Miksi nostinkin käden ylös niin innokkaasti, harmittelee esikoinen. Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi joulunäytelmän tanssiin. Tänään kiertelin kirpputoreja, mutta lopulta jouduin oikeaan kauppaan. Hän tarvitsi valkoisen paidan ja suorat housut. Nämä riittävät miehelle juhla-asuksi tästä eteenpäin. Koko vain kasvaa.

Vietämme rentouttavaa koti-iltaa ja katsomme viimeisen japanilaisen piirretyn listaltamme: Kissojen valtakunnan. Kuopus makaa kolmelle tuolille venyttäytyneenä. Hänen ilmeensä ovat peili elokuvalle, kilteille kissoille hän on suopea ja mairea, inhottaville jurottava. Kannattaa ottaa laiska vaimo, huokaa esikoinen. Ne ovat parhaita. En tiedä mihin tämä liittyy, toivottavasti ei minuun. Ymmärrän kyllä, että siivousintoiset vaimot eivät ainakaan ole kivoja, sellainen en varmasti ole. Syömme namia. Kaikki on rentoa ja hauskaa.

Tällä viikolla keskimmäinen oppi lukemaan ja hän luki kokonaisen kirjan ääneen heti kerralla. Eivät tasan mene onnenlahjat. Lisäksi kummallista on, että hän kirjoittaa pitkiä lauseita täysin oikein. Lukeminen on vielä paljon hitaampaa kuin kirjoittaminen. Eskarin ovenrivassa luki hän käsialallaan: Tästä saa ottaa kiinni ja nauraa. Seinällä: Hyvää joulua teille kaikille.

Jätkäntakin (resorissa on peukalolle oma reikä, se on asekäsi) ohella työmiehen haalari on kova sana. Löysimme varastosta vanhan haalarin. Se on 110 senttiselle kääpiötyömiehelle ja kuopus ihastui siihen ikihyviksi. Hän pitää nyt sitä päiväkodissakin ja on onnellinen, koska iholla on sellainen vaate, jonka pitääkin likaantua, sillä voi tehdä mitä vain. Se on käytetty ja kulunut pehmeäksi, ei kiristä mistään.

Jotkut vaatteet ovat sellaisia, ja kirjat, ihmiset, elämät.

Kiireisessä työelämässä: usein aamuisin loskassa ja rännässä töihin ajaessa ajattelen: miten oiva päivä käyttää työhön. Ulkona on niin rähmäistä. Tämä on tekosyy kuitenkin.

Yritän joka päivä rauhoittua jotenkin. Venyttely auttaa. Eilen olin esikoisen kitarakonsertissa. Se oli ihanaa. Rentouttavaa klassista musiikkia. Musiikki on aivan poikkeuksellista.

Tässä joku päivä söin valmispizzaa ja samalla luin Vaaliheimolaisia: "Eduard - niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia - Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa liitellen tuoreina säilyneitä oksasia nuoriin runkoihin." Tässä sinulle mielenrauhaa.

Tällä viikolla vanhat kirjat ja tavat olivat avuksi. Ajattelin myös järven pohjassa kasvavaa ruokoa. Parhaan ystäväni isä kuoli. En ymmärrä miten me lapset olemme siinä vaiheessa, että järjestämme hautajaisia. En uskonut tällaisen ajan koskaan tulevan. Me vain ajelimme pyörällä pitkin hiekkateitä.

Uni

Muistin pitkästä aikaa uneni aamulla, kun heräsin. Olin unessa jäänyt työttömäksi ja etsin työtä, kylläkin jotenkin pakonomaisesti ja huolimattomasti. Hain töitä vakuutusyhtiö If:stä. Minua puistattivat siellä töissä olevat naiset, heillä kaikilla oli tummansininen univormu. Hain kuitenkin avointa paikkaa. Pomo (nainen) soitti minulle parin päivän päästä ja kertoi, että olisin saamassa paikan. Olin kuitenkin niin hajamielinen ja muissa ajatuksissa, että kysyin: Minkä paikan? Mistä työstä olikaan kyse? Hän katkaisi puhelun. Olinhan juuri äsken ollut työhaastattelussa, enkä silti muistanut mitään. Ajelehdin päättämättömyydessä ja olin lisäksi lyöttäytynyt yhteen jonkun miehen kanssa, jolla oli epämääräisiä bisneksiä. Miehen täytyi sitten samana päivänä asioida If:ssä. Menin mukaan, ja se oli hiukan kiusallista. Minulle soittanut nainen oli paikalla. Sanoin hänelle: Tälle kaikelle on hyvä selitys. Hän sanoi: Sen haluan kuulla. Tiesin vallan hyvin, ettei minulla ollut mitään selitystä yhtään millekään. Tralalaa, en ollut yhtään huolissani vaan ajattelen, että keksin kyllä jonkun selityksen tai tarinan.

Eilen kävin pikkuisimman kanssa kaupassa, koska olen kuullut, että se on lapsista hauskaa. Kuopus on täynnä energiaa, hän kailottaa kaiken kovaan ääneen. Hän puhuu koko ajan, ja lauseiden väleihin jäävät tauot hän hyräilee ja hypähtelee. Jos aikuinen käyttäytyisi kuin hän, hoitoon menisi äkkiä. Teatterissa kyllä näkee tällaista liioittelua useinkin. Hän suutelee vesimelonia. Minä lakastan tätä!! Ja hän heittää sen kärryyn. Hän pursuaa iloa ja liikettä. Maksalaatikkoa, hän huutaa ja raivaa tiensä pakastealtaalle. Montako pöttiä otetaan, hän huutaa sieltä. Tässollahat, hän sanoo kassamiehelle ja laittaa kolikot tiskiin.

Tänään kuopus on esiintynyt päiväkodin joulunäytelmässä Eerona, pienimpänä veljeksenä. Neljä kaverusta A, E, V ja J ovat lukkarin koulussa, sen jälkeen menevät pirttiin ja joutuvat kylmän armoille. Näin hän kuvaili juonta. Vahinko, etten päässyt näkemään tätä. Mutta mies näki ja hän kertoo.

Tänään pyöräilin töihin. Kaikki oli pimeää ja satoi. (Muuttuuko ilmasto tällaiseksi, sateita ja kovia myrskyjä, tällaista on Japanissa.) Tiellä oli isoja lammikoita. Matkalla oli höyryäviä isoja tiekoneita, tie oli auki. Jollakin tapaa kaikki oli hyvin mukavaa, pyöräilijöitä sujahteli ohi. Kaikki oli mustaa ja kosteaa, tai sitten todella kirkasta. Luonto oli joka puolella läsnä. En osaa nyt kuvailla tätä yhtään. Mutta jotakin tällaista: aivan kuin lähellä olisi ollut joku iso karvainen olento. Totoro? Se ei ole mikään mukava nalle, vaan... se tukee sinua elämässä ja kuolemassa. Tai ei oikeastaan tue, vaan on. Voit ottaa sen tukemisena.

Utopia. Paikka, joka ei ole olemassa, vaan se on käsite. Minun ei tarvitse asua siellä, riittää, että voin vierailla siellä. En voisi asua siellä. Lapsuus. Vanhuus. Tärkeätä, että se paikka on kuitenkin olemassa. Kuten kirjoittaminen. Taide.

Paras ääni, mitä tiedän on esikoisen potkulaudan pyörien kolina kiveyksellä. Koska hän kulkee koulumatkansa yksin, siitä tiedän, että hän on tulossa ja turvassa. Rakastan sitä ääntä. Eräänä päivänä odotin häntä, hän saattaa viipyä joskus pitkäänkin matkalla, koska jää hyppimään lumipenkkaan tai jotakin. Seisoin pihassa ja satoi. Pihassa ei ollut ketään, vain autoja. Kuului joku ääni. Mietin, mikä se oli, toivoin, että se olisi ollut potkulaudan ääni. Mutta se oli veden ääni, joka solisi sadevesikaivoon, syvälle maan sisään. Pian hän tuli.

Outoa on se, miten yksittäinen sadepisara putoaa päälakeen. Pisara on kylmä, ja pisara läiskähtää siihen ja taittuu ikävästi moneen suuntaan.

Hei.

Kävin eilen mielenkiintoisessa taidenäyttelyssä. Elli Terhon Savinen matkalaulu, Galleria Huuto Laivurinkadulla. Pieniä savihahmoja, suosikkini oli nainen, joka oli pukeutunut morsiuspukuun ja hän oli keskeltä auki ja sisällä oli multaa. Niin, mitäpä muuta?

Työt olivat hyviä ja näytteillepano oli onnistunut (mutta kovin hutera lasten kannalta).

Nyt sää/ilma/taivas/maailma on poikkeuksellisen synkkä. Minä en ole synkkä, mutta ympäristö on. On kuin olisi yö keskellä päivää.

Sosiaalisia aspekteja

Tällä viikolla oli seitsemän minuuttia vapaa-aikaa ja olin onnellinen siitä. Se sattui olla juuri silloin, kun istuin sohjoisessa koulun pihassa odottamassa esikoista kitaratunnilta. Satoi vettä ja en raaskinut antaa hänen kävellä. Pikkuiset olivat autossa ja kyselivät rasittuneella äänellä: Miksi me odotamme tässä? Mutta minun teki vain mieleni laulaa.

Tällä viikolla autoin fiksua vanhaa miestä, jonka auto oli juuttunut mäkeen kesärenkaissa. Samana päivänä mies oli auttanut 92-vuotiasta naista bussipysäkille. Ensi viikolla esikoinen menee iltapäiväkerhon kanssa vanhainkotiin. Ehdotin, että hän voisi kertoa vanhuksille maaseutujuttuja. Vanhuksetkin ovat ehkä unohtaneet ja alistuneet monet. Silloin on virkistävää kuulla vanhasta todellisuudesta.

Olarin keskustassa näin, miten mies auttoi näppärästi naista, joka ei saanut isoa pakettiautoa peruutettua lumimyräkän aikana. Mies tuli itse autolla parkkipaikalle, hyppäsi pois autosta, jätti sen niille sijoilleen keskelle tietä (!!!!!!), ja kävi antamassa merkkejä naiselle miten peruuttaa. Miten kätevää. En tullut ajatelleeksi, että olisin voinut tehdä samoin. Olin katsellut naisen tuloksetonta peruuttelua jo jonkin tovin. En uskaltanut jättää autoa keskelle tietä. Mutta toisaalta, eihän se kenenkään tiellä olisi ollut, kun tie oli kuitenkin tukossa.

