei ole tämä seutu, joka sen sai aikaan, vaan päätös luopua. Minun täytyy muistaa, ymmärtää, mistä kaikki johtuu. Siis katsomalla poispäin lampusta, luopumalla siitä, mitä ei voi pitää, antamalla olla. Kääntymällä kohti olennaista, tyytymällä. Se kuulostaa itsestäänselvältä, muttei ole, minun täytyy muistaa tämä.

Aamulla huljutan lakanoita järvessä, taivas on tumma, tuuleton. A gloomy silence. Ja kuitenkin järvi on täynnä elämää: lokkien honottavaa ääntä kaukaa, kuikan ja käen äänet yhtä aikaa, kalojen molskauksia, violent splashes.Tiiran siipien äänet, kun se lentää yli. Takanani metsän tasainen äänimatto, peipot, pajulinnut, kirjosiepot. Voin kuulla vain ääniä. Elämä järvessä on kätkeytynyt. Äänet ovat merkkejä, polkuja joita seurata.

Pikkulintu pyrähtää rantaan tyhjästä. Näkymättömästä - koska katsoin tarkkaan kohtaa, johon se laskeutui, enkä nähnyt sitä ilmassa, kuulin vain siipien äänen prrrr ja se pyörähti rannan hiekalle. Vasta siinä siitä tuli näkyvä. Vai lensikö se niin nopsaan, ettei lentoa pystynyt näkemään? Oikein vinhaa siipien liikettä ei havaitse. En usko, sillä pikkulinnun liikkeet eivät muutenkaan ole tästä maailmasta. Sen siro hyppely, hiekanjyvien napsiminen. In a beautiful manner.

Tänään en voi puhella kauaa, vetäydyn makuusoppeeni lukemaan. Sen ikkunan takana on vaahtera, joka heiluttaa minulle tuulessa ikkunan takana: HELLO. HELLO HELLO. Sen isot kämmenet vilahtavat silmänurkassani, ja säpsähdän, onko ikkunan takana joku, hiiviskelijä, jonka kasvot näen lasin takana, silmästä silmään, ei - ne ovat samat kömpelöt, mukavat, yksinäiset kädet isoine sormineen. Päänkokoiset vihreät kourat jatkavat sinnikkäästi, ne haluavat huomioni uudelleen ja uudelleen - ja saavat. HELLO. Makuulaverin yllä katossa on oksankuvia, tummia ohuita perhosia, juuri kuoriutuneita, nekin räpäyttävät siipensä yhteen ja auki, tarkkailen niitä, olen nukkuvinani.

Tulta, vettä, tuhkaa

Aallot eivät enää muotoonnu kunnolla, vesi vain väreilee kuin öljy, mutta lumpeet ovat päivän kovan tuulen jäljiltä nyrjähtäneet kaksinkerroin ja jääneet niin. Aurinko on jo laskenut, ja nyt ilma alkaa todella viilentyä. Takan pelti on laitettava kiinni, ettemme palele taas yöllä.

Kun pysähdyn ajattelemaan, mitä tunnen -

jo ensimmäinen oletus, että pystyisin pysähtymään, ei toteudu. Joku lapsista puhuu minulle koko ajan. Heitä on kolme, usein pari puhuu yhtä aikaa, joskus kaikki. Olemme ryhtyneet jakamaan puheenvuoroja. Jos olen läsnä, enkä omissa ajatuksissani, minulla ei ole hajuakaan mitä tunnen, en ehdi ajatella sellaisia. Se on tärkeyslistalla aika loppupäässä, ensin palovammat, ulapalle ajelehtivat esineet, kyynpuremat. Se ei ole tärkeää, mitä tunnen. Se täytyy jättää sivummalle. Enemmänkin, tärkeämpää on mitä lapset tuntevat. Sille on herkempi, se on tärkeää. Onko äitinä oleminen tyhjänä kuorena olemista, pelkkä äidin rooli, äidin hahmo? Sisällä on jotakin, joka on tällä hetkellä tyhjää. Äiti rakastaa lapsiaan, mutta se ei voi koskaan olla kaikki, mitä on. Kuori, näenkin sen silmissäni, se on parin sentin paksuinen, jotakin kovaa tummaa ainetta. Sitä ei voi enää ottaa pois, ei kai kukaan sellaista haluaisikaan - mutta hitaasti alan nähdä itseni taas muunakin kuin äitinä. Enkä tiedä palatako siihen entiseen minään, ennen lapsia, ei - ei varmastikaan. Minä muotoutuu niin karkeasti, isolla kädellä, tiedän vain joitakin suuria linjoja - muutun koko ajan. Lapsena sain aina kuulla olevani ujo, mutta se oli ulkoapäin tullut nimeäminen ja luokittelu - enkä ollut edes vielä syntynyt silloin.

Aika jännittävääkin nähdä, millainen minusta tulee.

En koskaan pidä pöydällä liinaa pöydän pinnan suojana. Annan pinnan kulua, minusta se on kuluneena kaunis. Se on piirre.

Huokaisen, kun ajattelen ihmisten, ystävien, täkäläisten ilmeitä, kun puhumme tänne muutosta, sen mahdollisuudesta. Ilme on aina sama: he näkevät minut rantavedessä makaamassa, kasvot alaspäin, henkeä haukkoen. Mikä pahinta, ranta on mutakkoinen ja siinä lilluu vanhoja olkia, niitä on ajelehtinut rantaan jostakin. Ja minä lojun siinä löyhkäävässä vedessä, olen lojunut jo 19 vuotta. Mikset hyvä ihminen nouse ylös? he ajattelevat. Vettä ei ole polveenkaan saakka. He eivät sano sitä, mutta luen sen kuitenkin. Kun tiedän ne ajatukset, olen jo liian kaukana tulevaisuudessa. En osaa hallita sitä, enkä ottaa kantaa.

Takassa ritisee vieläkin silloin tällöin. Poltimme pahvia ja paperiroskia, tuloksena leijuvaa tuhkaa, kevyempää kuin mikään muu. Tuhka on kevyttä. Keskimmäinen totesi tulen lukevan sanomalehteä. Lukevan viimeisen kerran. Kopsutin raskaalla hiilihangolla pölisevää paperituhkaa, raskaalla kevyttä. Tänään mietin tuntemista myös kun tiskasin rannalla, pienen männyntaimen vieressä. Aallot löivät jalkoihin ja veden paine tuntui miellyttävältä jaloissa. Tukeva seisomapaikka, vesi. Tiskaan selin järveen, ja asettelen puhtaat juomalasit sammalelle, aivan kuin kattaisin keijuille ateriaa - näkymätöntä ruokaa, kimaltavaa ilmaa, mutta ne juovat, kyllä. Pieniä teelautasia, joilta syömme. Tunnen tuulen, se pitää pystyssä, kun kääntyy tuuleen päin, vaikka yrittäisi kaatuakin. Aurinko häikäisee, silmiä on pidettävä kiinni. Pysyn paikallani, sellainen ote. Kohmeisilla käsillä ja isoilla kumppareilla tulen sisään, ja siellä on kylmä. Puhuri viilentää mökin sisältä. Säädän patterin päälle, ja kokeilen lämpeneekö se, mutta käsi on liian kylmä, se ei tunne mitään. Vain hyvin hitaasti, aavistan, käden kautta, että ehkä lämpö siirtyy. Aistin kylmän, tuulen, veden paineen. Nämä ovat tunteitani. Näin tuntee eläin. En mieti, mitä tuuli merkitsee, tai veden paine. Toimin vain, vaistonvaraisesti, lämmitän, en mene liian syvälle veteen, kannan poikasia sisään, ruokin heitä.

Näin kuluvat päiväni, arkisissa askareissa mökillä.

Lisää luopumista ja seestä

Järvi on levoton tänä iltana, tuuli vaihtelee voimaa ja suuntaa. Sisällä on kärpäsiä, ne kulkevat ruudulla ja pöydällä, hierovat käsiään. Minä en ole levoton, vaan tyyni. Olen luuranko, mutten kaipaakaan muuta. Päinvastoin, aloin miettiä, mistä muusta voisin luopua. Samalla nyt, kun aloitin luopumisen.

Minulla on tosin paha tapa ryhtyä julmaksi itseäni kohtaan, riistää itseltäni sitten muutkin turhat asiat, miellyttävät, illuusiot, haaveet. Samantien. Ryhtyä marttyyriksi. Vai onko se julmuutta ollenkaan? Se on uudelleenrakentamista, kestävältä pohjalta. Säälin itseäni, kun ajattelen kirjoittamista. Olisiko siinäkin jotakin luopumista?

Bye bye writing.

Ei, tämä olisi liian surullista, surkeaa - mutta jotakin siinä varmasti on, minkä voisi jättää, mikä on vain painolastia.

Bye bye illusions -

tai pikemminkin:

Bye bye intentions.

Ehkä luovun kaikista kirjoittamiseen liittyvästä suunnittelusta ja pohdinnasta. Voin jättää kaiken sen, koska ei se ole ainakaan saanut minua kovin näkyvästi etenemään kirjoittamisessa. Eli ne saavat mennä. Minulla ei ole tavoitteita kirjoittamisen suhteen, sillä jos en voi niitä nimetä, ei niitä ole. Tähän saakka olen pitänyt kynää kädessä ja miettinyt kirjoittamista, saanut aikaan vain vähän tekstiä. Nyt pidän enää kynää kädessä, en ajattele. Kynä kirjoittakoon, mitä haluaa. Vain jotakin välttämätöntä. Itselleni välttämätöntä.

Lopetan myös kirjoittamisen ajankäytön miettimisen. Jos kynällä on jotakin asiaa, etsiköön se ajan ja paikan, minä en välitä. Käännyn pois lampun valosta, pimeyteen. Se on varmasti oikein, pois keinovalosta. Kuin kivi järvessä, joka kääntää kylkeä, niin että se on lopulta kokonaan veden alla. Very heavy, bringing out a solemn Huff-f-f. Voima ja halu ja sitkeys kirjoittamiseen täytyy olla vahva, joten on hyvä jättää se kynälle - se on testi, jos se pystyy siihen, minulla on tarpeeksi voimaa.

Tämä on helpottavaa.

Katselen parhaillaan oikeaa aurinkoa, siitä on silta veden yli tähän rantaan. Tänään oli hyvä päivä, pahin ahdistus on ohi myös lapsilla, tänään en enää ajatellut paikkaa mökkinä vaan kotina. Lapset sanovat tätä kodiksi. Lähdimme kävelylle, lompsimme pitkin metsätietä, kunnes takaa tuli auto. Se oli hiljaismoottorinen - tai ei, me lörpöttelimme äänekkäästi. Auto rullasi ohi, meidän täytyi astua metsään, koska tie on kapea. Autossa istui pariskunta, mies sanoi avoimesta ikkunasta: Tervetuloa niemeen! Kaikkialla valkeita pitsimeriä, koiranputket kukkivat. Ja violetit kissankellot, lapsuuteni kukat. Esikoinen poimii kukkia ja puhuu itsekseen: Tällä seurulla saa kukat hyvää hoitoa!

Menimme käymään naapurissa, aloin esittäytyä samassa koulussa olleelle pari vuotta vanhemmalle äidille, mutta hän keskeytti minut: Tietenkin tunnistin sinut heti. (Ihana lause, olen kuullut sen ennenkin.) Et ole muuttunut lainkaan. En olekaan, vaikka tuntuu, että olen tunnistamaton. Hän alkoi kertoa avaruudesta, vapaasta tilasta, mitä on joka puolella. Muuttakaa tänne, tulkaa trampalle milloin haluatte, leikkimään, tähän isoon avoimeen tilaan, niin hän sanoi.

Kotimatkalla kävelyltä katselemme lasten kanssa ajatuksissamme puoliksi käytettyä peltoa. Puolikkaaseen on laitettu perunaa, muu on tyhjillään, mustaa multaa. Tiedättekö, mitä tuo merkitsee? kysyn lapsilta. Kasvimaata, sanoo hymyillen keskimmäinen, joka on kaikessa ajatteleva ja järkevä. Siinä meillä on muhevamultainen kasvimaa, aivan lähellä mökkiä.

Näin tässä, miehen tekemää teetä juoden, viileää ja pehmeää, mustikanlehdistä. Taidan lähettää hänelle viestin, se on hyvää.

Muutoksia

Jotakin radikaalia, vaihdoin väriä. Se on radikaali muutos, muttei ainoa. Vaihdan myös lukijaa. Millainen olisi uusi lukijani? Se täytyy minun päättää. En tiedä vielä. Ulkomaalainen, ehkä? Sellaista vähän otattelen. Suomea osaava, someone.

Joten sanon vanhalle lukijalle: bye bye! Oli kiva tuntea.

No sitten: viikonlopun projektini onnistui. Kasvoin aikuiseksi. Yritän tarttua vain asioihin, jotka ovat lähellä, joita voin koskea. En haaveile enää. Tämä on hyvin olennaista, koska sittenkin minulla on liikaa asioita ympärilläni.