Tänään sanoin pianotuntia terrorisoivalle mummolle (joka ei ollut mummo, vaan keski-ikäinen, paksusankainen nainen), että voisiko hän ystävällisesti odottaa käytävässä lapsensa kanssa. Hän oli hämmentävän iloinen, vaikka kiehuin vihasta. Kyllä se minulle sopii, mutta kunhan vain saan O:n (lapsen) odottamaan, hän vastasi. Minä aina sanon, ettei vielä mennä, mutta O ryntää sisään, minkäs sille teet. (Sinun on tehtävä sille jotakin. Lapsille on kerrottava, miten pitää toimia.)

En ole vielä tottunut lumeen. Se on niin harvinaista. En pidä sitä totena. Se on vähän kuin kaunokirjallisuutta. Se ei ole minun todellisuuttani, vaikka haluaisin sen olevan. Ehkä pitäisi syödä sitä vähän.

Olin yhteydessä vanhaan opettajaani. Törmäsin kummalliseen oppilas-opettaja-asetelmaan. Hänellä on pikkutakki ja viinipullo kainalossa, ja hän on kaiken ilmentymä, me olemme molemmat melko aikuisia, mutta silti: hän voi kysyä, mitä minulle kuuluu, jne. Minä en voi kysyä samoja asioita sen tuntumatta hullulta: Mitä olet puuhaillut viime aikoina? Hän ei tiedä, että tunnen hänet niin hyvin kuin tunnen. Se on niin pelottavaa. On paljon turvallisempaa pysyä sivussa.

Käyn torstaisin vesijuoksemassa esikoisen kanssa. Uimahallin ikkunoista näkyi lunta ja jäätä.

Oppilaiden kanssa olen edistynyt. P ja E, ovat pahimpia. P maalaa huulensa valkoisiksi ja tupeeraa hiuksiaan jatkuvasti. Hän on laiha kuin viulu ja kalpea. Hän näyttää pelottavalta, kuin joltakin linnulta. Hän tekee sarkastisia huomautuksia ja toisinaan kummallisia ääniä. Nämä ovat ihmisiä, joiden kanssa teen työtä, siis hyvänen aika. Tapasin E:n isän, ja isä ja tytär olivat vierekkäin. Isä oli pehmeä kuin marmeladikarkki. Hänellä ei ole todellista valtaa tyttäreensä. Hän on aseeton, syyllinen. E sen sijaan on kivenkova, hänessä ei ole pehmeää kohtaa. Hän nauraa harvoin ja aina ivallisesti.

Hieno kuva tältä aamulta:

olemme pihassa, ja pidän mustissa lapaskäsissäni avainta, ja naapuri lämmittää sitä tupakansytyttimellä. Me olemme myöhässä, auton ovet jäätyneet kiinni ja lapset istuvat reppuineen maassa auton vieressä. On arkiaamu. En näe liekkiä, mutta se ei polta sormiani.

Toinen: matkustan junalla Helsinkiin, mitä en ole vielä koskaan tehnyt? Junassa kaikki istuvat hämmentävän lähellä toisiaan. Kuulen musiikin toisen korvista ja näen repaleiset farkut. Olen kotimaassani. Maisemat ovat rumia, betonipaasia ja siltoja, kuitenkin muutamia mäntyjäkin matkalla. Perillä on betonisia portaita ja ylikulkusiltoja, tuulee ja astumme lasitoimistoon. Luennon aikana oven ulkopuolella kulkee satoja ihmisiä, sieltä kuuluu jatkuvasti koko ajan taputusta ja puheensorinaa. Aivan kuin olisimme juhlien ulkopuolella.

päätelmiä

Nautin lukiessani uutta blogia, jonka löysin, opiskelijapoikaa. Vaikken edes tiedä, onko hän poika. No, hän juopottelee joskus yksinään, joten siitä ajattelin.

Voi minua, minäkin olen olemassa. Unohduin ajattelemaan, ja upotin vahingossa kyynärpääni viinilasiin. Mietin uudelleenkoulutusvaihtoehtoja (pitkä sana). Lainasin Dalai Laman kirjan, josta Veloena kirjoitti. Viisainta olisi kaiketi tyytyä tähän mitä on ja yrittää asennoitua positiivisesti kaikkeen. Vankilassakin voi tehdä pieniä henkisiä harjoituksia henkisen vapautumisen eteen, eikö minun tilanteeni ole paljon helpompi? On, vaikka ulkoiset olosuhteet ovat vain olosuhteita, tärkeätä on se, minkä asenteen ottaa.

Viihtymättömyydelle on kuitenkin tehtävä jotakin nyt. (Näin lastenohjelmapätkän, jossa kaikki raahustivat synkkinä toimistossa, he olivat selvästi masentuneita. Vaahterasiirappi oli loppu. Ne muistuttivat hätkähdyttävästi omaa asennettani. ) Tämä on vedenjakaja-aika, joka johtaa uuteen suhtautumistapaan. Voi ottaa kaiken oppimisen kannalta. Tai sitten voi ajatella, kuten minä nyt: ei kannata olla oopperalaulaja, jos ei ole lahjoja siihen. No, ei opettaminen nyt mitään oopperalaulua ole. Se on jotain, jota voi tehdä normaaleilla, keskivertotaidoillakin. En osaa monia taitoja, joita tarvitsisin. Mutta eihän kukaan osaa? Lyhyt johtopäätös: on vain opeteltava.

Minua kuitenkin häiritsee se, ettei opettaminen ole sitä, mitä eniten haluan ja mitä parhaiten osaan. Se ei kiinnosta minua niin paljoa, että haluaisin kehittää osaamistani. Tämä on todellisin ongelma. On ehkä kuitenkin vain opeteltava ja sitä kautta haluaminen lisääntyy. Ääni sisälläni sanoo kuitenkin: on parempi tapa käyttää aikaasi: luova kirjoittaminen. Saat eniten aikaan siinä, mitä todella haluat. Toinen ääni sanoo: se ei ole järkevää.

Kurpitsalyhty mätänee.

Kävimme taas bussilla Tapiolassa. Kävely on hauskaa. Aina hämmästelen sitä vaakasuoraa etenemistä jaloilla. Se on nopeaa, ja miten sitä etenee maisemassa. Voi katsella kukkuloita, joiden yli on jo tullut, käännöksiä, mutkia, pensaita, polkuja. Parasta on oikein mutkikas ja vaihteleva reitti, joka on kuitenkin tuttu. Sellaista pitkin on hauska ohjata lasta.

Tänään olimme iltakävelyllä ja vastaan tuli mies ja koira. Kuopus meni ekana otsalyhty päässä. Koira pelkäsi ja meni isäntänsä jalkojen taakse ja sieltä ojaan korvat luimussa, niin että naru sotkeutui isännän jalkoihin. Metrin mittaisesta kääpiöstä, jolla tulee valoa päästä, ei voi olla varma. Vielä kun se heiluu ja hypähtelee jotenkin arvaamattomasti. Jälkeenpäin se kyllä katseli meitä iloisena ja heilutti häntää. Ensin pelkäät, hyppäät ojaan, sitten haluat mukaan. Lopputulema: hyvin monet koirat pitävät meistä.

En enää lainkaan huomaa pimeyttä tai ajattele marraskuuta. Se tarkoittaa: olen jo talvessa mukana.

Työ on elämässäni ylimääräistä. Elämäni olisi täynnä jo ilman sitäkin. Teen työn ylimääräisellä ajalla ja energialla.

Eilen kuopus kävi vessassa ja hänellä on tapana puhua koko ajan. Joskus ajattelen, että se on pakkomielle, hän puhuu, ettei kadottaisi yhteyttä maailmaan - silti hän ei tunnu puhuvan kenellekään erityisesti. Hän ehti vessassa, ahtaassa vessassamme, sanoa monta asiaa, ja kun pyyhin hänen peppuaan hän sanoi: Tällaista on ihmisen elämä, niin. Hän puhuu ajatuksensa. On siinä vaiheessa kehityskaarta.

Pian on ruokatunti.

Kärsimystä

Vihamieliset tunteet näkyvät ihmisestä. Minulla on työkaveri, joka puhuu aina pahaa muista, se on ärsyttävää. Inhoan tapaa. Miten sanoa siitä hänelle? Älä viitsi puhua noin? Olen alkanut inhota häntä ihmisenä tuon tavan vuoksi. Hän huomaa sen, vaikka en ole sanonut mitään asiasta. Minusta tuntuu, että hän huomaa sen ja on ymmällään. Mutta miten muuttaa toisen tapoja? Ainoa tapa, jonka olen keksinyt, on se, että kun hän alkaa sättiä jotakuta ei läsnä olevaa, sanon: Tuo ei hyödytä, mikset kerro hänelle suoraan, mitä ajattelet? (Huomaan joidenkin muidenkin käyttävän tätä häneen.) Hän on voimakas luonne, mutta toivon, että hän muuttuu. Kärsin hänen läheisyydessään.

Samoin minua ärsyttää mummo, joka tuo lapsenlapsensa pianotunnille V:n tunnin jälkeen. Hän rynttää luokkaan kesken meidän tuntimme ja istuu siinä tyttärentyttärensä kanssa ja mölöttää niitä näitä. Katselen mummoa sillä silmällä, että meneppäs mummo käytävään odottamaan, naputan rannekelloani, kuuntelen sitä, vuoroin seinäkelloa, muutkin odottavat vuoroaan, ei tule tällaisesta yhteiskunnasta mitään, missä kaikki luulevat voivansa tehdä aivan mitä vaan.

Ensimmäinen työpäivä. Lapset olivat hämmästyttävän iloisia nähdessään minut. Kaikki yhdessä kokemamme kurjuus on unohtunut ja korvautunut jollakin muulla kurjuudella. Oppilaat olivat todella suloisia. Tarmo, joka oli ollut sijaisenani, ei ollut löytänyt nauhoja, vaikka oli etsinyt kauan. Onneksi se hölmö Tarmo ei enää tule, sanoivat oppilaat. Tarmo kuulosti kyllä sympaattiselta, minullakin on suuria vaikeuksia löytää asioita. Tarmo oli sitten puhunut tekstin itse, kumealla äänellä kuin kone.

Aamulla lähdin töihin muutoin tervehtyneenä, mutta silmätulehduksisena. Pienet harmit täytyy unohtaa. Sain toisen silmän auki ja pystyin kävelemään ja puhumaan. Päivän päätteeksi oli venyttelyä ja rentoutusta puolitoista tuntia, työpaikan järjestämänä. Se oli ihanaa. Omasta kehosta huolta pitäminen ei ole yliarvostettua, siihen aion käyttää aikaani.

Eräs romaanihenkilö otti minuun tänään yhteyttä. Nyt on sekin tapahtunut, eräs niistä ihmeistä, joita elämän varrelle olin löyhästi suunnitellut. Tältäkö se tuntuu, no ei paljon miltään. Hän kirjoitti näin: Hei H. Mitä kuuluu eloon? Ja allekirjoituksena oli hänen nimensä kummallisena lyhennyksenä (en ole ennen hänelle henk. koht. kirjoitellut, mutta noin hän sen kai lyhentää). Vähän kuin Gregor Samsa lyhentäisi omansa GSa. Tämä on merkittävä virstanpylväs, ihme keskellä marraskuuta.

On loistavaa olla terve. Voin hengittää samettisen kevyesti, hengityskanava on auki.

Sataa. Silti haluaisin olla mielelläni ulkona. Olen ulkoilmaihminen. Luin blogia, jota kirjoittaa opiskelijaelämää viettävä mies. Hän vaikuttaa ihmiseltä. Virittäydyin ja laitoin seuraavanlaisen ruokalajin itselleni: lautaselle (syvälle lautaselle) pilkottu päärynä, kokonainen. Sitten keitin bulguria (kaapista yleisimmät ainekset on syöty, mitä pitemmälle sairaus etenee, sitä harvinaisempia ruokalajeja alan syödä), siihen tomaattisosetta ja lammaspyöryköitä (niitä on jäljellä, itsetehtyjä, yrttisiä ja tomaattisia) ja keitos päärynöiden päälle. Päälle pecorinojuustoa raastettuna. Se oli hedelmäpasta. Hyvää.

Viimeinen sairaspäivä. Voisin olla vielä hiukan pitempään kotona harjoittelemassa sitä, miten maltetaan sairastaa ja eikä murehdita syyllisenä, että mitenkähän muut pärjäävät. Itse asiassa olen varma, että pärjäävät todella huonosti ilman minua. Jo ihan sen takia, ettei kukaan muu työpaikalla osaa saksaa. Tämä tuo hiukan karheutta kielen opettamiseen. Mahdottomaksi se ei sitä tee. Joten en huolestu lainkaan. Samalla tavoin en huolestu tavaroista ja vaatteista lattialla, kun vieraat tulevat. Minun täytyy kuitenkin muistuttaa itseäni aina välillä, etten pyytäisi anteeksi sotkua. Se olisi tärkeä taito. Lapsiperheessä ei voi olla putisiistiä, tai jos on, niin se vaatii veronsa, henkisestä mukavuudesta. Koti on paikka, jossa voi hengittää vapaasti.

Eilen minun oli käytävä työpaikalla antamassa ohjeita. Parakki aukion reunalla, kiipesin ylös niljaista savista rinnettä, lätäköitä väistellen. Kuu pilkotti harmaiden pilvien välistä, enteillen hautausmaata. Oli kauhea myrsky. Sisällä parakissa tuuli tuntui vielä enemmän. Seinissä on rakoja, joihin tuuli tarttuu, se työnsi rakennusta hiukan pohjoiseen päin. Kaikki natisi, ikkunat pullistuivat. Kuului iso tömäys, se oli puusta pudonnut oksa, joka iskeytyi seinään. Paljoa ei vaadittaisi, että katto irtoaisi. Se olisi hienoa, näkisimme tähtitaivaan aina kun katsoisimme ylös. Niin, mutta minä olen vain pieni flunssainen virkamies valmistelemassa seuraavan päivän asioita.

Sitä tarvitsee jonkin verran stressiä, hankausta ja hankaluutta, että on levolle jotakin vastapainoa. Täysin stressitön ja haasteeton elämä ei ole hauskaa. Olisiko opettajan työssä sopivasti pikku kitkaa? Mahdollisesti. Opettajan työ on puuhastelua, joka ei aina tunnu todelliselta - aivan samoin kuin omana kouluaika - katselin ulos ikkunasta ja mietin, milloin pääsen tästä keinotekoisesta maailmasta, koululaitoksesta, ulos? Mikä työ olisi perinjuurin todellista, käsinkosketeltavaa? Kirjoittaminen? Maanviljelys. Entä hyödyllistä? Tai tärkeää?

On vain tehtävä sitä, minkä kokee tärkeäksi. Luettava kirjaa, esimerkiksi. Niin, mitä hyötyä on taiteesta, tokaisee epäilijöille eräs tyttö, jolla on kellertävät hampaat, ja joka on lihava, mutta terävä-älyinen.

Vietän kummallisen aamupäivän. Yöllä en ole nukkunut lainkaan. Jokaisella uloshengityksellä kurkkuni tilttasi kiinni. Saatoin tuntea, miten värekarvat liikkuvat, yritin estää niitä liikkumasta ja sen saattoi tehdä vain hengittämällä kontrolloidusti. Se taas esti nukkumisen, koska jos hellitin hetkeksikään hengityksen tarkkailun, aloin yskiä. Varmasti tuhat kertaa kävin unen rajamailla.

Aamulla totesin, ettei ääni kestä puhumista, joten menin lääkäriin. Pyörällä, joka oli vikatikki. Olin hiestä märkä ja psykoottinen, kun pääsin perille. Tilasi ei ole kiireellinen, sanoi hoitaja ja jouduin odottamaan pari tuntia viereisessä kauppakeskuksessa lääkäriaikaa. Tämä oli silmät avaava kokemus. Normaalisti en ehdi katsella ympärilleni juurikaan. Nyt minulla oli kerrankin aikaa.

Vain ruokakaupat olivat auki. Ja niissäkin vain muutama vanhus. Myyjät järjestelivät muovipusseja. En ole milloinkaan nähnyt niitä niin autioina ennen. Olin väärässä paikassa väärään aikaan. Selailin kirjahyllyllä kirjoja niin kauan, että mustissa kävelevä vartija kulki ohitseni, ei sattumalta, oletan. Varastin kirjojen sisältöä aivoihin silmien kautta. Kaikkialla oli isänpäivämainoksia, ja olin ostavinani isänpäiväkirjaa, kunnes muistin, että sehän on jo mennyt. Työmuisti pätkii. Katselin erilaisia hyödykkeitä, nyt ehdin ajatella harvinaisempia objekteja, kuten tähtisädetikkuja ja uutta hammasharjaa. Valitsin esikoiselle sopivan harjan, mietin väriä huolella. Ja laastaria. Inhoan shoppailua, enkä koskaan mene vapaaehtoisesti kauppaan, mutta nyt olin jonkinlaisessa välitilassa, melkein sairaalassa. Mikään muu kauppakeskuksessa ei ollut auki. Kello oli puoli yhdeksän. Hampurilaispaikkakin aukeni vasta yhdeksän kolmekymmentä! Monien liikkeiden ovisermit olivat alhaalta hiukan auki, aivan kuin Lontoon katukaupoilla. Elämä on niin kovin normittunutta. Kaikki täällä kuljeskelevat ovat jollakin tapaa syrjässä normista. Hampurilaispaikassa on minun lisäkseni kolme venäläistä poikaa, he ovat laihoja ja äänekkäitä. Kirjastoon tulee tukka silmillä sama alakouluikäinen poika, joka vaelteli jo aulassa reppu selässä. Hän ei jostain syystä ole koulussa. Ehkä hänkin on sairas. Täällä on ei-missään. Tämä on kaikkille avoin, muttei kenellekään erityisesti suunniteltu. Olen tällä ennen aikojaan, ennenkuin mikään on valmista. Hämmentävää olla toisessa todellisuudessa.

Kuopus oli piirtänyt isänpäiväkortin kuten muutkin pojat. Siinä isä oli pulska hahmo, jolla oli kunnon kädet ja jalat. Silmät valuivat dalimaisesti alas poskia ja suu oli alaspäin kaarellaan. Esikoisen kortissa oli näppäräsorminen ukkeli, jolla oli harmaa villatakki, hän näytti Pickwick-kerhon jäseneltä. Esikoinen oli täydentänyt valmiita alkuja: Isästä hauskinta on... minä! Keskimmäisen kortissa isä ja V olivat vedessä, jossa ui hopeanvärisiä kaloja ja ilmassa lenteli iloisia lintuja. Suut olivat molemmilla hymyssä.

Ulkoillessa meidän tarvitsee vain seistä, muut hoitavat liikkumisen ja tekemisen. He rakentavat majan, tekevät kairauksia lammen pohjaan sauvakävelysauvoilla. Älkää siellä seisoko! huutaa kuopus. Tulkaa heti tänne! Kalliot ovat liukkaita sateesta, on harmaata. Joku koira tulee uteliaana vähän matkan päähän, sen omistaja huutaa, tänne, tänne! Koira istuu sen näköisenä, että se haluaisi sännätä mukaan leikkimään lammen rannalle. Sen korvat ovat pystyssä ja se täpistelee etutassuilla ja on iloisen näköinen. Jos kutsuisin sitä, tulisiko se? En kutsu.

Katsomme Charlie Chaplinin Nykyajan poikien kanssa. Kuopuskin nauraa ääneen. Chaplin tekee kaikkea, mitä heistäkin olisi hauska tehdä. Noinhan kaikki haluaisivat tehdä, mutta joku estää. Mojauttaa poliisia hänen omalla pampullaan, ensin silittää päätä, että ai-ai ja sitten mojauttaa.

Pojat vapautuvat yhteisestä leppoisasta oleilusta niin, että loppupäivä on jo aika rasittava. Ruokapöydässäkin puhumme vain ydinräjähdyksistä. Vakavoiduttaisiinko jo välillä? Voisitteko olla hiukan hiljempää? Muidenkin täytyy löytää saunatakki! Missä ne ovat? Syntyy maailmanlopun poru, pengotaan yläkaappeja, ei ole siellä mitään, lumppuja lumppuja vaan. Takit löytyvät, ne eivät ole mukavan värisiä, pitäis vaihtaa jonkun kanssa ja vyöt ovat hukassa. Missä vyöt ovat, byäää. Saunafarssi on luku sinänsä, pikku vinkki, kukaan pojista ei istu peffalleen muutamaa sekuntia kauemmaksi. Pojat riitelevät nilkkasiteestä niin kovasti, että keskimmäinen saa todellisen haavan nilkkaansa. Kaikki haluaisivat siteen. Hän on nyt invalidi eikä voi ehkä tulla saunaankaan. Esikoinen suihkuttaa vain kaakeleita ja seiniä, painesuihkulla. Löylykauha on hävinnyt ja heitämme vettä kukkaruukulla, jossa on reikä pohjassa. Pitää muistaa pitää sormi reiässä. Kuopus ei muista sitä.