Aion kirjoittaa blogiin harvemmin, silloin tällöin. Mutten kuitenkaan malta jättää blogia kokonaan, ainahan on joku minuutti, että voi näpytellä tänne jotakin, selvitellä ajatuksia. Nyt olen sitäpaitsi vapaa, enää ei tarvitse ajatella mitä se vanha lukija haluaisi lukea. En sitä kovin aktiivisesti ajatellutkaan, mutta kirjoittaminen suodattui kuitenkin sitä kautta.

Joten olen luuranko, ja sellaisena aika katkera. Ei, en katkera, surullinen. Ihmiset tunnistavat luurangot. Olin ajelemassa lasten kanssa pitkin Pohjanmaata. Pitkin. Oli kova tuuli, aurinkoista ja alavaa. Avaraa. Kun tuulimaahan, merenpohjaan saavut... ajoimme nähtävyyden, vanhan vesimyllyn pihaan, joka aukeni vasta huomisin, se oli vielä talviajassa. Mutta pihassa oli vanha, vanha talonmies, jolla oli isot avaimet kädessä, mustat rauta-avaimet. Hän tunnisti minut, as a skeleton, of course, oli hyvin ystävällinen, näytti meille myllyä, vaikka se oli kiinni. Hyvää kesää, hän sanoi. Kaikkea hyvää. Milloin tulette seuraavan kerran? hän kysyi. Miksi hän kysyi niin, vaikka molemmat tiesimme, ettemme tule enää koskaan?

Kun olimme lähteneet, hän tuli vielä peräämme kantaen pientä koritarjotinta, jolla oli jäätelöt meille kaikille. Hän oli niin vanha. Käveli jo hiukan huonosti, ontuen. Kaikkea hyvää elämäänne.

Mökillä on paljon vastavaloa, veden välkehtimistä katosta. Veneen kolke kuuluu kallioperässä kauas, se kumea ääni. Männynoksa heijaa auringon edessä. Lapset ovat armottomia, he kritisoivat minua, eivät puhu kauniisti. Eivät ollenkaan. Miksi hankit ylipäätään lapsia, kun et hoivaa meitä kunnolla? esikoinen kysyy. Hän saa mielestään liian vähän huomiota, hellyyttä. Liian paljon negatiivista huomiota. Yksinään lasten kanssa alkeellisissa oloissa oleminen on rankkaa, mutta sittenkin olen mieluummin täällä kuin Espoossa. Otan mahdottomia tehtäviä, mutta... haluan yrittää, haluan olla täällä, vaikka se olisi hankalaakin. Olen nyt ehkä heikompi kuin koskaan, mutta se on hyvä niin.

Se mitä tavoittelen, sen olen nähnyt ihmisissä silloin tällöin. Mitä se on? Minulla ei ole sille nimeä. En keksi nimeä, vaikka sille varmasti on jokin aivan yksinkertainen nimitys. Luottamus? Tyytyminen? Rauha? Olotila, jossa ei kaipaa mitään. Se saattaa olla mahdoton tavoittaa, varmasti on.

Päivä eteni surkeasti. Sataa, olemme vasta tottumassa mökkioloihin. Eilen savu levisi koko mökkiin, takka ei vetänyt ja yöllä lämpötila laski, oli hallaa. Kärvistelimme kylmässä, lämpöpatterit eivät menneet päälle. Odotin kuitenkin tänään suunniteltua ystävän vierailua, mutta hänkään ei sitten päässyt. Mikä kurja päivä.

Haen tarmoa tänä suviyönä (tarvitsen tarmoa, koska aion kasvaa aikuiseksi) vanhasta muistilapusta, jonka löysin, olen kirjoittanut itselleni 10-11-vuotiaana. (Minulla oli tuolloin meneillään monta projektia ja kirjoitin usein itselleni käskyjä, kehotuksia ja ohjeita, kuten Muista leikata kynnet!!) Se kuuluu näin: HUOMIO!! Hetket! Muista joka päivä juosta vähintään 1 km. Voimistella, harjoitella ja treenata joka välissä kun vain on mahdollista. Ja yleensä, pidä kunto yllä. Varo ettei P voita (luokkakaverini). Juoksussa voi tahdonvoima loppua helposti kesken. Ensinnäkin, keskity urheiluun! Tv: ITSE ITSESI.

Tänään, tänään, tänään.. järvi on yhä siinä. Kivinen pelto, vettä nimeksi, kiviä enemmälti. Edessä, takana, molemmilla sivuilla, veden alla levän peitossa, vasta kun vene kolahtaa, jää kiveen valkea viiru. Keskellä järveäkin! Matalikko. Kivellä lokinpesä. Myöhemmin olemme kiertämässä veneellä luista luotoa, soudan kahden kiven välistä - ei onnistu. Veden alle on tehty kivisilta. Kenen tekemä? Metrisiä kiviä. Joskus sitä pitkin pääsi rannalta luodolle kuivin jaloin.

Kun on surullinen, pitäisi laulaa. Pitäisi ratkaista piinaava kysymys. Kalliot, joita vesi hioo, ovat lämpimät, näin sadepäivänäkin. Pelkään: vedenalaisia kiviä, kun olen veneessä. Ulappaa myös. Aallokkoa kovassa tuulessa, hiukan joo sitäkin. Kun ajattelen järveä, näen järven nimenomaan sivultapäin, läpileikkauksena. En ollenkaan ajattele pintaa tai saaria tai aaltoja, vaan syvyyttä, pohjan muotoja, siellä olevia kohoumia, kiviä, kasveja, pinnan alla olevaa. Se on järvi.

Haluan toimia oikein ja aikuismaisesti. Minun todella täytyy ja haluan sitä koko sydämestäni. Ja aion tehdä niin.

nativfolk berättar

Toisena päivänä kaikki alkaa sujua. Serkkutytöt tulevat uimaan ja kun äänet kaikuvat rannassa sillä tietyllä tavalla, miten ne veden ääressä tekevät, kuin ne olisivat lähellä ja kaukana samaan aikaan – alan ajatella taas ruotsiksi, mitä tämä olisi såsomsvenskalla, kielellä, jota puhumme lasten kanssa, Kärlekslandet, joo… slummarparadisen, lumpeita ja uintia… pannkakor med massor av kräm .. såsomkieli ei saa olla liian huolellista, mutapohjassa on vielä raivaamista. Kauas kuuluu mitä puhumme veden päällä. Olin uintikilpailuissa, arvaa monenneksiko tulin, kailottaa serkkutyttö. No monenneksiko? TOISEKSIVIIMEISEKSI! Kun lapset melskaavat ja nauravat vedessä, tulee mieleen ewighetsprincip. Jokaisesta hetkestä nauttiminen, niin, mutta ymmärrättekö, tekisi mieleni sanoa, olemme täällä koko kesän, voimme uida aina kun haluamme. Toisiko sen sanominen hetkeen enää mitään lisää, latistaisiko se jopa? Nyt kuitenkin järvi jättää ihokarvoihin levää, kun nousemme kiviin kompastellen - emme vielä ole oppineet reittejä.

Äiti tuo aamupäivällä putsaamansa kahvinkeittimen, se on isoisän vanha. Pohjassa on lappu, jossa lukee ”H. Smeds Bg, K-lax” se on Dollari-Hannan kaupasta aikoinaan ostettu. Sellainen malli, mitä kaupoissa siihen aikaan muutamia kappaleita oli, Hanna varmaan edistyksellisenä niitä tilasi. Nykystandardilla vaatimaton kapine, mutta – aivan käypä laite. Lujaa tekoa. Johtuikohan siitä keittimestä, että aloimme tänään asettua, kahvi oli hyvää.

Hurjaa on katselle järveä eri säissä. Tuulessa lumpeet kellahtivat nurin, vesi oli levoton. Koko ajan järvi tuntuu tulevan kohti. Ja kun pesemme astioita rannassa, tulee ajatelleeksi mitä syö. Ei tulisi mieleenkään näyttää järvelle jäänteitä valmispizzasta. Ei, täällä syömme perunaa ja tomaattia. Järvi pitää meistä huolta omalla tavallaan, mittakaavalla, jota emme käsitä.

Viemme miehen junalle, kiharaista tietä. Asemalla tapahtuu mielenkiintoinen keskustelu: –Toi on Mersu, sanoi joku vieras pikkupoika ja osoitti yhtä autoa. – Ei ole mikään mersu, kuopus sanoi loukkaantuneena. – Toi oli viksu! sanoi kuopus pojasta. Hänelle mersu ja fiksu ovat näköjään negatiivissävytteisiä sanoja. Maleksimme asemalla mökkivaatteissa, ai, keskimmäinen on näköjään pukenut yöhousut ja kumpparit. Massor av glycka, kramar till någon som går i kriget. Han har so en bad rund i knullan som de hargjort honom, de myckor, de är alla röda, klumpiga. Han är ljushårig och med bärdet, med en röd band. Det finns småkakor i oven. Han är så en god man jag är inte värdeful av, inte ens - hela veckoslutet flitigt med en skryvskivare. Och de två är inte olika, de är samma slags.

Ohi ui äsken heinäsorsa kymmenen poikasen kanssa. Laitoin esikoisen niskaan voidetta hyttysenpuremiin, hänellä on samanlainen niska kuin isällään.

Nyt ohi lipui kaksi joutsenta, oo-lalaa. Menevätkö kaikki vain ohi? Lähden soutamaan venettä yöteloille, tuuli on heittänyt sen sivuittain rantaan.

Tunteita ja vammanen suoli

Aurinko on laskenut. Ikkunan yläpuolisella hyllyllä tikittää vanhanaikainen herätyskello. Pojat nukkuvat. Tapahtuu liikaa, niinpä yritän pysytellä joissakin rutiineissa, vaikka blogin kirjoittamisessa. Mökki on jotenkin japanilaistyylinen, vaatimaton ja matala. Kaikki on pienellä mittakaavalla ja yksinkertaisesti mitoitettua. Kapeasta ikkunasta näkyy runkoja, ei oksia, runkoja. Se mitä näen on selkeää. Takka vetää, tulee mieleen novelli raskaana olevasta naisesta, joka haaveili takasta kotonaan. Hänen koko elämänsä muuttui kävelyllä helteisessä Espoossa, kun hänen mukaansa lähti mies, joka jäi asumaan, ja toi takan mukanaan.

Keittiön ikkunan, verhottoman (ja hyvä niin, sillä sälekaihtimet ja suljetut verhot ahdistavat) - takana on runko, rungossa linnunpönttö ja siinä harmaasiepon pesä. Eilen illalla myöhään pihassa kuului joutsenten ääniä, rantasipi ja kun olin vessassa, pihassa käveli liehakoiden kaksi lehtokurppaa eli lahoa voileipää. Ne pelästyivät kuollakseen, koska olivat olleet kuin kotonaan, ne eivät olettaneet, että pihassa olisi ketään muuta.

Huuhtelemme astiat järvessä, koska vettä ei tule. Aallot keinuttavat kuppeja, ne vaipuvat pohjaan ja hiekka pesee lian pois.

Olen haaveillut kauan täällä asumisesta, ja nyt kun se toteutui, olo on kummallinen. En osaa sanoa, miltä täällä oleminen tuntuu. Ehkä kuitenkin oikein on mennä kohti kaipaustaan, sitä mikä avaa menneet yhdeksi jatkumoksi. Se on raaintakin, siinähän sitä sitten punnitaan. Jaksaako aina olla punnittavana?

Jos en sano kaikki, niin sanon sitten elämä. Elämä on niin tunnepitoista, joskus vähempikin riittäisi. Yöllä usvaisten niittyjen ja laaksojen läpi ajettaessa - millaisia ovatkaan kesäyöt! - hämärä ja usva, paikoin kuin kutsuva käsi! Sitä kaatuu joko iloon tai suruun, itkemiseen joka tapauksessa. Näkee matkantekemisen, koiranputket, kurkkulavat, uinuvat talot. Kukkivat suopursut ja raatteet tien varrella, ja aivan loppumatkassa, täällä - tasalarvakuusen. Etten olisi vollottanut koko matkaa, ajatellen niitä suljettuja rakkauden ovia, muita reittejä, toisia elämiä, minun piti nipistellä itseäni ilkeästi eri puolilta kehoa, mutta sekään ei auttanut. Ainoastaan yksi asia auttoi: huumori (siksiköhän elämäni onkin täynnä huumoria?). Ajattelin esikoisen kysymystä, kun näimme erään korvan takana kuulolaitteen. Onko se siksi kun sillä on vammanen suoli? Vammanen suoli piti pinnalla, aika heikosti, mutta muutakaan ei minulla ollut, se laittoi tunteet aisoihin.

ylikuormaa

Tämäkin hetki tarkentuu. Olemme rannalla tänään, Espoon saaristossa, auringossa välehtivä turkoosi meri ja kallioluodot käppyrämäntyineen lapsen takana. Lapsi piirtyy terävästi, mutta maisema lapsen takana on maalauksellinen, trikkikuvamainen, liian kaunis. Värit ovat täyteläiset. Grillaamme ja uimme, meillä ei ole edes uikkareita ja pyyhkeitä mukana, muttei se haittaa, aurinko kuivaa. Ystävien kanssa, paljasjaloin kuin lapsena - ohikiitävä hetki.

Toinen hetki: palaamme saaristoveneellä, joka on kuin sauna. Lokki luodolla seisoo yhdellä jalalla, onko kallio niin kuuma? Vene on täynnä teini-ikäisiä maahanmuuttajia, tulossa retkeltä. Nuoret ovat nuoria, meteli on korviasärkevä, he soittavat musiikkia joillakin laitteilla (kännyköillä? olen pudonnut tekniikan kelkasta). Kurditytöt juttelevat kuopukselle. Ihana, he sanovat. Söpö face. En kyllä ymmärrä keneltä se on peritty. (Minulta varmaankin.) Pelastusliivit! Pelastusliivit täältä! joku huutaa kun lähestymme Haukilahtea. Ohjaajat eivät saa heihin mitään otetta, mutta mitäs otetta nuoriin nyt saisikaan. Kuka tuolla on, kysyy ohjaaja, kun veneen ulkoreunalla ikkunasta vilkkuvat jonkun tennarit. Joku teinipojista kävelee ulkona kapealla kymmenen sentin ulkoreunustalla. Olen pakolaislautalla, mutta tilanne muuttuu huonoksi vasta kun palaamme avomerelle. Kolmekymmentä nuorta alkaa heiluttaa venettä puolelta toiselle heijaamalla. Se kallistelee pahasti. En haluaisi kuolla täällä, ei, en täällä, vaikka kaunis päivä onkin. Tasoittakaa, huutaa veneen kuljettaja. Vene kulkee kallellaan, mutta pääsemme rantaan, ja laiturilla makoilee kolme nuorta miestä ottamassa aurinkoa, heillä on lävistyksiä nänneissä. Tytöt takana kiljuvat ihastuksesta, mä meen niiden keskelle, huutaa yksi. Niiden keskelle - ajattelen, etten ikinä uskaltaisi ajatella noin.

Tämän rauhallisen merimatkan jälkeen ajamme suoraan lääkärille, esikoinen on sairaanoloinen. Pelkkä korvatulehdus, onneksi.

Helvetillinen visio / Leila, lempiystäväin

Olemme matkalla rhodopuistoon, kun asteita on liikaa, aurinko paahtaa. Syötyämme mehevän aterian (ajattele tätä: salaatti, jossa on vihreää salaattia, vihreitä ja mustia oliiveja, mozzarellajuustoa, kirsikkatomaatteja, ananaskirsikoita) Elsalla, joka on (eläkkeellä, perheetön, intohimona ruuanlaitto) lähdemme täydellä vatsalla kävelemään alppiruusupuistoon. En tiedä mitä Elsa odotti kävelyretkeltä. Että se olisi hauska? Kokemus? Hänelle? Meille? Se ei ole hauskaa. En jaksa tsempata lapsia kävelemään helteessä, koska minuakin oksettaa. Varmaankin nestevajausta. Kaikkia ärsyttää. Esikoinen saa yskänpuuskan, ja oksentaa pensaaseen.

Paluumatkalla suuntaan kohti keskustaa, koska ajattelen mennä Kuusisaaren kautta kotiin, mutta eksymme jonnekin (Kannelmäkeen?). En tunne niitä seutuja lainkaan. Joudumme isojen teiden risteykseen, tietyömaalle, pahimmassa ruuhkassa, polttavan kuumassa paahteessa. Autojono seisoo. Tämä on painajainen, suorastaan helvetillinen visio. Väliaikaiset työmaatienviitat, niistä ei selviä mitään. Ajattelen niitä, jotka ajavat samassa ruuhkassa joka päivä. Välttämätön paha, he sanovat, minkäs teet. Paha, muttei onneksi välttämätön. Onko aivan pakko asua täällä? Takapenkillä on esikoinen, jolla on edelleen lämpöä.

Sitten vielä sekin, että kun ärsyttää (ja pelottaa, että onko esikoisella sittenkin alkava keuhkokuume), alkaa päässä soida kaikkein hurjin laulu mitä tiedän. Se on Leila, Leila, Leila... lempiystäväin. Minulle se on ironian määritelmä, nimittäin omasin aikoinaan sennimisen opettajan, joka oli mentaalisesti epästabiili, mutta pahaksi onneksi kieroutunut. Hänen opetuksessaan oli hiukan piinallista.

Pakkaan huomista varten hajamielisesti, tavarat mökille koko kesäksi. Alkeelliselle mökille, josta ei tiedä mitä siellä on ja mitä ei ole. Kun lähtee oikein pitkälle matkalle, voi lähteä kevein kantamuksin (se oli kesäinen viisaus). Vohvelirauta, antenni, lakanoita. Menen kuitenkin kotiinpäin, joten ei sillä niin väliä ole, mitä on mukana.

tänään

Kun lapsi piirtää, hän laittaa suttuja eri puolille paperia, ne symboloivat nurmenleikkuria, ruokaboksia, vauvaa mytyssä, kukkavehkeitä, keinuja, lompsakko maassa, lautoja kasassa. Sutut eivät näytä siltä, mitä ne kuvaavat, ne ovat tihentymiä ja viivoja perilla.

Tänään menemme Elsa-tädille syömään ja hänen kanssaan rhododendron-puistoon.

Aamulla laitoin poikiin aurinkorasvaa. Kuopuksen jalkoihin, ja aloin taas kysellä häneltä hassuja alkuperäkysymyksiä, kuten mistä olet saanut näin söpöt jalat. No sieltä peiton alta, kuopus vastasi, hän ajatteli varmaankin heräämistä aamulla.

Kun pitää ovia auki, sisään tulee kimalaisia, ja ne rupeavat etsimään pesäpaikkaa, yrittävät porautua ikkunalasin läpi. Tästä lähtien kirjoitan ahkerasti ja harjoittelen tunnollisesti, kuin verojuristi.

Mitäs viemme Elsalle tuliaisiksi? Syreeninkukkia ja kauniita kiviä.

elämäntapa

Tapahtuu liikaa. Aivan liikaa. Vaikka yritän pitää kaiken minimissä, silti ohitsemme menee panssarivaunuja, ja joudun vastaamaan kysymyksiin, joihin en halua vastata. Olenko käsittänyt itse jotenkin väärin, ei kai niillä ihmisiä ammuta?

Eläimet ovat kivoja, ei haittaa vaikka joutuisin erottamaan tappelevia koiria toisistaan. Ja hevoset, ne juoksevat joskus kohti ja vasta hipaisun päässä pysähtyvät kuin seinään, hyvä vitsi. Halailin lapsena lemmuja, ja pidän niiden rauhallisuudesta. Täytyy olla luontaisesti varovainen, tietysti, ei tyhmänrohkea. Niillä on sarvet. Ja möyrytautiset lehmät ovat oma lukunsa. Niissä varsinkin on kyllä jotakin kiehtovaa, hulluksi tulemisessa: silloin ne puskevat multapenkerettä, syövät multaa, lopulta kieli ja koko pää on aivan musta ja ne juoksevat vauhkona ja päättömästi ja huutavat äänellä, joka ei ole niiden oma.

Kesämökin pihassa on tunnelma. Kaikki on luonnontilassa, mustikanvarvut pitkiä, sammal vihreää, kallio sileä. Männyt ovat korkeita - siellä tekee mieli käpertyä kallionkoloon, olla tekemättä mitään. Pihassa on pieni koppi, vähän kuin miniatyyrileikkimökki, ja kun kurkistan sinne pienen ikkunan läpi, näen siellä sisällä vangiksi jääneen kirjosiepon. Se näyttää poikaselta. Olen mökin pihassa ensimmäistä kertaa ja yksin, menossa kaupunkiin allekirjoittamaan kauppakirjaa. Pienen kopin (kaninkoppi, opin myöhemmin) salpa on ruostunut kiinni. Vieressä on raskas veneen ankkuri, jolla alan vasaroida ovea auki. Olen jättiläinen, ja salpa on vain sentin mittainen. Lintukin epäilemättä pelkää moukarointia, mutta onhan minun saatava se sieltä pois, se kuolee muuten. Pieni ovi aukeaa, mutta lintu ei tule ulos. Katselen kauempaa, lopulta unohdan koko asian. Havahdun siihen, kun lintu lennähtää pois vankilastaan.

Epäilemättä elämäni vaikuttaa siltä, kuin olisin adoptoinut 27 orpoa Boliviasta ja Perusta, kaikkilta missä niitä nyt on. Sitten olen heidän kaikkien kanssa siellä mökillä. Yksi kellahtaa järveen, toinen katselee puidenlatvoja. Entinen omistaja avaa huteran vajan oven, jonka takaseinällä roikkuu sahoja ja työkaluja. Tässä asui 60-luvulla meidän kotiapulaisemme, hän sanoo.

Illalla luen Disgrace-kirjaa ja mietin, että se on liian hyvä ja liian julma. Haluaisin mennä sen vanhan kasettinauhurin luo, ja painaa mustaa II [pause] - nappulaa, ei - stop-nappia - sormella, niin että tuntisi samalla koko kehon jännittyvän: kättä vastakkaisen reiden sisäpinnan, kaulan, käsivarsien. Pysäyttäisi koko jutun, koska -

Päähenkilö David Lurie ja hänen nuori tyttöystävänsä ovat ravintolassa. He tapaavat vasta toista kertaa.

At the restaurant she has no appetite, stares out glumly over the sea.

- Is something the matter? Do you want to tell me?

She shakes her head.

- Are you worried about the two of us?
- Maybe, she says.
- No need. I'll take care. I won't let it go too far.

Tyttö, Melanie, antaa Davidin ohjata suhdetta. Hän on vain hämmentynyt. Too far tarkoittaa heille eri asioita: Melanielle seksiä ja Davidille sitoutumista. Mutta eikö ole aika ihanaa, kun joku sanoo: No need to worry. I'll take care.

Kuopus nukkuu venyttelyasennossa kädet pään yli ojentuneina. Katselen hänen huulensa kaarta, se on soma. Kämmenet ovat auki ja likaiset, mullasta. Tukka tuoksuu kostealta, samalta kuin koiran tassut, tassuissa olevat anturat, karva tassujen pohjissa anturoiden väleissä. Minäkin nukun, yöllä herään 27 kertaa, vanhimmat pojat yskivät, on kuumetta, tarvitaan juotavaa, on pissahätä, tarvitaan yskänlääkettä, vettä, kuumelääkettä, nenäliinaa, kun juodaan, on taas pissahätä. Kunnes yskintä lopulta vaimenee. Aamulla äiti herättää minut kutittamalla jalkapohjasta. Nurmikolla on kimalaisia, voikukissa, varon astumasta niiden päälle, bumble-bees, jos astuu, ne takertuvat pallona kiinni jalkapohjaan, pistävät. En jaksaisi enää valvoa vauvan kanssa, avaan käsilaukun - sen sisus tuoksuu salmiakilta ja anikselta, yskänlääkkeeltä. Naapurissa leikataan nurmikkoa. Raivaussaha in sunlight. Auringossa on niin kirkasta, että näen vain valkeaa, kuulen askeleet soralla, kilkutusta, askeleet ruohikolla, lenkkarit ruohikolla, matalia, tuttuja ääniä kauempaa, kukkien tuoksua, vihreänkosteaa lehtien tuoksua, bumble-bees -

Menemme lääkäriin, koska poikien yskä ei hellitä. Lääkäri on närkästynyt, koska en ole mitannut kuumetta mittarilla, vaan vain kädellä. Otetaan yksi lapsi kerrallaan, hän sanoo, kun selitän molempien oireita. Näitä on vielä kotona lisää, sanon. Ja se on kätevää, koska yskänlääkepullosta riittää kaikille, eikä siinä ole kuitenkaan liikaa. Muuten jäisi paljon pullonjämiä, yhdeltä lapselta.

Ikkunaverhoja ja sälekaihtimia pidän aina auki. Että joku voisi nähdä, miten laitan ruokaa, kävelen, luen tunnin Coetzeeta, syön pohjalaista pancakea, miten katselen häntä.

weapon, awesame, splash-gun, question, state-of-mind, mama, territory, worry, guard, summer, fun, daredevil, land-owner, joy, water war, permission

Aluksi nyt vain yksi asia

Pohjanmaalla tarvitsin mm. polkupyörää. Ja kaikki olivat jotenkin rikki, paitsi yksi. Se näytti huonoimmalta, runko laikukas - ruosteen peitossa. Isoisäni Crescent, sata vuotta vanha miesten pyörä.

Se oli täydellinen.

Ihmeellisen kevyt polkea, kaikki mittasuhteet kohdallaan.

Pyöräilin sillä.

Viime päivinä olen lukenut lakitekstiä, järkeillyt kiinteistökauppoja. Ollut onnellinen pienestä mökistä juuri siellä, missä haluan. Nyt Espoon kodista tuli kakkoskoti, ja siitä toisesta varsinainen, juuri siellä missä pitääkin. Koko elämän painopiste muuttui, voin hengittää taas vapaammin. Ei omistaminen sinänsä ole tärkeää, mutta se, että voimme elää siellä jonkin katon alla. Taivaskin riittäisi minulle, pilvet, ymmärrät kyllä, mutta minulla on mukanani pieniä ihmisiä, jotka on pidettävä lämpiminä. Tuo puu näyttää meille suuntaa, sanoi kuopus yllättäen metsässä, kun näki maassa keloontuneen männyn.