Keskimmäinen leipoo kakun, ja syötyä se tulee. Samat tavarat järjestetään sivuun, kynttilän jätän aina työpöydälle, koska niin usein sitä tarvitaan. Aina juhlan tullen se on kätevä siitä ottaa. Mukava ajatella, että se on aina niin lähellä. Mukava on ravistella pöytäliinasta muruset parvekkeelta, saavat pikku hiiret ja mönkiäiset ruokaa. Pöytäliinakin otettiin likapyykkikorista, se oli vielä välttävä.

Pojat kysyvät mikä on sukupolvi? Teidän lapsenne on teistä seuraava sukupolvi, sanomme. Mutta minä en hanki lapsia, sanoo esikoinen. Mulle riittää tämä, hän sanoo ja viittaa ympärilleen.

On talvisen siestan aika. Ensi viikolla opettelen olemaan vähemmän vaativa itselleni. Otan vaan rennosti. Mukava ajatus sekin, että voin oleskella opettajana parisen vuotta ja miettiä sitten uusiksi. Eihän mikään nyt ole lopullisen vakavaa. Aina on vaihtoehtoja. Ehkä yritän oppia tässä ammatissa sen, mitä siitä on opittavissa. Opettajan ammatti opettaa nimenomaan sosiaalisella saralla tekijälleen paljon. Sovellun opettajaksi tietyllä tapaa oikein hyvin, toisaalta aika huonosti... Der Mord, der Krieg, der Tod - ei ole sattumaa, että ne ovat maskuliinisia, die Sonne, die Liebe taas feminiinejä, das Leben siinä välissä...

Lopuksi mietiskelen hiukan lausetta: Luonto on toki ankara marraskuussa. Ymmärrän toki tämän lauseen, ja voin olla samaa mieltäkin, mutta pohjimmiltaan ymmärrän asian aivan toisin. Eihän luonto ole kenellekään ankara tai mitään. Luonto joutuu itsekin ankaruuden kohteeksi. Me ja luonto olemme samassa asemassa, ihmiset vain voivat suojautua taloihin, ym. Se, joka on ankara, on jotakin aivan muuta.

Yskin yhä hirvittävästi. Olen kokeillut kaikkea, koiruohoa, jne, mutta se menee aikanaan. Olin kuitenkin perjantaina töissä termospullon kanssa. Kaadoin siihen viivytellen teetä - - - miten nautinollista tämä olisikaan, jos istuisin yksin toimistossani! Mutta en ole yksin. Vieressäni on aina liuta lapsia, murrosikäisiä, jotkut suorastaan oireyhtymiä. Kahden päivän kotonaolon aikana mietin vaihtoehtoisia töitä. Olen ajatellut bussikuskia, postinjakajaa - ainakin näitä voisin tehdä. Se saisi mielellään olla ruumiillista ja osa-aikaista. Kirjoittaminen olisi sitten loppupäivän täyte.

Kuitenkin perjantai sujui aika hauskasti, olin iltapäivällä sitä mieltä, että opettajan ammatti on mainio. Ehkä katson vielä muutaman vuoden. Sitten lasten kuljettelutilanne hellittää.

Tänään matkustimme bussilla keskimmäisen kanssa Tapiolaan. Aika pitkä reissu, hän huokailee takaisin tullessamme. Bussimatkailussa on niin monta vaihetta!

Keskimmäisen kanssa katselimme moneen otteeseen albumeja. Mitä kaikkea olemmekaan tehneet! Vauvakirjoissa oli heidän vauvapuhettaan. Keskimmäiselle ruoka oli nammakkaa. Hänellä oli aivan pienenä luovaa omaa kieltä, se kuulosti vähän saamelta. Uuhtaa tarkoitti isoa... Muutamia kiehtovia otoksia. Vanha koirani makaamassa kesällä ulkona, kuva on otettu niin matalalta, että horisontti jää kuvan ulkopuolelle, näkyvissä on vain hiekkaa. Tunnistanko paikan, sitä mietin aina hätääntyneenä. Olenko jo etääntynyt niin kauas, etten tunnista enää paikkaa? Kyllä tunnistan, se on lapsuuteni kotipiha, maassa on sille aivan tyypillistä hiekkaa, soraa ja olkia, kuivaa ruohoa. (Minun pitäisi kuumeisesti saada selville, onko olemassa allergisille sopivia koirarotuja. Se ajatus, että saisin koiran, täyttää suunnattomalla ilolla. Mutta mies on allerginen.)

Talven tullen ajantaju häviää. Se palaa taas auringon tullen, toivomaan, ettei aika kuluisi niin nopeaan. Ennen kevättä päivänmäärä on yksi lysti.

Illalla aloimme tarkistaa poikien jalkoja. Jalat olivat likaiset ja kynnet kauhistuttavan pitkät. Esikoinen on valitellut jalkaansa, ja hänen nilkkansa oli selvästi paisunut, kylläkin nilkan yläpuolelta, ei onneksi nivelen kohdalta. Laitoimme siihen viilentävän kääreen ja sitten ainoan siteen, jonka löysimme pitkän penkomisen jälkeen: puristusside isoihin haavoihin (kuten valtimovuotoihin, ym). Mutta se kävi hyvin. Kaikkien jalkoja täytyi rasvata, samalla kun katsoimme luonto-ohjelmaa. Keskimmäinen sanoo tätä urheiluhieronnaksi, ja se on kaikista pojista rentouttavaa. Kaikki menivät nukkumaan rauhallisina ja tyytyväisinä, heistä tuntui varmaankin, että kerrankin heistä pidetään huolta.

Pimeys voi olla hauskaakin. Onhan se hupaisaa, jos seikkailee pimeässä, eikä näe todellakaan mitään! Pimeässä voi olla paikallaankin, ja aivan turvassa.

Nyt sairaspäivinä aloin taas lukea Vedenalisia. Olen pöyristynyt. Sekä pidän että harmittelen Peuran tekstiä, joka on niin viimeistelemättömän oloista. Varmasti harkittua, mutta se ei ole sillä tietyllä tavalla tehtyä, mitä useimmissa kirjoissa näkee, somia ja täysiä lauseita (tai jopa nokkeluutta tavoittelevia), vaan se on enemmän omanlaistaan kieltä. Toisaalta aika ärsyttävää, mutta ihanaa. Häät Kemijoen jäällä! Kädet hetkeksi avantoon! Sitten kirjassa on elementti, joka pöyristyttää vielä enemmän. Saksa. Ei riitä, että Mirjalla on saari, joka ei ikinä häviä hänestä. Kaikki muut paikat ovat ulkopuolisia, vaikka hän yrittäisikin. Ei, hän menee vielä vaeltelemaan Alexanderplatzille. Tämä on myyttistä, saaren kanssa aivan samassa linjassa, universaalia. Itä-Berliini on turvallinen saari, jossa poliiseilla on kivääreissä äänenvaimentimet.

Oma työni on niin sosiaalista, että se saa minut vain haaveilemaan erakoitumisesta. Voisinpa tehdä jotakin rauhallista työkseni! Siinä voisi olla paljon istumista yksin paikoillaan ja miettimistä. Minun täytyy löytää sellainen.

Vanhin ja nuorin lapsista eivät pidä halauksista. He kiemurtelevat. Kuopus alkaa sättiä minua, jos halaan liikaa. Keskimmäinen sen sijaan on saanut kaikki hyvän haltijan lahjat. Mitään ei näytä puuttuvan. Hän on hyväntahtoinen ja oikeamielinen. Kuopuksen sättiessä hän sanoo: Älä välitä. Rakastan sinua, äiti. Olet hyvä äiti. Lapsuus on minulle tärkeä. (Nämä ovat sanasta sanaan hänen suustaan.) Esikoinenkin osaa nykyään olla rauhallinen. Eilen hän tuli koulusta, teki pari voileipää ja meni kuuntelemaan radiota huoneeseensa. Siellä hän istui nurkkaan tekemässään pikku toimistossa, ja selaili tietosanakirjaa. Hän, joka ei koskaan istu paikallaan! Vaikeaa on kuitenkin myönteisten asioiden sanominen toiselle. Esikoinen töni keskimmäistä ja vei tavaroita toisen nenän edestä. Määräsin, että hänen täytyy kolmen huonon teon korvaamiseksi tehdä kolme hyvää, jotka voivat olla aivan simppeleitä, kuten tukan pörröttäminen, halaaminen ja jonkun ystävällisen asian sanominen. Tämä oli esikoiselle todella vastenmielistä. Mieluummin menisin arestiin, hän sanoi. Tai että minut upotettaisiin elävänä avantoon. Lopulta hän haki vanhan aapisen ja luki pienen sadun (luki sadusta helpot sanat, sieltä täältä). Lopulta hän sai hampaidensa välistä sihistyä: V on hyvä piirtämisessä. (Mikä on totta. Kohteliaisuuksia vaikka hampaat irvessä.) Sitten aloimme keksiä, missä esikoinen on hyvä. Ruuanlaitto, jalkapallo, leikkien keksiminen.. monta asiaa. Kunnes kuopus alkoi huutaa katonrajasta, missä hän keinui: Minä olen maailman paras kaikessa!! Ja esikoinen alkoi itkeä harmista. Hän on yhä vielä niin lapsi, että ei osaa ottaa sanomisia leikin kannalta.

Olen flunssainen ja väsynyt ja ylikuormittunut. Jäin lepäämään pariksi päiväksi. Ulkona aurinko paistaa. On todella valoisaa, valo suorastaan särkee silmiä. Pihlaja ilman lehtiä näyttää polttopuulta. Siltä kuin sen oksat voisi jo katkoa pesään. Niin! Hauska ilmiö oli, kun olin ulkona, kun vaihdoimme talvirenkaita. Lapset olivat mukana, ja ruuvasimme renkaita irti. Minun täytyi hyppiä kääntöavaimen päällä, ennenkuin pultit avautuivat. Olen liian kevyt. Talon päädyssä puuhaillessani katsoin yhtäkkiä ylös ja näin fasaanin. Ja voin vannoa, että pihassa ei ollut sekunti sitä ennen mitään. Fasaani ilmestyi tyhjästä! Näinkö kaikki tapahtuu?

Pidän tästä karusta aikakaudesta, kun luonto riisuuntuu. Eipä ole sekään enää suojassa. Olemme yhdessä rujoja. Olen lämpimämpi.

Taiteessa voi tehdä sellaista, kuin että voi tehdä puusta ihmisen kasvot ja uurtaa ne jollain terävällä työkalulla sellaiseksi kuin raidan kylki, ja tehdä kasvoille ilmeen. Näin kuvan tällaisestä näyttelyesineestä. Niitä uurteita ei tarvitse koskea, ne voi jo tuntea.