Lapset sairastavat taas. Flunssaa ja silmätulehdusta. Kaupanteon ja hoitamisen lomassa kirjoitan muutamia sanoja kirjoitustehtävääni: Ensin katsojat eivät ymmärrä, mitä päähenkilö kaipaa. Mutta sitten lopulta ymmärtävät. Pälä - pälä - en pysty keskittymään, enkä voi palauttaa tällaista tehtävää. Lähdemme sateessa ulos, sienikatoksen alle, ja rojahdamme siihen kuin puliukkoremmi. Minulla on K-kaupan muovipussissa lehtiä luettavaksi. Kuopus kompastuu ja kierähtää hiekalla selälleen kuin hylje eikä pääse kankeissa sadevaatteissa ylös. Keskimmäinen nojaa sienen varteen ja katselee maailmaa apaattisin, lievästi kuumeisin silmin. Esikoinen ärisee, koska maailma on hänen tiellään, liian hidas tai liian nopea.

Lapsista haluaisi ottaa kuvia silloin kun he nukkuvat. Mutta se ei tunnu sopivalta, se on tunkeilemista. Ehkä korkeintaan kuvia ilmavista varpaista, jalasta, joka tulee esiin pinnasängyn pinnojen välistä.

Rakkaus - kaikissa muodoissaan.

Huomenna lähden poikien kanssa katsomaan mökkiä - että mitä olemme ostaneet.

Viime päivät ovat olleet hektisiä, mutta tosiaan on sellainen tunne, että kaikki sujuu. Löysimme kesämökin, ostotarjouksemme on hyväksytty. Lehtiä lukivat Pohjanmaalla neljät silmät.

Kevätjuhlia metsässä, kaiken loppumista, huumaavia tuoksuja, kaiken kukkimista. Pöytä oli katettu isolle kivelle, metsä on juhlapaikaksi juuri sopiva. Vien juhliin karjalanpiirakoita, jotka lämmitän uunissa. Ne ovat todella kuumia vielä metsässäkin, koska lämmintä on 26 astetta.

Lastenlaulujakaan en voi kuunnella purskahtamatta itkuun. Miksen? Kuopuskin ryhtyy mietteliääksi ja katselee horisonttiin, kun kuuluu Ihanaa, ihanaa, onhan ratsastaa. Tuo on se, hän sanoo ja hymyilee surumielisesti. Tietääkö hän myös ajan kuluvan, liian nopeasti?

Ukkosta ei tule, vaikka saisi tulla. Nukumme ikkunat auki, onneksi päivällä saa läpivedon, ulko-oveakin voi pitää kokonaan auki. Muuten ilma sisällä muuttuu painostavan seisovaksi.

Päivällä kun kävin kaupassa, maitopurkit hikoilivat. Katselin lööppejä. Tunsin itseni järkeväksi.

Lainasin Zadie Smithin On Beautyn ja Coetzeen Disgracen (vaikka voisin kai lukea jotakin muuta välillä). Jälkimmäinen kyllä alkoi lupaavasti:

"For a man of his age, fifty-two, divorced, he has, to his mind, solved the problem of sex rather well."

Who is Nikolai Rostov ??

Pojat ja kukat... lapset näkevät kukkia kaikkialla, poimivat niitä kimpuittain (juurineenkin). Nyt näen kukkia joka puolella. Heinikkoisessa metsässä pieniä somansomia sinisiä kukkia (lemmikkejä?). Päärynäpuun valkeita kukkaryppäitä, ne tuoksuivat makealta medeltä, really sweet. "Jos minä olisin kukka", sanoi poika kuvassa, "minua hoidettaisiin." Ruusun haistamiseen on valmistauduttava riisuutumalla.

Muutama yö sitten näin unen, jossa sain sähköpostia eräältä ihailijalta, hänen nimensä oli Mika, hän oli runoilija - tämä siis todellakin oli unta, ei totta - hän kirjoitti aivan taiturimaisen ihanasti ja kertoi ihailevansa kirjoituksiani yli kaiken (olenkohan jotenkin sairas?). Sanankäänteet olivat runoa, koko kirje oli sulaa runoa. Luin sitä sykähtyneenä, ja pitkälle päivään olin hyväntuulinen. Kirje oli vieläpä valtavan pitkä, monta sivua.

Kuvittele miten hyvältä tuore kaali maistuu toukasta: se on rapeaa, makeaa. On juuri satanut, aurinko lämmittää, toukan keho on vetreä. Kaalin liha on kuitenkin vielä viileää. Toukka syö tietään kerroksien läpi. --- Toukkia ei juuri kuitenkaan näe kaaleissa. Käytäviä kyllä näkee. Ne ovat aina lähteneet jo pois.

On vain tehtävä parhaansa kunakin hetkenä ja kestettävä epäonnistumiset.

Tänään kuopus oppi uimaan kellukkeilla. Kaksilla yhtäaikaa kylläkin. Kellukkeet olivat isompi röykkiö, häntä ei juuri näkynyt niiden alta, mutta hymy näkyi. Hän ui allasta pitkin poikin, jalat sotkivat vettä kuin propellit. Hänen ilmeensä oli: Kymmenen pistettä! Sata pistettä! Tuhat pistettä! Se mahtaa olla hieno tunne kun vesi kantaa ensimmäisen kerran.

Coetzeen kirja oli hyvä. Hänestä pidän, ja Philip Rothista. Runoilijoista Ezra Poundista, ainakin. Kirjan päähenkilö jäi odottelemaan loputtomiin olosuhteiden parantumista ja inspiraatiota. Hänellä oli halu kirjoittaa, mutta se halu ei toteutunut käytönnön tasolla. Hän pelkäsi epäonnistumista kirjoittajana. Hän luuli, että olisi luettava kaikki:

"So unless he learns Chinese and Persian and Arabic, or at least enough of the languages to read their classics with a crib, he might as well be a barbarian. Where will he ever find the time?"

Eikö tämä kuulosta vähän minulta? "Lukulistalla koko länsimainen kirjallisuus... minun täytyy lukea vielä tämä kirja, koska siinä voi olla arvokas viesti, avain koko omaan kirjoittamiseeni." Aaahh... joo.

Hän tekee kaikkea muuta, valmistuu matemaatikon ammattiin. On tyytymätön. Hän ei ala kirjoittamaan vaan pohtii vuosia kirjoittamista, odottaa asioiden valmistumista, tunnetta, että hän olisi valmis kirjalliseen työhön. Hän ei uskalla aloittaa, hän ei ymmärrä mistä ja miten aloittaisi. --- En tiedä onko kirjoittamisprosessi kaikille näin vaikea, mutta minulle se ainakin on.

sade

Välillä musta blogintausta tuntuu synkältä, mutta se on ainoa taustaksi ajateltavissa oleva väri. Tulee mieleen valurautapannu. Siinä on kaikki värit.

Kävin aamulla kävelyllä metsässä, metsässä joka on ollut vieressä koko ajan. Kalliot olivat nyt pehmeitä ja maltillisia. Mustikanvarvut sateen jälkeen neonvihreitä, värit puhdistuneita.

Miltei parasta, mitä tiedän, on sateenjälkeinen tuoksu metsässä, niityllä, missä vaan. Sade missä tahansa. Tiedän, että se tulee pilvistä, ja en ole oikeastaan kiinnostunut luonnontieteellisistä faktoista. Ihmeellistä on se, että sataa, vesi laskeutuu maahan, ei liian kovalla voimalla, vaan tasaisesti, joskus puuskissa, kyyneleinä. Vettä, joka tulee ylhäältä maahan, puitten päälle, ihmisten päälle, jotka istuvat puistoissa ja jotka alkavat kiireesti kerätä tavaroitaan - siinä on jotakin todella vanhanaikaista, ripaus Vanhaa Maailmaa. Ilmiö - sade - on yhä olemassa, se on hienoa.

Ihmeellistä on myös se, että eri puolilla maailmaa sataa, ja siinä on aina tuttu elementti mukana.

Valokuvat vedenpinnasta, johon tuuli on tehnyt aaltoja. Veden pinta sateen jälkeen, lämpimänä iltana. Kalat uivat viipyillen. Ovi on silloin raollaan.

Kirja

Yhdellä meistä on spiderman-kalsarit ja dandymäinen paita. Yksi on jäähyllä vessassa. Keitän ruokaa. A wonderful moment. Luen Coetzeen kirjaa ja se on osuva sikäli, että siinä kirjoittajanalku luulee, että hänen täytyy lukea kaikki, löytää oikeat runoilijapiirit. Kerronta on ironista, päähenkilö on täysi tomppeli. Muttei kuitenkaan ole, hän etsii kirjoittajuutta jostakin ulkopuolelta, hänellä on käsityksiä ja kuvitelmia siitä, millainen on taiteilija, millaista elämää taiteilija elää. Hän etsii niitä olosuhteita. Lukija taas ymmärtää, että hän menee metsään, hänenhän pitäisi vain alkaa kirjoittaa, omista lähtökohdistaan, unohtaa kaikki muu.

Tuulee. Yhtäkkiä kesän tultua meillä onkin valtavasti aikaa. Mistä se aika vapautui? Talvihaalareiden pukemisesta ja riisumisesta?

Mutta jatkan pian, nyt luen hiukan eteenpäin.

something happier: a car tyre cake

Yksinäisyydessä vietetty päivä, levollinenkin, lasten kanssa. Liikkumisratamme ovat sellaiset, ettemme tänään tapaa oikeastaan ketään. Paitsi illalla, kun luen puistossa romaaniani, niin tapaan ensi kertaa äidin ja juttelemme kauan. Ja juuri ennen hänen tuloaan luin ahdistuksesta, joka tuntuu sitä kuin Jumala olisi kuollut tai aurinko sammunut.

Nyt olen liian väsynyt kirjoittaakseni mitään.

Lapsuus tuntuu ajelehtivan kauemmas ja kauemmas, ulos näköpiiristä. Se on ollut koko ajan niin lähellä. Mutta minä en päästä irti, olen aina vaan rannalla, tykkään kävellä maleksien. Metsässä purskahdan itkuun, ja ajattelen, että metsän reunassa minun täytyy koota itseni. Polun pinta on pehmeä, se olisi paljaalle jalkapohjallekin pehmeä, neulasia ja kariketta. Luovuttaminen voi olla viisasta. Se mikä tuntuu marttyrimaiselta alistumiselta, kun ei tämä onnistu, niin en sitten yritä enää mitään, voikin olla hyvä.

Ajatus, joka aina välillä tulee mieleeni on se, että kuolleet ihmiset muistaa paremmin kuin elävät. He ovat jollakin tavalla enemmän pinnassa, näkyvillä. Koska he ovat saavuttamattomissa?

Tänään

Eskarin kevätjuhla alkoi aamulla 7:45. Olimme paikalla with all our faculties intact. Esityksessä oli ritari, joka lähti pelastamaan muita ritareita, jotka oli muutettu kallioksi. Noita, joka sen teki, oli hyvännäköinen: huulipunaa runsaasti ja etuhampaat poissa (kuten melkein kaikilla kuusivuotiailla). Sanon nyt tämän aivan myönteisessä mielessä: hän näytti noidalta. Terävät kulmahampaat sojottivat suusta, mustan hatun alta. Ritari kysyi neuvoja oravilta, jäniksiltä ja hiiriltä. Ne kertoivat viestinsä eri tavoin, jänikset alkoivat jumpata ja keikuttaa lanteitaan Abbalta kuulostavan musiikin tahdissa. Ritari seurasi tanssia, hän myhäili, välillä tuhahteli. Mutta kuitenkin hän nautti suunnattomasti. Mieleeni tuli veljieni koulun juhlat, joissa eläydyin teatterin maailman ensi kertaa. Näytelmät olivat aivan uskomattomattomia! Ihmisiä tuli karhun sisältä, sen vatsa avattiin, olin neljä tai viisi, ja aivan pöyristynyt, en ollut milloinkaan nähnyt sellaista. Lisäksi joulujuhlassa tuli iso harmaa joulupukki luokseni, ojensin vasemman käteni, ja hän jäi siihen murisemaan, kunnes ojensin toisen käden. Olin varma, ettei se ollut tästä maailmasta.

Viime aikoina olen lukenut vähän. Aloitan kirjaa yleensä viisi kertaa, alkuun pääseminen on hankalaa, niin työlästä, ennenkuin saa kiinni tapahtumista ja henkilöstä. Ehdin lukea noin sivun ennen keskeytystä, joten on aina aloitettava melko alussa oleva kirja aivan alusta. Nyt kuudetta kertaa luin ensimmäiset 10 sivua Coetzeen Youth-kirjasta. Nyt sivulla 18, olen jo mukana. Päähenkilö, jolla ei ole nimeä, on sympaattinen kaveri, aloitteleva kirjailija. Hän tuntuu kumman läheiseltä. Hän ajattelee, (ei kylläkään kirjoittamisesta, mutta) minä aloin ajatella tässä kirjoittamista:

"Never in his life has he had to call on his outmost powers. Less than his best has always been good enough. Now he is in a fight for his life. Unless he throws himself wholly into his work, he is going to sink."

Ja hänen suhteensa Jacquelineen epäonnistuu. Päähenkilö ei pidä tunteita ja ajatukset tosina, ne ovat fiktiota, kaikki yhtä totta.