Anyway, jatkan nyt lukemista. Ulkona tulee vähän vasemmalta oikealle, niin että köynnökset heiluvat.

marraskuu

Talvi on alkanut. Kylmiä vesipisaroita ja ohuita jääkerroksia. Martinpäivä lähestyy ja silloin hyvä hanhipaisti voi olla paikallaan. Paras hanhi tulee, kun se paistetaan kyljellään. Tai se voi olla metsälintu myös.

Talven alku on aina yhtä pyörrettä, kaikki muuttuu, ei kuole, vaan siirtyy uudenlaiseen aikaan. Kohta kukaan ei muista, millainen kesä on. Ja on hyvä, ettei muistakaan! Hetken ajan voi nähdä tulevan, ja se pelottaa. Muistellaan kuolleita.

Äitini tunnistan tästä. Tulossa on pyhä - sitä edellisenä päivänä täytyy mennä saunaan, että kaikki on valmista. Kuka enää pyhänä ryhtyisi sellaiseen, silloin ollaan vain. Toinen asia: juhlapöydässä on kaikenlaista juhlasyötävää kahvin kanssa. Tarjolla on myös vaatimatonta pullaa. Hän ottaa pullaa, koska se on kohteliaisuus illan emäntää kohtaan. Arvostan sitä, että laitat tarjolle jotakin näin perinteistä, jota kukaan ei enää arvosta. Minä arvostan sitä.

Allerheiligen-juhla ja meidän juhlalokakuumme on ohi. Lapset ovat syntyneet pääosin lokakuussa. Viimeiset juhlat olivat eilen. Nyt lapset leikkivät rottia ulkona, maa kumisee heidän jalkojensa alla aivan kuin se olisi jo jäässä. Rotat ottavat kepit ja taistelevat.

Eilen saunoimme uudessa saunassa ensimmäisen kerran. Kun kiukaalle heittää vettä, siitä nousee valtava höyrypyörre, kuin tulivuoresta. Keskimmäiseltä irtosi ensimmäinen hammas! Se oli todella pieni ja menikin hukkaan melko pian. Hän on nyt kuusi. Hänen kanssaan suunnittelimme perustavamme pitopalvelun: hän teki juhliin voileipätarjoilun - vaaleat leivät voideltiin ensin yrttiöljyllä, ja hän laittoi runsaat päällysteet. Söinkin monta ja muutenkin paljon herkkuja, vieraiden lähdettyä tein pitkän juoksulenkin, ja en ole milloinkaan juossut niin pitkään ja niin vaivattoman kevyesti. Riittävä hiilihydraattitankkaus todella on kaiken a ja o! Juoksin kyllä liian pitkään ja liian kovaa. Seuraavaksi täytyy muistaa hitaus. Vain sillä tavalla kunto kohoaa.

Marraskuussa aion hengähtää hetken ja käydä esim. vessassa. Vielä maanantaina on iltaesiintyminen, mutta sen jälkeen lepään.

Selailin vanhoja muistiinpanovihkojani, kaunokirjallisia siis. Olen jo kirjoittanut niin paljon. Miten hyvä, että kaikki on jo kirjoitettu. Minun ei tarvitse juurikaan keksiä enää mitään. Kun vain avaan vihon ja otan jonkun lauseen. Ihanaa.

Perjantaina katsoin kotona Sex in the City-elokuvan. Mukavaa siinä oli se, miten naiset viihtyivät kehossaan ja vaatteissaan. Samalla tapaa mietin joskus katsellessani eri ihmisten ruuanlaittoa: jotkut käsittelevät isoja taikinakulhoja ja astioita kömpelösti, tarvitsevat apua. Toiset taas näppärästi, he nakkelevat pikku kippoja ja heittelevät mausteita sinne tänne, hallitsevat käsillään. (Lopputulos tai maku ei kylläkään riipu kokkaustavasta. Se on oma asiansa.) Minä luotan yllätykseen ja luontoon, vaistoon makujen suhteen.

Luen Maria Peuran kirjaa Vedenaliset ja pidän siitä. Onhan se kummallista puhetta. Jotenkin matalaa. Ihan kuin siinä ei olisi tavoiteltu mitään huippuja tai dramatiikkaa. Se vaan puhuttaan. Olen vasta siinä vaiheessa, kun Mirja muuttaa Helsinkiin. Ja hän on siihen saakka elänyt aika erikoista elämää. Eristyksissä ja nälkäisenä, saaressa. Saari voisi olla jossakin Perämerellä, Oulun lähellä. Elänyt vähän kuin eläin, laumassa. Ja Helsingissä baarien ikkunat ovat tummennetut, eikä hän ehdi ja löydä ikinä ruokakauppaan. Hän ikävöi saaren voitatteja ja lahnoja. Pidän kirjasta, koska oma lapsuuteni oli merkillinen. Sen maailma on niin vahva, että rupean jokeltamaan, kun tapaan lapsuuden ihmisiä. Eivät he voi sellaista muutosta ymmärtää, minun on palattava samaan mikä olin silloin.

Ensi töikseni huomenna poikkean kukkakauppaan. Nyt on aika hyötää kukkasipulit joulun iloksi. Istuttaa ne multaan ja vielä viileään ja ottaa sitten valoon ja lämpöön, kun nuppu tuntuu, joulukuun alussa. Aion laittaa sipulit sisäparvekkeelle, sen lämpötilaa täytyy kyllä silloin tällöin katsoa mittarista, etteivät sipulit jäädy. Sitten on odotettavissa kukkien tulvahtamista joulun alla!

Koulussa pidän hämärätunteja. Se rauhoittaa lapsia. Pimeässä ei kukaan jaksa riehua, se on jotenkin tuloksetonta. Valon määrä voi olla sellainen, että juuri näkee lukea. Sillä lukea meidän pitää.

Marraskuussa voisi hemmotella itseään. Kävellä paljon ulkona ja sisällä polttaa kynttilöitä. Lukea hyviä kirjoja. Matkustaa vähin kantamuksin, esim. Eurooppaan. Ajatella miten trans-Siperian radan varressa kyläläiset elävät. Tehdä lämpimiä ruokia. Joulukuun voi paastota ja sitten jouluna herkutella taas.

pää

Taas on kiire, mutta eilen oli ajatuksena kirjoittaa pääjuttuja, eli: olin lenkillä ja alkoi sataa. Kaatamalla. Minulle ei ollut hattua, koska olin sauvakävelyllä. Satoi päähän, kylmää vettä. Se viilensi, vesi valui pitkin otsaa ja kasvoja. Miten harvoin tulee ajatelleeksi ylhäällä olevaa avaruutta. Vesi tulee sieltä, ja se avaruudellinen vesi sataa päällemme. Ajattelen sitä tilaa! (Kovin korkealla ei kuitenkaan sada.) Ajattelin päätäni vielä myöhemminkin illalla. Pesin tukkani, ja sen jälkeen laitoin päähän pyyheturbaanin. Ja kun sattumalta kosketin päätäni, pyyhkeen ympäröimää, hetken tunsin, miltä tuntuisi olla kalju. Hiukset olivat poissa, ja pää oli sileä ja pyöreä.

Outoja ilmiöitä

Outo uni ja ilmiö unessa: Näin unta, että ongin kaloja. Se tapahtui sillä tavalla, että laitoin elävän ahvenen koukkuun kiinni saalistajaksi. Se iski kiinni toiseen kalaan, selän puolelta, ja veti sen lähemmäs, jolloin sain sen saaliiksi. Päästin saalistuskalan sitten taas liikkeelle. Saaliitkin olivat ahvenia. Lopuksi perkasin ne. Suomut olivat tiiviisti kiinni, kuin ahvenilla yleensä ovat. Suomut räiskyivät silmilleni ja kasvoilleni. Unta nähdessäni, ja kerrankin kesken sen herätessäni tajusin, että olen nähnyt tätä samaa unta monesti ennemminkin. Tämä tuntui suorastaan vakiounelta.

Muuten, suosimme ekomatkailua tänä viikonloppuna. Syysmyrskyssä pyöräilimme ja saatoimme vieraita sunnuntaina junalle. Sää on vain mielentila. Satoi kyllä aika paljon. Joissakin kohdissa vesi virtasi tiellä kuin koskessa ikään. Lapset nauttivat säistä, paisti keskimmäinen, joka on sisäkissa. Hän kauhistui ulkoilmaa, kun tuuli ja terävät pisarat löivät vasten kasvoja. Mutta hänellä ei ollut säälle sanoja. On kylmä, hän toisteli, vaikka kylmä hänellä ei varmasti niiden vaatteiden alla ollut. Kuopus puhuu taas ohi suunsa toisella tavalla. Täällä on kirkas liikenne, hän sanoi.

Kuitenkin bussimatka Helsinkiin oli meille huikea elämysmatka. Miten pimeys kietookaan kaiken sisäänsä, ja märkä. Kaikki tällainen surkeus vetoaa suoraan sydämeen. Eihän missään voi olla tällaista? (Voi. Englannissakin on kylmää ja märkää ja harmaata.)

Nyt ilmassa on jopa aurinkoa. Olen kirjastossa, ja lainasin juuri Maria Peuran Vedenaliset. Odotan sitä mielenkiinnolla. Tai paremminkin teksti odottaa minua, laukussani. Kirjailijoista puheen ollen satuin kuulemaan Keijo Siekkisen haastattelun Nadjan huoneessa, kun ajoin lasten kanssa autolla Pohjanmaalta tänne. Avasin radion, ja kuulin vain yhden lauseen, jonka muistin lukeneeni äskettäin. Mietin, voisiko puhuja olla Siekkinen, ja se oli. Hän oli ollut Meksikossa kirjoittamassa kirjaansa. Ääni on tärkeä, ja nyt olen kuullut sen. Ja olen jäävi sanomaan mitään enempää.

Puhuin viime yönä unissani. Nukuimme vieraiden vuoksi olohuoneen lattialla, ja näkymä lattianrajasta on viidakkomainen ja samalla 50-lukulainen. Paljon ylle kaartuvia kasveja. Puhun unissani, olen sanonut miehelleni: Sinä viet. Sinä viet. Se tarkoittaa siis lasten viemistä päiväkotiin. Kun mies alkaa herättyäni puhua lasten viemisestä, en ymmärrä mitään. Olimmehan juuri sopineet, että tänään A:n kummitäti vie pikkuiset päiväkotiin. En muista unipuheestani mitään. Ja vielä kummallisempaa. Puhuin näin samalla, kun näin aivan toisenlaista unta. Kello oli jo soinut, joten tiedän nähneeni juuri sitä unta sen viiden minuutin aikana, jolloin vielä nukahdin. Olin sairaalassa, seikkailin sokkeloisilla käytävillä. Vieressäni oli raskaana oleva nainen, joka kysyi montako lasta minulla on. Kolme, vastasin. Olen lisäksi opettaja. Hän näytti kauhistuneelta ja surulliselta. Hän ei tiedä mistään mitään, ajattelin.