"Jacqueline will not believe him, for the simple reason that he does not believe himself. He does not know what he believes. Sometimes he thinks he does not believe anything."

Luen eteenpäin kun ehdin. Sitten pitäisi myös lähteä baarista kotiin T:n kanssa, kun hänellä loppuu työvuoro. Hän on sellainen hiljainen, tarjoilija, en oikein tiedä millainen, olisi hauska oppia tuntemaan paremmin. Hän asuu alivuokralaisena 90-vuotiaan miehen luona.

Kiiretöntä oleilua ja kielellistä pohdintaa

Uskomattoman hieno päivä. Sateli. Olin kotona kuopuksen kanssa. Hän söi maissia, haukkasi ja maissinjyvät päästivät pehmeitä kirkaisuja joutuessaan hampaiden kanssa kosketuksiin. Ne repesivat kannasta naristen, siitä äänestä tulee hyvä olo, se on oikeutettu ääni ja tapahtuma. Jyvät haluavat irrota. Käsi posken alla, niskan takana, selällään niin että painovoima vetää hellästi, mutta asema ei enää muutu.

Kuopus järsi tähkää ja niiskutti vähän väliä, veti räkää sisäänsä. Se on merkki hyvästä olosta, koska ihminen, joka on allapäin ei niiskuta vaan niistää. Tai antaa rään valua.

Syömme. Sitten kuopus muistaa, että hänen kivensä jäivät puistoon aidantolpan päälle. Lähdemme ulos, vedän kolmipyöräistä narulla. Hän osaa itsekin jo ajaa jotenkuten, mutta vedettynä oleminen on hauskaa. Hän ajaa ryhdikkäänä, mutta sitten yhtäkkiä ajautuukin tien reunaan, miltei ojaan. Syy selviää: hänen kämmenselälleen on istahtanut joku hyönteinen, hänen kaikki huomionsa menee sen tarkkailuun. Sadevesikourun lähestyessä kuopus hätääntyy oh-oh-oh-oh-oh-oh. Oja-oja-oja-oja. Vaikka se on vain pieni kouru. Hän on kolmas poika, rakastan häntä aivan erityisesti ja itsenään (kuten muitakin). Meillä on kivipussi mukana ja viemme paperiroskia ja roskiksesta löytyy vaikka mitä: lastenkirjoja, keittokirja, paksu Harper's Biochemistry, Précis d'Embryologie Humaine jossa on havainnolliset kuvat (ranskan kieli, vahinko etten osaa sitä), sieltä löytyy myös A la recherche du temps perdu, tome 1 : Du Côté de chez Swann. (Se on tutkimuksellinen opas , mutta olen varma, ettei kukaan heittäisi pois itse kirjaa. Ei kai sentään.) Lisäksi opus kielellisestä tietoisuudesta, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sillä välin kun pengon roskista, kuopus poimii taas kauniin kimpun voikukkia.

Kirjassa oli testi: Ajattele mitä tahansa asiaa X, joka ei ole vielä toteutunut mutta jonka haluat toteutuvan. Ajattele:

Jos X toteutuu.

(Mitä ajattelit, millaisia mielikuvia sinulle tuli?)

Sitten ajattele:

Kun X toteutuu.

(Entä mielikuvat nyt?)

Kirjan mukaan jos-sanan herättämät mielikuvat ovat epämääräisempiä, värittömiä. Muttei minulla, mielikuvat eivät eronneet lainkaan toisistaan. Olin jo täysillä mukana ensimmäisessä vaihtoehdossa. Minulla jos on yhtä kuin kun. Esteet tai hidasteet, epävarmuudet, on niitä olemassa... mutta en näe esteitä, miksi X ei toteutuisi ennen pitkää. Jossia ei ole olemassakaan, sitä ei tarvita. On vain kun. Tai on vain yksi asia, ja sille tarvittaisiin vain yksi sana: joskus. No joo. Tänään keksin myös hyvän uuden sanan: ekvalisti. Tasa-arvon kannattaja. (Ps. Googletin, ekvalistin oli jo joku muukin keksinyt.)

Kirjoittamista ja mökkejä

Mietin kirjoittamista blogissa, ja sitä, että mitä on se oma ääni. En blogissakaan kirjoita mitenkään aivan vapaasti, vaikka en tätä tekstiä yhtään suunnittelekaan, mutta jonkinlainen sovinnainen sanomisen tapa tässä kuitenkin on. Sellaista, mitä nyt on tottunut lukemaan ja mistä lukija ajattelee, että kirjoittaja ei ole aivan hullu, että lukeminen on jotenkin järjellistä. Joskus, aika useinkin, haluaisin kyllä rikkoa tämän sovinnaisuuden ja kielen pinnan. Haluaisin rikkoa tarinatkin.

Joskus painovirheestä, lipsahduksesta tai vaan jotenkin tiedostamattomasti asiat menevät eteenpäin, loksahtavat paikoilleen. Kirjoitin käsikirjoitukseni tiivistelmään, että teemana on isän ja tyttären välinen suhde. Ja rakkaus. Siis kaksi eri asiaa. Mutta lukiessani nämä lauseet rinnakkain ymmärsin, etteivät ne olekaan kaksi eri asiaa, vaan yksi laajempi.

Tuoksu ulkona on huumaava, sateisen yön jälkeen. Kosteus täällä meren lähellä tuoksuu suolaisemmalle kuin sisämaassa. Meren haistaa. Satakieli on asettunut läheiseen rämemetsään, näemme sen joka päivä. Se laulaa kurkku pamppaillen, poikien mielestä moottorisahamaisesti (kastanjetit). Se on usein pelottoman alhaalla, eikä se näytä meitä pelkäävän muutenkaan. Olen varma, että se on rohkea lintu.

Kaikki on todellakin niin auki. Meret. Ihmiset.

Kirjoittaminen on reunalla olemista, elämä kaikkiaan on keskiössä. Äitini kertoo mökin kallistelleen, kun ihmiset kävelivät siellä. Se oli tuettu sähkötolpan pätkillä. Isäni puhui yhtäaikaa puhelimeen taustalla: UUSI MÖKKI. ENSIN TÄYTYY TEHDÄ KIVIJALKA. Välittäjä sanoi, että kaunis luonnontilainen mökki, saunasta pääsee suoraan uimaan. (Vielä kätevämpää, saunassa voi sisälläkin uida.) Mitä kukin mökiltä haluaa, se on siinä. Mietimme tätä yhä. Mökkejä saa paketteinakin aika edullisesti. Ai niin, tie ei mene perille asti sinne, on pari ojaa, joiden yli on hypittävä. Mutta tienkin voi tehdä. Tavoitteena on sellainen talo, jotta voisin vähitellen alkaa asumaan siellä, enemmän ja enemmän. Lopulta kokonaan.

Joka aamu pydähdymme poikien kanssa onkimaan ison ojan reunalle eskarireitillä. Meillä on nokkospuskassa onget. Kalaa tulee solkenaan. Aika limasia, sanoi kuopus tänään. Hän nakkelee kalat olan yli penkalle. Vesi on kirkasta, ja varis käy siinä juomassa varhain aamulla. Kun näkee sen juovan, tajuaa, että miten paljon unohtaa asioita. Sen ojentaa kaulansa joka nielaisulla, kun ottaa raikasta vettä. Eikä se pidä mitään kiirettä.

Ajattelin, että olisin voinut jotenkin tajunnanvirtamaisesti edes kuvailla Seurasaaren retkeäni poikien kanssa. Mutten tiedä, se pitää melkein jokaisen itse kokea. Ota juuri nämä pojat mukaasi ja mene saareen retkelle, ota virveli, jossa on teräväväkäsinen uistin (hauille, ehkä tai miekkakaloille), polkupyörä eilen pyöräilemään oppineelle, jne. Kerro sitten jälkeenpäin oliko hauskaa vai mitä oli.

Tuntuu siltä kuin olisin pudonnut jostakin korkealta. (ja nyt muuten tiedän halvan konstin saada luomienkohotus.)

Olen varmaankin palannut lähtöpisteeseen.

Tämäkin on vaan ohimenevää. BOUNCE, taas mennään.

Vanhempani kävivät katsomassa taas yhtä mökkiä, ja se oli odotetusti alkeellinen. Se on ollut kesämökkinä mummolla, joka ei (ymmärrettävästi) ole peruskorjannut sitä enää viime vuosina, sotien jälkeen. Sähköä hän on saanut aggregaatilla, veden kaivosta. Rakennukset... sauna on luisunut veteen, ovea ei saa enää auki. Mökki on kallistunut, takan muuri halkeillut. (Rossipohja kuitenkin on.) Kun muutenkin tuppaamme olemaan tuotteiden elinkaaren loppupään käyttäjiä, niin sikäli tämä sopisi meille.

Mutta jotenkin masentava olo. Käytännön asiat vievät kaiken ajan. En ehdi kirjoittaa.

kesä

Olen herännyt vastakatkaistun heinän taianomaiseen tuoksuun. Siihen liittyy kaikki, ja jopa ruohonleikkurilla leikattu nurmi antaa aavistuksen samasta. Missä tahansa, kaadettu heinä. Olin kerran pyöräilemässä Baijerissa pienessä kylässä nimeltä Zeil ja näin pellolla miehen, hän oli kaatanut heinää ja hääräili siellä. Oli kirkasta ja lämmintä, kiuru lauloi. Heinä tuoksui.

Kesä näyttää tulleen. Lapsia on liudoittain, en pysy selvillä kuka on missäkin. Majoja rakennetaan. Ovi on auki. Grillataan. Joka puolella rakennetaan, korjataan taloja, pestään kattoja tai muutetaan tai siivotaan varastoja. Lapsia hyppii narua, ajaa pyörillä, ulkoiluttaa koiraa, hakee vettä ja tekee kurakirjoitusta. Kuuntelen kahden kaksivuotiaan kaveruksen jutustelua, koska puhetaidot ovat vielä kehittymässä, puhe on hauskan varmistelevaa. Sama asia sanotaan monta kertaa:

A: Tuossa on mehiläinen.
E: Joo. Mehiläinen.
A: Se on mehiläinen.
E: Mehiläinen.
A: Sillä ei oo käsiä.
E: Mulla on kädet.
A: Sulla on kädet.
E: Mulla on kädet.
A: Mullakin on kädet. Äiti, E:llä on kädet.
E: Meillä on kädet.
jne, jne...

Esikoinen, joka on machoista machoin kuusivuotias, kertoi kuulleensa, että koulussa pitää kirjoittaa kaunotarta. Miten ällöttävän tyttömäistä, suorastaan typerryttävää, koska hän on jätkä.

Ajattelen pimentyvää iltaa, kesäillan ääniä, vedenpinnan tyyntymistä yöksi. Sitä, miten koivujen rungot hohtavan valkoista hämärässäkin. Kesän sudenkorentoja. Olen kääntynyt kokonaan näitä asioita kohti. Huomenna jotakin tähän suuntaan, menen lasten kanssa Seurasaareen, otamme viltin ja evästä.

Unia

Viime öinä olen taas nähnyt unia, ahdistavia, ja useisiin liittyy asunnonvaihto- ja mökkiteemoja. (Emme saaneet sateenkaarihuvilaa, harmi.) Viime yönä näin kyllä todella oudon unen. Siinä olin kerrostaloasunnossa, joka oli kotini, vanhempieni kanssa. He olivat käymässä. Ilmapiiri oli jotenkin odottava ja jännittynyt, positiivisesti jännittynyt. Rakastelin useaan kertaan jonkun kanssa vanhempieni ollessa samassa huoneessa. Tämä ei huolestuttanut minua ollenkaan, en huomannut heidän läsnäoloaan silloin. Ja kenen kanssa? Huoneessa ei ollut muita minun ja vanhempieni lisäksi. Sitten jotkut muutkin ihmiset alkoivat lähennellä minua, mutta jätin sen huomiotta, tulkitsin viimeiseen asti, ettei se ollut seksuaalista, kunnes se ei ollut enää mahdollista ja sitten vain työnsin heidät pois. He lähtivät olkiaan kohautellen.