Unessa oli vielä piano, joka kaatui. Sen koskettimet eivät enää toimineet, siitä tuli aivan vaimeata ääntä. Mikä menetys, kaipasimme kaikki sen ääntä.

Eilen, kun luin sohvalla kirjaa alkoi kuulua outoa piipitystä. Se on askelmittari, joka alkaa romurasissa piipittää aivan kuin palohälytin. Juoksin etsimään sitä, ja takerruin katosta roikkuviin voimistelukeinun naruihin, että melkein kuristuin.

Eli toisin sanoen todella hauska sunnuntai.

Keskimmäinen on kuumeessa. Perjantaina hän nojasi päätään käsiinsä, istui ulkopöydän ääressä nujahtaneena. Meillä sairaus ei tarkoita koskaan hammasten kiristystä ja valvottuja öitä, vaan autuasta rauhaa ja sovinnollista leikkiä. Yksi pyörä on vähemmillä kierroksilla, kaikki helpottuu. Elämme tämän päivän kuin mummot.

Kauklahdessa katselen intialaista isää ja mietin Lahirin kirjaa, missä hän kertoo muukalaisuudesta. He ovat muukalaisuuden prototyyppejä, mutta niin olen minäkin. En voisi kuvitella asuvani vieraammassa paikassa. Nyt kuitenkin olen sees, koska pian alkaa loma, ja me matkustamme kotiin.

Arkisin rakastan sitä ääntä, mikä syntyy, kun esikoinen rullaa potkulaudallaan kotiin. Sen korkea kitinä asfaltilla kuuluu kauas. Hän tulee sisään, avaa oven, kuulostelee. Olen sisällä, aina.

Kun haemme pikkuiset päiväkodista, keskimmäinen raahustaa, hän on sairas. Hän löytää olutpullon ja kantaa sitä kädessään koko matkan kotiin asti. Kuopus löytää puolestaan kaksi olutpullon korkkia ja työntää ne hattunsa alle säilöön. Siellä ne kulkevat kotiin asti, sillä korkit ovat jostain syystä arvotavaraa. Toinen kuopuksen löytö: jättivaahteranlehti. Ja vielä värikäs sellainen.

Oudot asiat kiinnittävät huomioni: unipantteri ja apina, ne lojuvat päivällä lattialla keittiön pöydän alla ja ovat velttoja ja elottomia. Niistä on öinen elinvoima kadonnut.

Elämä

Elämäni on sekamelskaa, ja joskus katson peiliin ja ajattelen, että elämäni on hirveää, ja mitä todennäköisemmin se muuttuy yhä pahemmaksi koko ajan. Viiden vuoden päästä kylven painajaisessa valveilla ollessanikin. Pahimmat uhkat tulevat lähemmäksi. Voi myös olla niin, että pahinta on nyt. Varmasti on.

On hauskaa tuntea elävänsä, joka hetki. Se on ehkä parasta. Ja ironian taju on hyvä omistaa myös. Kuitenkaan elämäni ei ole kenenkään muun elämää raskaampaa, en oikein ainakaan jaksa uskoa. Hyvää tällaisenaan.

En jaksa edes ajatella, saati kertoa, mitä kaikkea tällä viikolla on taas tapahtunut. Lapsista voisin kuitenkin kertoa.

Maanantaina elinvoimaisin hetkeni oli, kun katsoin sattumalta lehdestä, että Täydelliset Naiset alkavat tv:stä. Täydelliset naiset tulevat tänään, huusin ääneen kaikille läsnäolijoille. Minne tulevat? kysyi juuri nelivuotias kuopus. (Hän luuli, että ne tulevat oikeasti. Mitähän hän pitää täydellisenä naisena?)

Haen lapset kävellen päiväkodista. Mitä ruokaa tänään on, kysyy kuopus heti kun näkee minut. Päiväkodin hoitaja sanoo, että kuopus on kova syömään. Hän nauttii ruuasta, syö lautasen tyhjäksi, joskus kotona toistenkin lautaset. Pysähdymme aina Osmo Ojantakusen kodin paikkeille, se on ison ojan takana. Kävely on se mystinen juttu. Vasta siinä pääsemme olemisen rytmiin kiinni. Pikkuisin on kiukkuinen, mutta hän leppyy silminnähden kun mainitsen, että ostin Lidlistä pikkutuutteja - hän alkaa kävellä rennommin, ja päivän murheet jäävät.

Joka päivä katsomme miten leikkipuiston peruskorjaus edistyy. Aina joku palkki tai katto tai laite on tullut lisää, viimeksi muumikatto. Lopputuloksesta ei vielä tiedä, mutta hyvältä näyttää. Maassa tulvii vaahteranlehtiä, ylhäällä tuulenpesiä.

Iltapäivällä olen kahvilassa esikoisen kanssa, opettajan kanssa käydyn palaverin jälkeen aivot ovat tyhjät. Voiko nähdä valveunta? Ainakin vaivun helposti johonkin, missä ympäristö häviää. Syömme vaiti. Ei aina tarvitse puhua. Eikä se tarkoita, ettei olisi mitään sanottavaa. Olemme yhdessä äitinä ja lapsena.

Keskimmäinen haluaa käydä soittamassa pianoa ja hänen filosofisella mentaliteetillään kaikki sujuu rauhallisesti. Hänen mielestään pianossa on niin kaunis ääni. Hän haukottelee makeasti pianotuolilla. Katselee muualle, kun opettaja soittaa. Housut ovat kuraiset, tietenkin, koska hän on tullut suoraan hiekkalaatikolta. Jos kengän irrottaisi jalasta, ja kääntäisi ylösalaisin, sieltä tulisi kilo hiekkaa.

Iltapäivällä katselen pihjajassa olevia lintuja. Tilhiä! Mutta kun katselen tarkemmin, ne eivät ole tilhiä. Itse asiassa kaikki linnut ovat eri lajia: mustarastas, räkättirastas, talitiainen ja punatulkku. Punatulkku on ihanan syvän punainen. Se on pullea, lepäilee välillä ja näykkii sitten marjoja. On harvinaista nähdä punatulkku pihassa! Yleensä ne viheltelevät vain metsän uumenissa.

Sitten illalla luen Jhumpa Lahirin kirjaa The Namesake. Hän on hyvä kirjoittaja. Jo puoli sivua luettuani tiedän, mikä on tilanne, voi mennä suoraan sisään. Ja hän kertoo vieraudesta, ja vieraassa maassa asumisesta, jolloin elämä usein kaventuu, ihmiset, tuttavat, ovat vain korvikkeita niistä, joiden kanssa todella haluaisi olla tekemisissä. Ashiman korut, kaikki jotka hän sai Intiassa häälahjaksi, ovat nyt Amerikassa tallelokerossa. Vauva on hänen vatsassaan, mutta tuli sieltä pois, kun syntyi. Ja sitten - välissä on hirveästi tyhjää tilaa, koko maailma, ja siellä on Intia, ja Ashiman entisen kotitalon huoneet, kylminen sementtilattioineen, jotka eivät kuumana kesänäkään koskaan lämpene.

Parasta on pysyä arkisissa toimissa, ajatella käytännön asioita. Tämä on minulle nimittäin aivan uutta ja mullistavaa. Rajat ovat hyvät. Voin tosissaan levätä. On vain se hetki, se mitä olen juuri tekemässä, ei mitään muita maailmoja, ei juuri kuvitteellisia henkilöhahmojakaan. Jokaisen pitäisi kokeilla tällaista.

Ja tänä aamuna oli omena-ukko tien varressa!!!! Ja olin autolla, enkä voinut pysähtyä, eikä minulla ollut rahaakaan. Olemme etsineet omenoita laatikoittain ostettavaksi. Hän näyttää isoisältäni ja hänen omenapuunsa tuottavat valtavasti satoa. Aamuruuhkan aikaan hän on maantien vieressä. Yritän etsiä häntä käsiini iltapäivällä.-

Luin kaksi kirjaa. Siri Kolun Metsänpimeän ja Keijo Siekkisen Jäähyväiset rakkaudelle. Ensimmäisestä en osaa sanoa mitään. Ja Keijo Siekkinen taas on sellainen, jolle myisin sieluni lukematta riviäkään. Tiedät varmaan sanonnan syödä jonkun kädestä. Kuka siinä kirjoittaa - isä, rakastaja vai..? En ole koskaan tavannut Siekkistä, mutta tapaisin kyllä mielelläni.

Välitunti alkaa, myöhemmin lisää.

Taas tapahtuu liikaa, mutta eihän kaikkea voi käsitellä. Istun sunnuntaina työpaikalla, koska muistini yksinkertaisesti pätkii niin paljon. Joskus vielä unohdan tulla tänne arkena. Tulin valmistelemaan kokeita, jotka olin unohtanut, mutta vain huomatakseni, etten ollutkaan. Voiko sekavampaa olla?

Olisipa täällä kuitenkin aina näin rauhallista.

Haluan oman toimiston. Mutta mitä siellä tekisin?

Elämänikäisen rauhan voi löytää jostakin rauhallisesta paikasta, kuten Snettansin maatilan läheltä pohjois-Espoosta. Siellä voisin asua. Aurinko paistaa, metsää on lähellä, taivaalta leijuvia keltaisia lehtiä.

Ilta pimenee. Metsän rauha tuntuu kuitenkin vieläkin, toivottavasti vielä ensi viikollakin.

Näin hienon lentounen: lensin ison saaren yllä meren päällä, kiertelin ensin alhaalla, mutta sitten päätin todella kokeilla voimiani. Otin korkeutta, kädet siipinä ja nousin ylös taivaalle niin että saari alapuolella näkyi pienenä. Ylhäällä oli viileää, tuuli oli raikas. Lapseni osoittivat alhaalla minua, hekin olivat iloisia. Lensin saaren eteläkärkeen ja halusin laskeutua alas. Se oli vaikeampaa. Osuin jotenkuten rantaan, kuivin jaloin. Rantaa myöten meni vanha kiviaita, koko saaren mitalta. Tiesin, että se johtaisi takaisin perheeni luo pohjoiseen. Lähdin seuraamaan sitä, mutta matkalla oli isoja esteitä, ensimmäisenä espanjalainen vanha inkvisitiopyörä: se oli tuulimyllyn siipien kehän kokoinen pyörä, jota pitkin piti kiivetä sen yli. Sellaisessa on piikkejä, mutta tässä versiossa oli minua varten onneksi pehmeät kumiset askelmat, ne joustivat ja kiipesin sen yli helpottuneena. Heräsin, kun olin tässä inkvisitiopyörässä.