Sitten hain unessa poikani eskarista. Kotiin palattua vanhemmat istuivat täysin samoilla paikoilla. He olivat koko ajan lamaantuneita. Katsoin kelloa. Se oli kaksi. Järkytyin, sillä olin hakenut pojan tuntia liian myöhään. Olinkin ihmetellyt eskarissa, sillä eskarinopettaja luutusi lattioita mopilla, eikä siellä ollut ketään muita, lapsia eikä aikuisia. Koko paikka oli mennyt jo kiinni. Hän ei sanonut mitään, jutteli niitä näitä kanssani hetkisen mopin varteen nojaten. Vielä pahempaa: kotona muistin tunnin päästä myös, että minun olisi pitänyt hakea eskarista myös pojan kaveri. Menin paniikkiin, koska tiesin, että eskari on kiinni, poika on jossakin muualla. Rupesin raivokkaasti etsimään pojan äidin puhelinnumeroa, revin piirongin alta puhelinluetteloja, ne olivat väärien kaupunkien luetteloita, pohjalaisten kaupunkien, mitä ihmettä ne tekivät siellä, yritysluetteloita, väleissä keltaisia pizzataksimainoksia. Olin hysteerinen, vedin yhä uusia luettelosettejä kaapin alta esiin, osa oli vielä muovipakkauksissa. Ohut paperi repeili. Ja koko ajan samaan aikaan vanhempani istuivat kyllästyneinä nojatuoleissa, huokaillen hohhoijaa. Äitini kutoi sukkaa, sitten hän kyllästyneenä ja haukotellen kumartui etsimään ristisanatehtäviä. Rupesin kirkumaan täyttä kurkkua, olin varma, että pojan kaveri on kadonnut, ja se on minun syyni. Aloin etsiä valkoista puhelinmuistiotani, mutta sitäkään ei löytynyt, lopulta se löytyi, mutta numeroa ei ollut siinä, en ollut laittanut sitä, koska numero oli niin tuttu. En kyennyt ajattelemaan selkeästi. Esikoisenikin oli kadonnut, hän oli lähtenyt ovesta jonnekin. Äitini alkoi kähertää tukkaansa korkkiruuveille, hän vain hymyili laiskasti paniikilleni. Lopulta ovikello soi, juoksin ovelle, siinä eteisessä oli röykkiöittäin tavaraa, isoja laukkuja, telttavuoteita, kompastuilin niihin ja ovelle päästyäni huomasin, että ovi oli raollaan, ja siellä oli ystäväni ja hänen poikansa, jonka minun olisi pitänyt hakea. Olin niin helpottunut, pyytelin anteeksi varmaan tuhat kertaa. He astuivat sisään, ystäväni oli hikinen ja punakka ja jotenkin hämmentyneen sekaisin. Hän sanoi, ettei se haittaa, oli mennyt lopulta itse päiväkotiin. Hän puhui aivan kummallisia: Ajattelin kyllä, että jotain on pielessä. Kello on väärässä. Kun näin Ekströmit eskarin lähellä (eräät eskarivanhemmat, nimi muutettu), hän kertoi, ajattelin, että jotain on pielessä: heillä oli molemmilla vanhat naisten nimet, alma ja vaula, mies oli muuttunut naiseksi, he kävelivät ontuen tohvelit jaloissa oudoissa vaatteissa ja puhuivat jotakin vierasta kieltä, aivan kuin linnut. Ja hän matki avioparin kävelytyyliä olohuoneessani. Vanhempani istuivat edelleen tylsistyneinä, isäni nousi mennäkseen päivätorkuille. -- Tässä vaiheessa heräsin, ja kuulin edelleen ranskaa, se oli laulumaista kujerrusta. Nousin ylös, ajattelin, että joku lapsista on herännyt ja mennyt laittamaan tv:n tai radion päälle. He saattavat unisina joskus vaellella, mennä ottamaan ruokaa jääkaapista, jääkaapin ovi jää tietysti auki, selälleen. He menevät voileipien kanssa istumaan ja laittavat tv:n päälle olettaen, että sieltä tulee varmaan lastenohjelmia, (klo 2:34). Hiiviskelin pimeässä kodissa, jostain kuului laulua, ja se oli ranskankielistä. Mutta mikään laite ei ollut päällä. (Meillä on nimittäin vanha kasettiradiotoosa, jossa on radiossa herätys, ja lapset painelevat nappeja, ja herätys menee päälle milloin mihinkin aikaan, esim. klo 1:23, joten siihen aikaan seuraavana yönä radio alkaa soittaa sitä kanavaa, mitä on viimeksi kuunneltu, sillä voimakkuudella mille se on jäänyt. Useamman kuin kerran olen herännyt esim. sovetskij isvestij-uutisiin venäjäksi, joka kuulostaa siltä, kuin keittiöön olisi kokoontunut joku savuinen politrukkikokous. Vähän aavemaista hiipiä katsomaan, että ketä siellä aina on. ) Kuuntelin kauan, ja vähitellen aloin ymmärtää, että laulu tulee takapihalta. Naapureilla on ehkä bileet. Mutta ei, aloin kuulla paljon muunkinlaista laulua. Se oli lintu, takapihan puussa. Joku keväinen yölaulaja, en ole varma mikä, laulurastasta paljon taitavampi, ja lehtokerttu ei laulu öisin. Se oli todella taiturillinen laulaja, laulu kuulosti todella musiikilta, aivan kuin siinä olisi ollut useita instrumenttejä lauluäänen lisäksi. Kultarinta, ehkä? Olen kerran elämässäni kuullut ja nähnyt kultarinnan laulavan, mutta en tunnista sitä kovin hyvin. Meninkin takaisin makuuhuoneeseen ja herätin mieheni: Takapihalla on joku lintu. Mutta hän ei ollut kovin kiinnostunut asiasta.

Näin vielä toisenkin unen, jonka myös muistan. Poikani meni kouluun, ja minun täytyi mennä sinne mukaan. Hänen oli jano, mutta veden juominen oli kielletty. Opettaja merkitsi isoon mustaan kirjaan, kuka sai vettä. Hän kirjoitti ylös kaiken mitä sanoin pojalleni. Siitä tehtäisiin analyysi. Poikani oli jotenkin oudon nälkäinen ja hän halusi jugurttia. Hän sai sitä, mutta taas opettaja otti mustan kirjan, enkä nähnyt mitä hän kirjoitti sinne. Sanoin opettajalle, että voisinko jo mennä, kun toinen lapseni odottaa. Opettaja katsoi minua vakavasti.

Sitten näin pari yötä sitten myöskin ahdistavan unen, jossa olimme ostaneet kerrostaloasunnon, joka sijaitsi ankeassa lähiössä, jossa oli levotonta. Asunto oli täysi romu, paikat repsottivat. Pohdimme miksi ihmeessä halusimme tänne muuttaa, omasta kodistamme. Piha oli ankea, neljällä suunnalla sitä ympäröivät rapistuneet kerrostalot mustine ikkunoineen. Ei voi olla totta, päivittelimme, mikä sai meidät tekemään tällaisen ratkaisun. Emmekö älynneet omaa parastamme?

Ajattelin joskus blogia perustaessa, että kirjoitan tänne joitakin eroottisia juttuja. Mitähän oikein kuvittelin? En uskalla edes sanoa mitään rumia sanoja (vaikka haluaisinkin), vaan käytän aina tämänkaltaisissa asioissa virallisia kiertoilmauksia, sellaisia, joita STT:n uutistoimittajatkin. Esim. ilmausta prostituoitu. Voisinhan tietysti harjoitella täällä, tämähän on foorumi, johon voi panna mitä vaan. Mietin sitä.

Eroottinen juttu oli eilen Berlin Alexanderplatzissa, kun Franz Biberkopf istui poliittisessa kokouksessa jossakin kellaritilassa, ja joku agitaattori puhui, ja Franz ajatteli mielessään naisystäväänsä, joka teki jotakin aivan viatonta, nuoli hänen kämmentään ja sormien välejä, imi peukaloa. Se oli hyvin eroottista. Ja pidän kovasti Biberkopfista. Kerroin tämän miehellenikin ja hänen silmiinsä syttyi valo, hän oli samaa mieltä, mukava kaveri. Melkein kuin ihminen.

Olen näköjään jo taas terve, tai vielä kuumeessa. Laitoin kuopuksen tuomat voikukat (kimppu näytti niin valoisalta hänen kädessään, se hehkui keltaisena) mukiin pöytään, enkä muistanut panna vettä ollenkaan, mitä oikein kuvittelin. Kaikki kukat ovat pöydällä sattuvat olemaan keltaisia: voikukka, rikkasinappi, orvokit ja tulppaani. Kuopus rakastaa kukkien poimimista, ja hän tuoksuttelee voikukkia nenänsä alla niin, että naama on aivan keltainen. Paitaanikin tuli keltaista väriä, kun kukat vain hipaisivat sitä.

Heti kun aion kirjoittaa erotiikasta, alan änkyttää, ajaudun johonkin muuhun. Ajattelen nytkin vedenpintaa, kellumista siinä, vesi on ihonlämpöistä, ehkä vain hiukan viileämpää. Joskus siinä on viileänraikkaita pyörteitä, pinnassa vesi on melkein kuumaa. Voit ajelehtia näin miten kauan haluat, veden alla on kiviä, isoja kiviä, joiden päällä liehuu syvänvihreää levää, vierellä heiluu pitkää vesiheinää, se ei yllä pintaan asti.

Miehissä ajattelen eniten reisiä. Niitä kuvailemaan keksin heti monta englanninnostakin: slender, sleek, lean. Muscular on myös aika söpö sana. Ja reisiäkin enemmän vielä käsiä. Koska käsiä ei voi ajatella ajattelematta kosketusta. Franz Biberkopfilla on tyhjä hiha, hänellä ei ole toista kättä. Joka on surettava asia.

Joskus voi käydä niinkin, että joku näyttää vaatteet päällä sirolta, mutta alastomana aivan erilaiselta: härkämäiseltä, vahvalta. Ihon taso on aivan toinen.

valo

(Entä jos menisi tänne lapsuuden lammelle maiseman tietämättä, kenenkään tietämättä, olisi siellä koko ajan)

*

Tänään sairastan taas, kuumetta, vatsatautivirusta. Olo on särkevä, unimainen. Olin vielä sisulla neljän pojan kanssa temppukoulussa. En voinut pysyä hetkeäkään paikallaan, koska lihaksia ja luita särki. En voinut ajatella mitä tämän jälkeen, täytyi vain keskittyä olemaan siinä hetkessä.

Aamulla kaikki oli kuitenkin vielä hyvin, olin vielä terve : hämmästelin herätessäni sitä, miten ihmeessä eteisen peilistä paistaa aurinko - se ei voi mitenkään heijastaa valoa, paitsi jos aurinko paistaisi siihen selälleen jääneestä ulko-ovesta. (Se kyllä unohtuukin usein auki.) Mutta toisaalta ei ollut kylmäkään. Luulen, että auringonsäteet heijastuivat peiliin monen mutkan kautta. Jonkun todella pienen mutta voimakkaasti taittavan kohdan kautta, vaikka metallisen ovenrivan. Peili valaisi todella voimakkaasti, aivan kuin kodin yksi seinä olisi poissa. Kummallista. Luulin että tiedän jo valon reitit ja kuviot tässä talossa.

lapsia

Näin unta, että olin solu. Se oli kummallinen tiedoton tila, jossa tempouduin vain edestakaisin, koko ajan, samaa liikettä. Minun ei oikeastaan tarvinnut huolehtia mistään, se oli hyvä puoli ja huono puoli. Mutta jossakin vaiheessa uteliaisuus voitti, ja pistin pääni ulos solusta ja katselin missä olin.

Solutasolla. Varmaankin soluista tuntuu mukavalta, kun on iso perhe. Ei tarvitse koskaan olla yksin. Kun olimme kylässä joskus perheessä, jossa oli parivuotias lapsi, niin keskimmäinen alkoi sisään tultuaan kierrellä lattioita ja nurkkia. Hän aivan selvästi etsi ja tähyili jotakin. Hän sanoi katselevansa näkyykö vauvaa. (Hän etsi varsinkin nurkista.) Oletuksena hänellä oli, että jos on lapsi, on melko varmasti lisäksi myös vauva. Ja vauvat ovat parasta mitä pojat tietävät. Ei mikään ole hauskempaa kuin leikittää ja katsella pulskaa tuttia tössöttävää olentoa, joka hymyilee ja kuolaa eikä tajua mistään mitään. Ja kanniskella niitä, koska niitä voi kannella. Puolivuotias vauva kuopuksen sylissä on kuin ylikasvanut kala, sätkivä kampela. Ne ei pysy mun sylissä, kuopus valittaa. Ne kierii pois!

Kotona lapset riisuvat nakuksi, ja ryhtyvät jumppaamaan ja juoksemaan, läps - läps - läps. Kuopus tulee sanomaaan minulle pöydän ääreen: Äiti, ma oon hasiantuntija. Ma oon helppo hasiantuntija. Joo, niin, nimenomaan helppo. Vähän väliä joku kiipeää pakarat täristen, laatikoitten kahvoille astuen, kaapeille ottamaan retkievästä. Ma teer rookaa! Esikoisella menee toisinaan päälle eskariohjaajan puhetyyli ja hän puhuu meille muille sävyyn: Tärkein asia teillä lapsilla, niinkuin myöskin minulla on se, ettei roiskita sivuille.

Joskus taas olisi mukava olla kaukosäädin, jolla vaimentaa lapset.

Hauskaa oli se, kun kerroimme aikoinaan esikoiselle, että meille syntyy kolmas lapsi, hänelle sisarus. Minkä takia, hän tivasi, oliko pakko. Joutuuko V (keskimmäinen) nyt lähtemään? Kiinnostava kysymys oli myös se, kun hän kysyi muuttavatko sen vanhemmat myös meille? Täytyyhän sillä olla vanhemmat. Silloin veljeys oli jotakin uutta.

Nyt menen torkuille.

Ydin

Lapset väittivät, että kukan sisällä on iso musta kärpänen. Empiirisenä analysoijana otin kuvan: siellä on joku omituinen torakka, jolla on selässään propelli.

Performanssi elämässä.