Viikonloppu

Unista tuli mieleeni... mökillä viime viikonloppuna näin unta, että minulla oli kaksi poikaa ja meidän kanssamme oli kolmas poikalapsi, orpo. Mehän voisimme adoptoida hänet, päätimme mieheni kanssa. Se oli enemmän hänen ideansa, mutta kumpikaan ei sanonut sitä ääneen. Mieheni osoitti minulle omien poikiemme henkseleitä, kurahousuja ja kumppareita, joita lojui joka puolella. Hän vain nyökkäsi niiden suuntaan, ja tiesimme, adoptointi olisi oikea ratkaisu. Meillähän on jo kaikki varusteet valmiina. Tämä uni toi hyvän mielen.

Mökille matkustimme esikoisen kanssa junalla, joka pysähtyi jokaisella asemalla. Junaa piti vaihtaa monta kertaa. Vilppulassa on näköjään iso saha ja Kolhossa on sähköpaalujen kyllästämö. Nämä asiat olin unohtanut. Koko matkustus oli kuitenkin liian äkkinäistä. Tarvitsen viikon, ennenkuin alan asettua.

Mökillä kävimme melomassa, ja järven pinnalla oli keltaisia lehtiä. Järvi alkaa asettua lepoon. Kaikki oli aivan tyyntä. Kesällä ei koskaan olisi voinut kuvitellakaan lepuuttavansa kanoottia Akansalmessa sivuttain. Niissä säissä se olisi merkinnyt loppua!

Kävimme Mulkkujärven lintutornissa. Lähellä on myös Pierinlampi. (Kuka nämä nimet on keksinyt? )Joutsenia oli liikkeellä, ja yksi karpalonkerääjä. Pieniä väkkyrämäntyjä vasten hän näytti suorannalla kumartelevalta jättiläiseltä. Ja miksi hän poimii karpaloita jo nyt? Ne ovat vasta omenanmakuisia.

Mökillä luin loppuun Joonas Konstigin novelliteoksen Ahneet ja viattomat. Se oli hyvä, mutta yksi puute siinä oli. Se kertoi niin leimallisesti kolmikymppisten (ja alle sinkkujen ja seurustelevien elämästä. Parisuhteen ensi askelista. Mutta onko se puute? Mitä kuusikymppinen äitini tykkäisi kirjasta? Ymmärtäisikö hän lainkaan mistä siinä on kyse? Kirjoittaminen laahaa aina jäljessä. Sama pätee varmaankin ystävääni, joka on kolmeviitonen ja julkaissut kirjan. Eräässä arviossa siitä sanottiin: "teinipaatosta", ja hän on kuitenkin jo ohittanut teini-iän. Teemat kumpuavat kuitenkin hänelläkin itsenäistymisvaiheesta, päähenkilö on 17-vuotias. On vaikea kirjoittaa nykyhetkestä, koska sitä ei ole!!!

kävelyä

Olen hullaantunut kävelystä. Olemme ilman kaksi päivää ilman autoa ja autoiluun verrattuna kävely on terapeuttista. Ajatella, että kävimme jalkapalloharkoissa bussilla ja jaloin, on mahdollista taittaa se matka omin jaloin. Yhden lapsen kanssa eläminen on myös huima elämys. Voimme tehdä mitä vain! On niin helppo liikkua. Illalla poikkesimme kreikkalaisella torimyyjällä Tapiolassa harkoista tullessa. Oli ilta, vietimme aikaa ulkona kuljeskellen ja katsellen. Espoossa tällainen on harvinaista! Kaikkihan on normaalisti ostoskeskuksissa ja sisällä. Sen takia tuntuikin oudolta ja irralliselta. Ostimme myyjältä favapapuja. Niistä voi kuulemma tehdä hyvän aamiasmunakkaan - ja lokumipaloja, eräänlaisia makeisia, todella hyviä.

Tänään saatoin esikoisen kouluun ja kävelin bussipysäkille, ajoin lähelle työpaikkaa, ja kävelin taas puoli kilometriä. Unelmoin kävelystä tästä lähtien. Työpaikan lähellä näin omenaukon, joka myy aina omenoita syksyisin tienvarressa. Hänen pihansa on niin täynnä omenapuita, että ne ovat kuin katto kaiken yllä. Lisäksi hän on kuuro ja sokea.

Tänään matkustamme junalla Pohjanmaalle paikallisjunilla Haapamäen kautta. Matkalle otan lukemiseksi kirjan, jonka lainasin eilen, Joonas Konstig, Outoja ja ahneita (nimi sinnepäin). Ainakin ensimmäinen novelli oli todella hyvä.

Matalapaine

Vallitsee kummallinen matalapaine. Hiekka maassa on ei pölise, vaan hiekanjyvät ovat kiinnittyneet toisiinsa. Pikkuiset lähtivät isän kanssa mökille ja mummolaan. Meillä oli esikoisen kanssa rauhallista. Hän alkoi kertoilla kuulumisiaan, joita ei arkena normaalisti metelin takia kuule. Tutustuin häneen suorastaan uudestaan. Tänään käymme marketissa ostamassa matkaevästä. Hän rakastaa kokkaamista ja lupasi laittaa tänään kalaruokaa: pakastimessa on runsaasti vaihtoehtoja sitä varten. Silakkafileitä, mustekalarenkaita, lohta, turskaa. Eilen illalla esikoinen laittoi iltapalan. Metwurstia, jonka päällä oli auringonkukansiemeniä, vierellä sipaus sulatejuustoa. Ihana suolapala. Sitten nukuimme vierekkäin - isossa sängyssä hän oli peiton alla lähes huomaamattoman ohut.

Huomenna lähdemme junalla. Nautimme joka hetkestä, syksyiset maisemat vilistävät ohi. Puut kaartuvat tummanvihreinä.

Pioneeri

Maanantai-aamulla kun tulin töihin, luokassa oli lämmintä +10C. Kauhea meteli, ikkunan alla kaivuri, räjäytystyömaa ja moottorisaha. (Nyt en liioittele yhtään.) Ohuista seinistä kimpoavat kaikki äänet, siellä kaikuu. Työoloni ovat surkeat. Olen siperialaisella pioneerileirillä.

Kello oli myös sekaisin. Se ei sinänsä tunnu isolta asialta, paitsi jos työ perustuu kellottamiseen, kuten asiantila on.

Sähkömiehet kävivät lopulta. Oli tehty kevättalvella joku virhekytkentä. Onnellista on energiansäästö, sillä totesimme lasten kanssa, että ihmislämpö lämmittää kyllä tilan siedettäväksi parissa tunnissa. Lämmitystehtävää hoitavien täytyy jumpata vain usein. Sään muuttuessa talvisemmaksi alkoi ihmislämmitystyö olla pitkäkestoisempaa.

Tosiasia on, riippumatta työoloista: vaihtaisin mielellään työtäni, johonkin rauhallisempaan. Vaihtaisin mielelläni myös asuinpaikkaa.

härkäpapuja

Istun paneelilautakasan päällä, mahdollisimman epämukava asento, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin, kuten ei yleensäkään kannata.

Katsoin Mulholland Driven ensimmäistä kertaa.

Well. Se oli hyvä. Pidän näköjään kaikesta absurdista. Huomio ei ollut juonessa, vaikka sitä tietenkin yritti samalla miettiä, vaan tunnelmalla ja elokuvan kielellä. Jotkut kohtaukset olivat uskomattomia, kuten koe-esiintyminen. Millaista olisi sama proosan kielellä?

Lauantaina olin masentunut. Menimme katsomaan Listo Läppääjän. Katsojia oli vain kourallinen. Takana joku lapsi toisteli koko ajan: Tämä ei musta vaikuta ollenkaan lastenohjelmalta. Sitten sama lapsi kysyi: Koska ne Tatu ja Patu tulevat? Suosikkihahmoni oli pakastaja-Elvi, tietenkin. (Hän muistutti häkellyttävästi puistotätiämme.) Kuopus höpötti vielä illalla vessassa yksinään: Pakasta, pussita, pakasta, pussita... Elokuvan jälkeen menimme ostamaan ruokakaupasta vain muutamaa asiaa, nimittäin kahvia, kauratuotteita ja öljyä. Marketti oli täpötäynnä. Minulla oli päänsärky, kuten viime aikoina aina. Pää tuntuu ontolta, aivan kuin veri ei kiertäisi siinä lainkaan. Ihmiset kysyvät minulta kaupoissa aina tuotteista, missä ne ovat, ja jopa: Miten sinä laitat munakoisoa? Ventovieraat ihmiset. Se on imartelevaa, ja kukaan ei ventovieras kauaa. Nytkin: Tiedätkö, mistä löytäisin murskattuja härkäpapuja?

Kotona hirvittävän sotkun keskellä aloin kuitenkin laittaa ruokaa päänsärkyisenä. Puhumattakaan sotkusta, jonka kolme poikaamme* olivat saaneet aikaan kaikissa huoneissa. Minulla oli muistikuva tanskalaisesta ruoka-ohjelmasta, jota katsoin aivokuolleena joskus ja aloin valmistaa sitä mukaillen kasviksia pannulla: keräkaalta salaattisikurin kokoisina paloina, omenalohkoja, kesäkurpitsaa, sipulia ja muuta tähteenä olevaa, aurinkokuivattujen tomaattien loput. Sekaan lopuksi hunajaa ja sinihomejuustoa. Se oli todella herkullista. Tuoretta leipää samassa uunissa, ja kun pääsimme vauhtiin, pojat alkoivat leipoa: omenapiirakkaa, pannaria.. Ruoka todella pelasti kaiken! Kuopuskin on oppinut laittamaan salaatin tuosta vain: (Hän on vasta 3.) hän pilkkoo omenaa, porkkanaa ja salaattia. Eikä hän tee siitä mitään numeroa, vaan huomaan, että salaatti onkin jo tehty!

Iltalukemiskirjanikin ovat jääneet lautapinon alle. Sieltä pilkistää jotakin. Nyt aion kuitenkin kirjoitella omaa tekstiä.

*On heistä hyötyäkin: kun tuppaamme kaikki uimahallissa porealtaaseen ja pojat touhuavat siinä aivan pienen tovin, kohta tulee tilaa. Pian on koko allas vain meidän käytössämme (vaikka se olisi ollut aivan täynnä)!

Korvikeperjantai

Ikkunan takana tuijottavat valtavat auringonkukat. Ammollaan keltaista. Niissä on jotakin vauvamaista. Pöydässä on myös kukka, josta hävettää tunnustaa, etten muista sen nimeä. Lapampeli, veikkaa kuopus. Se näyttää vähän raparperiltä, pitkät tummanvihreä liuskaoksat kaartuvat joka puolelle. Voin melko suurella varmuudella sanoa, että raparperi se ei ole.