Oletteko te joskus ollut kiireissänne, ja silti huomannut, että puitten latvat heiluvat? Kaikki nuo surulliset soikeanvihreät lehdet, joita kukaan ei huomaa. Juhlassa kaikki menevät etäämmäksi, pois omastaan, johonkin yhteiseen. Syntyy muistoja, joihin lehdet eivät pääse osalliseksi. Ne ovat pehmeitä, vastapuhjenneita ja ne kastuvat sateessa. Juhlapuhuja halusi terävöittää maailmankuvaanne. Illalla otatte solmion ja kengät pois ja kävelette sukkasilla lattiaa pitkin ovelle. Avaatte oven pihalle, katselette ja ajattelette.

Aika

Mistä tietää, että joku on täyttänyt tarkoituksensa? Että se tulee luonnostaan. Se on vapauttava ajatus, että paras tulisi luonnostaan, vaikka se vaatisikin kurinalaista työtä. Olisin kyllä valmis tekemään kurinalaista työtä, mutta minulla ei ole minkäänlaista aikaa kirjoittaa. Jos haluaisin saada aikaan kokonaista tekstiä, minulla pitäisi olla työaika kirjoittamiselle. Näköpiirissäkään ei ole mitään aikaa, on tulossa yhä vähemmän aikaa. Ellen järjestä sitä jotenkin.

Jotenkin.

Järjestän aikaa sitten, kun on aivan ehdoton, aivan viimeinen pakko. Mutta sitten kun on pakko, täytyy. Ihanaa, että tulee pakkotilanteita. Aamulla lähdin kävelylle heti herättyäni. Aioin tehdä juoksulenkin, mutta en pysty juoksemaan ravinnotta, oksetti.

Heti herättyäni... Viimeiset tunnit nukkuessani maailma oli jo täynnä valoa, kimalaiset ottivat aurinkoa kallioilla. Aistiiko valon nukkuessaankin?

Ulkona on satakieli. Kuulostaa kuin se laulaisi jossakin kaikuvassa, suljetussa tilassa. Mutta ei ole missään sellaisessa, vaan avoimesti ulkona. (Minä olen kaikuvassa tilassa.) Jostakin sillä on kaikupohjaa ja voimaa äänelleen. Vielä äsken mustarastaiden ääni kuulosti raikkaalta ja voimakkaalta, nyt se on kalpeaa piiperrystä satakielen rinnalla.

On löydettävä jotenkin aikaa. Ei vain muutamaa tuntia, vaan oikeasti aikaa.

Olin aikeissa kirjoittaa jotakin, mutta menenkin kävelylle - ehkä näen pikku pupuja, tasaisia fasaaneja (ja joka puolella grillauksen tuoksuja). Kotiin jää minua odottamaan kiinni olevia kirjoja.

Narsisseja

I've spent my day reading poetry. On daffodils. A day well spent; expressing love, reading poetry...

Edessäni on esikoisen tekemä huovutettu äitienpäiväkukka. Auringonkukka, melko epäsymmetrinen ja hapsottava, hellyyttävä. Kaulassani keskimmäisen tekemät puuhelmet, aika tyylikkäät, 70-lukulaiset: vaaleanpunainen-violetti-punainen-oranssi-sävyjä. Ne kalisevat lämpimästi.

Nyt tuoreen kahvin tuoksu. Ulkona viiltävän kirkas ja kylmä päivä. Tänään isäni oli sydämentahdistuksessa, sydän pysäytettiin ja käynnistettiin. Äitini kertoi isän rinnassa ja kyljessä olevan kaksi isoa, punaista, vähän palanutta kohtaa.

Yritän kääntää runoa, jonka ystäväni antoi käännettäväksi. Se oli ihana lahja.

Vieressä on sanakirja opiskeluajoilta, siinä on aivan spesiaali tuoksu. Lisäksi se on painettu setelipaperille, ohuelle, raamattumaiselle. Sivut tuoksuvat rapisevilta vintillä olevilta kuivakukilta. Olen aina ajatellut, että se tuoksu ei sovi sille kirjalle. Se ei ole suomalainen tuoksu, mutta ei ole kirjakaan suomalainen. Se on kuin parfyymi British Central Libraryn iäkkään virkalijanaisen ranteessa. Hän asuu esikaupungissa pyörätuolissa olevan miehensä kanssa. She is greatly admired for her garden in the neighbourhood.

Mutta esikoinen oksensi taas tänään. Sää lämpenee hitaasti. Joinakin päivinä puistoon kävellessä on kasvoilla tuntunut lämmin ja kuiva maan tuoksu, kuin vastapesty sileä lakana. Lintujen lentäessä talon yli käy kasvoilla nopea varjo. Lasten juoksuaskeleet pihalla tuntuvat sisällä asti, ne kaikuvat maasta talon sisuksiin.

En edes tiedä missä olet nyt. Tekemässä jotakin hyvää, varmasti. Hoitamassa puutarhaa, istuttamassa (perunaakin voisi varmaan jo laittaa maahan), kuohkeuttamassa maata, saunomassa, laittamassa ruokaa, korjaamassa paikkoja, kirjoittamassa kirjettä, tarkkailemassa mustien purkkien itämistä ikkunalaudalla, kulkemassa, silmät auki, selälläsi lattialla kädet niskan takana.

Taivas. Jos sitä pitäisi kuvailla jotenkin, sanoisin: haavoittumaton.

Säteitä ja kahleita

Hyvät asiat hivelevät, sivelevät hyvältä tuoksuvaa linimenttiä tuohon tiettyyn kohtaan rintojen väliin ja siitä ylöspäin, siihen, mikä miehellä on rinta, mikä se naisella on - rinta. Ja miten nuolla ja vuolla ovat samaa ja eriä, puukko nuolee, kieli vuolee. Tuli nuolee, lieskat.

Tuuli on lennättänyt parvekkeen kaiteelta alas kuopuksen peiton ja patjan. Ensimmäinen aamu taas tänään pitkästä aikaa, kun lähdemme normaalisti eskariin. Metsä on umpeutunut, siinä on vihreä verho. Lehdet ovat jo isot, valkovuokot kukkivat yhä. Matkalla keskimmäinen höpöttää omia juttujaan, kuopus huomaa tutun kaivurin, joka on jähmettynyt kauha ylös. Työmiehet eivät ole vielä tulleet, räjäytykset eivät ole alkaneet. (Jatkuvasti kuulemme kotona räjäytyksien varoitussignaalit: Piiiip - piiip - piiip - piip - piip - piip - piip - pip - pip -pip ja räjähdyksen: WWBBRRRUMMM ja piiiiiiiiiip) Mukava tunne, kun kallioperä ja koko talo tärisee. Tuntee olevansa kiinni maassa.

Kävellessä kun kuopus ilahtuu kaivurista (arvaa montako traktoria hän näki auton ikkunasta matkalla Pohjanmaalle, kevättöissä pelloilla, monta!) alkaa naurattaa, toisten ilo, oma ilo. On minulla huoliakin, elämäni on yhtä kaaosta, (olen vaikea ihminen), mutta kun nukumme kuopuksen kanssa vierekkäin patjoilla mummolan lattialla, nuuhkin häntä, makeaa hikistä poikaa ja hän kääntyy unissaan, ojentaa pikku kätensä ja hänen sormensa kutittavat leukani alta. Arvaa kutittiko se, ja naurattiko!

Kotimatkalla eilen ajattelin, että tarvitsisin pallon jalkaan, sellaisen mitä näki vanhoissa Aku Ankoissa vangeilla, kunnon kahlepallo ketjun päässä, täyttä rautaa, että pysyisin maassa. Mutta sitten ajattelen, että onhan mulla jo pallo jalasta roikkumassa, maapallo. Graniittinen, kaikki metsät ja poukamat siinä, mutta sekin tuntuu niin kevyeltä. Tästä voi olla näkemyseroja.

Joka tapauksessa, kotimatkalla aamuvarhaisella näemme tien yli menevän rusakon. Vaikka näen sen hyvin, jään kummeksumaan sitä miten pitkäjalkainen se on. Se näyttää suorastaan eriskummalliselta, koneelta. Sillä on valtavan pitkät jalat, ne ovat ainakin metrin. Ja se ei loiki, vaan kävelee, jalat ovat polvista ikuisesti vähän taipuneet, se ei varmasti saa niitä täysin suoriksi. Noitten pitkin, mutta vahvojen jalkojen päällä kevyt keho ja pää. Ehkä jalat vain näyttävät pitkiltä, kun se menee tasaisella asfaltilla. Yleensä se loikkii varvikossa, silloin jalkoja ei huomaa.

Autossa kuuntelen musiikkia, joka tuo mieleen elokuvan Priscilla, aavikon kuningatar. Kukahan sen esittää: Why don't you like me, why don't you like me... Siinä transseksuaalit matkustivat aavikon halki, samalla mietin, miten hirvi iskeytyisi tuulilasiin, miten se kierisi ylös auton konepeltiä, miten vauhdissa kaikki on mahdollista, tuulilasi menisi hetkessä sameaksi verkkokuvioksi ja tipahtaisi. Miten pimeässä on tarkkailtava valkoisia sukkia ja ohitettava takaa ja kumarruttava alas, jos törmäys tulee. Mutta miten, ja ei tunnu järkevältä kumartua alaskaan, jäädä pinteeseen. Mutta sireenit kuuluvat vain radiosta. Joskus voi johtua vapaudenriiston tunteesta, että jotkut haluavat viedä kaiken äärimmilleen. Miksi ei-ihmiset, kuten minä.

Eilen istuin ekaluokkalaisten kouluinfossa. Esikoisen koulussa on ensi syksynä 5867 tuhatta oppilasta, näytettiin diakuvia koulun pihasta, jossa parkkipaikan vieressä on viisi kiveä. Nämä kivet ovat lapsista niin inspiroivia, niissä leikitään kaikki välitunnit. Koulu on mielenkiintoinen asia. Enää ei muista. Kaikki näyttäytyy lapselle eri tavalla: ei ole ehkä olemassa ankeaa pihaa, vaan ilmassa menee hämähäkkimiehen säikeitä, näkymättömiä säteitä. Katson edessäni olevien opettajien harteita. Te ette tiedä. Mutta luotan heihin ja luovutan poikani.

Sateenkaari

Ajamme kuopuksen kanssa Pohjanmaalle kuunnellen autoradiosta hyvää musaa, tosiaan, miehen vanhoja kasetteja, joita hän on nuorena äänittänyt. Kuuntelemme kellarikamaa, koska mies ei itsekään muista mitä kaseteilla on, mutta jos kuuntelisi, muistaisi yhtä ja toista. Mutta hänellä on hyvä maku, jo silloin. Näitä kappaleita soitetaan yhä. (Muutamia lukuunottamatta: hot, hot, I'm a hot girl...)

Ajamme puuduttavan pitkää matkaa A:n kanssa, lauleskelemme, vaihdamme sujuvasti eri tyyleistä toiseen. Diskobiiseihin kuopus osallistuu huutamalla rytmikkäästi äää-äää-äää. Sitten tulee Eppu Normaalia, josta muistan sanat, (luulen, että aika moni muistaa): sähköt sain, sähköt kitaraan, sähköt vain en muuta tarvitsekaan.... soita loppuun asti kappaleet...kun kitara soi.. ei itkeä saa. Tässä vaiheessa tosiaan innostun, kun muistan, että mulla ja Kolmannella Naisella on ollut sama musiikinopettaja. Munhan täytyy siis myös olla hyvä laulaja! Kuopus alkaa huudella lauluni päälle: Kaasua! kaasua!

On siis niin hyvä päästä pois Espoosta. Vaikka vaan ajelemaan päämäärättömästi, mutta meillä on kyllä päämäärä. Ihana, että on paikka, jota halveksia, ja varsinkin paikka, jota kaivata.

Illansuussa ajan yksin mökille, sinne vie kapea ja pieni hiekkatie, sataa kaatamalla, en näe yhtään mitään. Tuulinlasinpyyhkimet viuhuvat, olen aika väsynyt. Tie on kupera, se on muuttumassa liukkaaksi savivelliksi. Omistaja parkkeeraa taakseni, enkä sateessa edes huomaa häntä, hän koputtaa autonikkunaan. Mutta kun pääsemme mökin pihaan, sade hiukan laantuu ja olen tutkinut hiukan paikkoja, kurkistanut takkaan (se on harakanpesä, myönsi omistaja), koputellut tiskipöydän alaosaa, niin...

Jotakin kummallista tapahtuu, jotakin, mikä ei ole aivan jokapäiväistä. (Aiemmin päivällä olin jo kuullut käen kukkuvan!) Seisomme pihassa omistajan (ei..), myyjän (ei), sen miehen kanssa ja huomaan hänen silmäripsiensä olevan epätavallisen tummat. Kun katsoo sivusta. Hän muistelee mitä mökillä on vuosien mittaan tapahtunut. Sitten: sateenkaari.

Seisomme sateenkaaren päässä, siinä missä se osuu maahan. Sateenkaaren pää on mökin pihassa, enkä ole nähnyt koskaan niin upeaa sateenkaarta. Ei ole mieskään, tuijotamme sitä molemmat. Hän tuskailee, että kamera ei ole mukana, minä haen kameran autosta ja alan kuvata sateenkaarta. Sen värit ovat upeat, se on leveä, yllä on toinen heikompi. Kaikki värit mitä voit kuvitella.

En ole taikauskoinen, mutta.

Mökissä on rossipohja, ja saunassakin. Järvi lainehtii, liplattaa ja pihassa on ihana järviveden tuoksu, sateenjälkeinen kevään vihreä tuoksu. Kuulemma paljon kuhaa, puhdas vesi. Vesijohto ei tule sisälle, mutta vesipiste ei ole kaukana. Mökissä on makuuparvi, joka on kuin pääskynpesä, kapea ja katonrajassa, sinne täytyy ryömiä. Sinne mahtuu 12, on testattu, mies kertoo. Ettehän te pelkää ukkosta? hän kysyy. Koska täällä ukkonen todella tuntuu. Hän olettaa etten pelkää ja on oikeassa. Hän jatkaakin: Kerran täällä oli vieraita, ja he lähtivät ukkosta pakoon. Kun tulin mökille, täällä olivat kaikki heidän tavaransa levällään, lasten lelutkin, lattialla, niillä sijoillaan. Me molemmat nauramme.

Lapsuudenkotini on lähellä, viiden minuutin päässä. Astun veljeni kotiovesta sisään varoittamatta, he katsovat minua kuin haamua. Minunkin tekee mieli katsoa itseäni, miltä näyttäisin. Talo ja kaikki näyttää siltä, kuin siitä olisi vedetty muutama naula irti, kuin se olisi hiukan vinossa, vaikkei se ole. Ryhti, joka oli ennen, sitä ei enää ole. Vintin ikkunasta näkyy valkeita lautoja tai huonekalujen kulmia.

Sisällä imetetään juuri vauvaa. Pidän sitten vauvaa sylissä ja seuraan sen katsetta. Sisällä on liian lämmin. Vauva on puolitoista kuukautta, se seuraa sylistäni katseellaan isää, joka kaataa makaroneja muoviseen astiaan, siitä kuuluu kova ja pirisevä ääni. Se kummastelee sitten ylös kiemurtelevaa murattia, vauvan ilme on mietteliäs.

Ilta on uskomattoman hieno, kaikki huokailevat illan kauneutta sisällä, minun on päästävä ulos, metsään. Ohimennyt sade, aurinko, lämpö, oksilla kimaltavat vesipisarat, vaaleanvihreänä hohtava sammal metsätien vierellä. Eikä se ole mikä tahansa metsä. Se on Paratiisi. Kirkkaan metsälammen pinta on sininen. Se on Taivas.

Viipyilen metsässä niin pitkään kuin mahdollista, vaikka lupasin viedä toisen mummon autolla kotiinsa samalla kun itse menen. Lupasin olla vain hetken, ja olen viipynyt metsässä ainakin tunnin. Niin surullista joutua lähtemään sieltä, sulkea paratiisin ovet takanaan, mutta kuvittelen kaulaani kaksi rengasta, molemmista roikkuu paratiisin avain. Miksi niitä on kaksi? En tiedä, mutta niitä vain on kaksi.

Ne avaimet ovat pienet, kuin matkalaukun avaimet.

Avaimet.

Huomenna olen menossa katsomaan mökkiä, tai taloa, tai rakennuksia, joista voisi tulla meille kesäviettopaikka ja muukin paikka siellä. Ajattelen sitä paikkaa järven rannalla tuhannen vuoden päästä. Meistä ei tule jäämään siihen jälkiä. Ajattelen sitä, että se paikka on koko ajan olemassa. Tartuin siihen uudelleen, kuin luin omaa tekstiäni: haluan erämökin, jossa kirjoittaa rauhassa.

Mies antoi minulle listan, mihin kiinnittää huomiota: millaiset perustukset, onko rossipohja, on hyvä jos olisi rossipohja, onko katto ehjä, kosteat tilat, puusto, viemärit, tulisijat, onko halkeamia ja nokea. Onneksi kuopus lähtee mukaan, hän voi ryömiä tiskipöydän alle, tutkia kaikki ahtaat kolot.

Tänään seurasin mustarastasta katon reunalla. Se on uskomattoman musta, todellakin. Melko iso lintu, oikeastaan, nokka keltainen, kitakin oli keltainen. Se seisoi aivan reunalla, pudotteli alas maahan matalia luritteluja, sitten jotakin hassua: se ryntäsi katon reunaa eteenpäin aivan matalana ja lauloi kimeällä äänellä piipidipiipidipii, aivan selvästi se oli teatteria, mies pukeutuneena naiseksi, sillä oli hauskaa irrotellessa, välillä se taas vakavoitui ja kävi asennossa nopeasti lausumassa viralliset matalat sanat. Minut se mieltää pelkkänä takkina, sinisenä takkina, pahoin pelkään.

Mietin matkaa, jolta palasimme. Se oli osin katastrofaalinen, kuvittele pulppuavaa oksennusta vuokra-autossa, laivassa, ruokapöydässä, väsynyttä lasta, miestä, joka kyyhöttää vessassa omassa kopissaa tulomatkan (hän kuvaili hienosti sen yksiön ääniä ja tunnelmia, miten erilainen näkökulma sieltä oli kuulostella muitten matkustajien toimia), jätimme pois puolet tekemisistä mitä olimme suunnitelleet, mutta silti, matkasta jäi hyvä tunnelma.

Matkalla kestää pari päivää päästä matkustamisen rytmiin kiinni. Tulomatkalla laivassa se on tapahtunut: ohivirtaaviin ihmisiin, tunnelmiin oli tottunut. Olemme levollisia ulkoisista tapahtumista huolimatta (on helppo olla rauhallinen, kun kaikki kuviteltavissa oleva kaaos on jo tapahtunut). Ei mitään hosumista ja hääräämistä, jota huomaa äskettäin matkalle lähteneissä. Kuopus pyyhkii suun jokaisen suupalan jälkeen lautasliinalla, myös pöydälle varisseet murut. Istumme laivan kahvilassa, katsomme ikkunasta näkyvää hinaajaa. Meri on tummasininen, tyrskyävä ja sanomattoman kylmä. Elämämme on vasta niin alussa.

Kirjoittamisessa olen pitänyt taukoa, mutta nyt, kun kaikki kiihko on laantunut, alan kirjoittaa kylmän materialistisesti omalla äänelläni, omin kriteerein. Arvioin itse, tiedän milloin teksti on valmis.

Kaikki on toisin, nukun yhä sängyssäni. Mitään ei ole tapahtunut.

Haluaisin tilan, jossa lapset voisivat temmeltää vapaasti. Kyllä sellaisia on. Maalla.

Haluaisin elämän, jossa ei mikään muutu. Samat ihmiset, ja vain pieniä vaihteluita. Ehkä käväisisin joskus lähikaupungissa. Haluan asua idyllissä, jossa sama postinkantaja tuo postin, hän olisi nimeltään Yrjö, hänellä sokea veli, joka on amerikassa saanut rakennuskalkkia silmiinsä ja sokeutunut ja hänen silmänsä ovat aavemaisen valkeat, ne päilyvät, näkevätkö vai eivätkö näe, kukaan ei voi olla varma, jotkut arvelisivat, että kyllä hän näkee, työtä vieroksuva vain on, laiska.

Pitkästä aikaa haluan taas syödä, siltä tuntuu, veripalttua ja puolukkaa. Pinaattihöystöä, paahdettuja pähkinöitä ja hunajaa, söisin, enkä kaipaisi mitään.

Vanhoja tuulimyllyjä ja niiden raunioita oli mukava tutkia.

Matkalla

Kotona sängyn vieressä pengon muovipussia, siellä ovat matkanajan postit. Minulla on näköjään elämä, vai ovatko nämä kuolleen ihmisen posteja. Lojun sängyssä, en enää oksenna, mutta en jaksa nousta ja näen painajaisia, niin julmia, etten voi niistä kertoa. Laitan kukkia siniseen kahvikuppiin ikkunalaudalle ulos. Joka puolella on kukkia juuret maassa, nuo kukat ovat proosaa, irrotettuna maasta. Matkalaukkuja ei pureta, hiirenloukkuja ei tarkisteta, onko niihin mennyt joku. Kukaan ei jaksa.

Virosta jäivät mieleen vaaleat kalkkikivet, keltaiset kevätesikot, kelta- ja valkovuokot, joilla metsät oli pinnoitettu. Murskatut näyteikkunoiden lasit Tallinnan kaduilla, seassa veriläikkiä, punaista, tummaa punaista. Öiset sireenit. Katseet.

Valkoinen kalkkikivi, lammen turkoosi vesi ja ilma: tuulta, jota ei tuntenut, kylmää merellistä hohkaa. Minuutissa paljaat kädet olivat kohmeessa ja jäykät, aivan kuin pakkasella. Avoimella niityllä tuuli meni ytimiin asti, hevoset väistelivät tuulenpuuskia, puistelivat päätään, hörähtelivät toisilleen. Katajat huojuivat avoimella laitumella, hevoset kaihtoivat liikkuvia puita. Miten herkkiä ja varovaisia, mutta samalla vahvoja ratsut olivat, ne eivät astuneet kiviin eivätkä lantakasoihin, lätäköistä puhumattakaan. Ja tuuli ja valo yhdessä, kylmyys ja kirkas valo. Aurinko paistoi miltei koko ajan täydeltä terältä, silti sää oli viiltävä.

Ratsastusretkellä kiurut lauloivat koko ajan ja näimme reposen, joka metsästi pikkuriistaa pitkä häntä ojossa taaksepäin. Se oli laiha ja takkuinen pikku otus. Ratsastus oli hauskaa; miehen hevonen Umberto oli laiska, se pysähtyi yhtämittaa syömään ruohoa. Mies piti suitsia liian löysällä. Oma hevoseni oli virkeä, ja totteli pienintäkin elettä, välillä se kyllä kääntyi katsomaan minua satulassa, ajatellen: Päätä nyt mitä haluat, hyvä ihminen, päätä. Ja sano se sitten. Nämä olivat tilan rauhallisimmat kopsut. Hetkeä aiemmin omistaja oli esitellyt meille omat suosikkinsa, joilla hän ratsastaisi, yksi oli Panteras, valtavan kokoinen ori, jolla oli karaktääriä, se otti kontaktia ihmisiin. Se vaikutti liian virkulta meille, some adher horse for me, pliis.

Virolaisen omistajan kanssa puhuessa oli kummallinen ongelma: ymmärsin kyllä mitä hän sanoi, mutta en sitä, mitä hän tarkoitti. Ses kuida lähteb puhke soismaja? Me ses rätvil teet. Mutta emmekö me juuri sopineet… että…

Kävimme matkan aikana todella kummallisissa paikoissa, totesimme välillä, että tämä on elokuvamaista, vieläpä aika kaurismäkistä. Kolveren linna esimerkiksi. Se vaikutti työsiirtolalta/parantolalta/hoitokodilta. Mikä paikka se oikeastaan oli? Omituinen tunnelma, linnarakennuksien läpi virtasi musta joki, rakennuksien reunalla istuskeli lamaantuneita ihmisiä, joessa ui yksinäinen joutsen. Kaikki oli pysähtynyttä.

Toinen oli Via Baltican varrella oleva baari, jonne meidän oli pysähdyttävä syömään. Savuinen paikka, jonne astuessa tuntui, että kaikki pysähtyi, että siellä eivät päde normaalielämän säännöt. Ehkä absurdius johtui siitä, että lapset olivat mukana.

Ratsutilalla kuopus alkoi oksennella, ja oksensi puolitoista vuorokautta siitä eteenpäin. Virus oli saatu varmaankin jo kotimaasta. Laivassa mies oksensi vessassa koko matkan. Minä oksensin satamassa taksijonossa, roskiksen taakse. Eihän tämä mitään, vappuna, mutta tämän jälkeen kaipaan vaan rauhallista elämää, jotakin aivan tapahtumatonta. Erämaamökkiä, jonne voisi vetäytyä, pois tapahtumista.

En kirjoita mitään Kumun museovahdista, en. Ehkä hiukan vielä venäläisestä tytöstä laivan pallomeressä. Hänestä ja virolaisesta pojasta tuli esikoisen hyviä ystäviä. Tytöllä oli ihailtava asenne: me leikimme nyt tällä porukalla, tuli mitä tuli. Millainen lapsi jatkaa iloisena leikkiä vastarinnasta huolimatta, hän lähestyy barbi ojossa, tupsuttaa sitä toisten kasvoihin, vääntää kättä esikoisen kanssa, (vääntää vähän vielä rannettakin päälle), laittaa palloja paitansa alle ja kaikki alkaakin sujua. Kohta toisillakin on palloja, hauiksina, kyttyröinä, jne.

Ja kattohaikaroista, niitä oli paljon, kun haikara tuli sähköpaalun päällä olevalle pesällä, seurasi nokkien kalisutus. Alleja, kuireja, kurkia, meriharakoita, kiuruja, paljon lintuja näimme, muutaman lajin, jota emme tunnistaneet. Ja opimme, että kevätesikoiden kukinnoistakin voi tehdä teetä, kuumaa vettä päälle ja pieni haudutus.