Viikon kohokohtia: opetin kielioppia lapsille. Sijamuotoja, kuten akkusatiivia. Kieliopin käsitteet olivat heille yhtä viidakkoa. Menimme uskomattomia polkuja! He kokivat loistavia oivalluksen hetkiä! Ensin kaikki ymmärsivät, että kaikki pätee vain esimerkkisanaani kissa. Entä koira, joku kysyy. He olettivat, että sillä on puolestaan aivan omat sijansa!

Eilen sain happimyrkytyksen. Koko päivä ulkona, urheilupäivä ja sen jälkeen jalkapallokentän laidalla ihanassa syyssäässä. Yritin seisoa aina jonkun takana, ettei tuuli olisi rieponut minua pois. Edessä seisovan takki läimi kasvojani koko ajan. Voiko sää olla tätä enää?

Kun olin välituntivalvojana, koulun pihalla kaatui puu.

Keskimmäisen pianotunti. Hän kaivaa nenää ja järsii pianoa. Älä syö soitinta, sanoo opettaja. Lapsi eläytyy vesikirppuihin ja karhun kävelyyn. Hän ei ota todellakaan mitään paineita. Muistatko miten se (melodia) meni? En muista, lapsi vastaa. En tosiaankaan muista.

Viikonlopuksi täytyy keksiä ohjelmaa, joka korvaisi Pohjanmaalle menon. Mutta mikä sen voisi korvata? En keksi mitään yhtä hyvää.

Kuntoilemaan

Olen menossa kuntosalille. Joten en ehdi kauheasti nyt perehtyä. Käyn siellä kuntoilemassa liigapelaajien kanssa. Olen meistä hyväkuntoisin.

Mietin nyt parhaillaan kovasti, onko mitään tapahtunut viime aikoina.

- vihreät pressut aaltoilevat ikkunan takana.

Ei kai muuta. Kuntoilemaan on hyvä mennä mieli tyhjänä.

the truth is..

En ole ehtinyt vessaann koko päivänä, enkä ehdi vieläkään, nytopetan atk:ta. Työtahti on niin tiivis. Mutta blogin kirjoittaminen voi olla korvaava toimenpide...

Lähden nykyään töihin iloisena. Työ ei sinänsä ole hyvää eikä pahaa. Mielikuvani siitä voivat olla mitä vaan. Kello 7:30 olemme jo päiväkodin pihalla. Siellä uniset hoitotädit hierovat silmiään. Silmät aukenevat niin hitaasti aamuisin. (Millainen henkilö on aamulla, sellainen hän on.)

Sain luettua työkaverini lainaaman Cecelia Ahernin Where rainbows end. Rakastavaiset, jotka eivät tienneet toistensa tunteista (toivoivat vain), saivat lopulta toisensa. Vain satunnaisten toisten osapuolien vihjauksien kautta asiat tulivat puheeksi. Kirjan oli kai tarkoituskin olla turhauttava. Viisikymmenvuotiaina he lopulta saivat sanottua asian toisilleen. Välissä oli pari hukkaantunutta kirjettä ja muuta viestiä. Harvoin luen mitään näin romanttista. Mutta ei kirja hassumpi ollut! Molemmat päähenkilöt olivat jo löytäneet oman elämänuransa, ja tottuneet turhaumiin. Tulevaisuus on heille valoisa varmasti.

Eräs oppilas (10v.) kirjoittaa: Eläkeiän jälkeen en tiedä tulevaisuuttani Espoossa. Kesällä sain mökille edelliselle edesmenneelle omistajalle suunnatun kirjeen: Emme tavoittaneet edellistä asukasta. Hän on muuttanut jonnekin, jonka osoitetta emme tiedä. Sanat pysähtyvät, on outoa puhua siitä, mitä ei tiedä.

Pihlajanmarjat kypsyvät. Mutta miten on puolukoiden laita? Meidän pitäisi mennä poimimaan niitä Pohjanmaalle.

aurinkoa

Luen Cecilia Ahernin kirjaa Where rainbow ends..., jonka sain lainaksi työkaverilta. Se koostuu pelkistä sähköpostiviesteistä. En voi olla ajattelematta, saavatko päähenkilöt lopuksi toisensa. Elleivät he saa, on se kyllä tylyyden huippu. Rosie, naispäähenkilö, ei toteuta itseään, eikä kerro mitä todella haluaa. Ja hän saakin odottaa toiveidensa täyttymistä. Ehkä hän on zeniläinen. Se on paljon mahdollista, sillä hän ottaa asiat niinkuin ne tulevat ja opettelee olemaan tyytyväinen. Opettelee pitämään receptionistin työstään. Voin kyllä nähdä miten sekä Alex että Rosie kärsivät.

Eilen hemmottelin itseäni käymällä kirppiksellä. Siellä sattui olemaan kahvitarjoilu ja pullaa. Tein hyviä löytöjä, Kuolleet sielut, Nabokovin Naurua pimeässä, Lars Sundin Onnellinen pieni saari (saatan muistaa nimen väärin) ja Manon Lescaut.

Eilen tapahtunutta: eräs lapsi heitti välitunnilla takkinsa ilmaan ja siihen tarttui tuulenpuuska joka heitti sen korkean koulurakennuksen katolle. Hän tärisi t-paidassa seinän vieressä sen jälkeen.

Luokassani on kello, joka ei toimi. Se on mustavalkoinen virastomalli. Kun katsoin kaupungilla samanlaista kelloa, mieleni sanoi heti: Ai niin tuo kello. Eihän se näytä oikeaa aikaa.

Kun ajoin päiväkotiin hakemaan lapsia, paistoi aurinko. Kaikki vastaantulijat hämmästelivät aurinkoa (vanha taivas! Se on olemassa yhä.) Tienhaarassa oli pieni vesilammikko, jossa pörhisteli ja polskutteli kuusi varpusta peseytymässä. Ne eivät väistäneet autoa ollenkaan. Niille ei ollut olemassa muuta kuin vesi ja aurinko ja oma suurperheen kylpy. (Minä väistin niitä.)

¨Three minutes. Netti on auki tietsikassa, joka on leipomopakun takaosassa. Voin surffata sillä hetken. Tulin kirjoittamaan, että kaiken takana on kuitenkin ahdistus - sitä vasten kaikki on luettava.

Eilen

Eilen koulussa tummanvihreällä liitutaululla käveli hämähäkki. Se oli ehkä raskaana, koska se nautti märän sementin tuoksusta, joka taulusta kohoaa. Se kylpi siinä. Hetken päästä näin sen lattialla - se kulki pöydän alla. Väistelin sitä jaloilla ja niinpä minun piti opettaa saksaa kummallisessa asennossa hämähäkkiä suojellen.

Näen tuhat hullua ninjaa päivittäin. Pidän lapsista, mutta että tuhat. Eilisessä iltaesiintymisessä mietin, että haluan työltäni pohjimmiltaan kahta asiaa: absurdiutta ja swingiä. Niitä tässä kyllä on. Niitä löytyy kirjoittamisestakin. Olen siis oikeilla jäljillä, kun etsin hervottomuutta.

Pojat ovat iltaisin hervottomia. Keskimmäinen nauraa hillittömästi, kaikki sanat naurattavat häntä, lopulta mikä tahansa sana, kuten mustikkapiirakka, saa hänet nauramaan itsensä tainnoksiin. (Mustikkapiirakka onkin jotenkin rivo sana.) Lisäksi hänellä on eskarissa puheripuli. Hänet oli laitettu istumaan vilkkaaseen pöytään, kannattaa laittaa, jos on rauhallinen ja syö hyvin, kuten hän. Mutta vilkkaassa seurassa hän pääsi vauhtiin, hän puhuu niin paljon, ettei ehdi syödä, hänellä on teorioita ja varsinkin hauskoja sanoja. Kotona hämmästelen hänen ajatuksiaan: hän ei voi käsittää, miksi valas, joka on katkaistu keskeltä, ei voisi herätä henkiin, kun puolet liimataan taas yhteen. Tämä todella aiheuttaa hänelle päänvaivaa. Esikoinen tuprauttelee rasvaa käsivarteensa, pieniä kiemuraisia valkeita spruuttauksia. Ne ovat harakanruikulia. Ja taas.

Huono uutinen: tietokoneeni ei tule kuntoon. Nyt on etsittävä jostakin kirjoituskone.

Hyvä uutinen: tuntuu mukavalta, kun talossa on remonttimies. Kylppäriremontti etenee ja kun olen keittiössä, kuuntelen, miten talon sydämessä napsuttelee ja vasaroi joku mies. Hän saa sisukset kuntoon. Ja kun kunnostaminen alkaa talon ytimestä, se hyödyttää kaikkea. Yöllä vaellan työkalujen ja sementtisäkkien seassa vastasyntyneessä kylpyhuoneessa, ja istun pytylle, joka on valkea ja kylmä niin kuin ei mikään vielä tätä ennen.

ukrainalaista maitoa

Tänään aution päiväkodin pihalla varhain aamulla ilma oli kuulas. Aurinko paistoi kylmästi. Ilmassa oli hapan tuoksu, se oli kuin ukrainalaista maitoa, ja sitä oli suuret määrät. Käsittelemätöntä aamumaitoa yläilmoissa, tyyntä.

Kaipaan kirjoittamista.

Viime yönä unessa kirjoitin kullanvärisellä kynällä selkää tekstiä: There is nothing more on my heart. (ei mitään huolia)

Ostin eläkeläiskanttorin vanhan pianon. Sillä on soitettu joka päivä kymmeniä vuosia. (Piano syntyi Euroopan hulluna vuonna.) Äidille soitin puhelimen kautta laulua: Miss laaja aukee.. ja kysyin tunnistaako hän kappaleen. Niin, pohjalaisten laulu. Mutta sun täytyy vielä vähän harjoitella.

Elokuussa

En ole sillä tavalla kadonnut, mutta tavallaan kuitenkin. Tietokone hajosi kesällä. Kirjoittamista se ei estä, kirjoitan käsin, mutta blogin pitämistä hankaloittaa. Kannettava oli peestä jo uutena, lopulta se ei käynnistynyt, ja kansi melkein irtosi. Korjaamon nainen kysyi, ovatko lapset vähän leiponeet tätä. Eivät lainkaan, hyvänen aika, ainakaan leiponeet! Kone osoitti vielä irvokkaat merkkinsä: painoin käynnistysnappia osoittaakseni, että ei todellakaan toimi. Mutta silloin kone yllättäen käynnistyi! Se jäi sinne kuitenkin juoteltavaksi.

Nyt aion kirjoittaa vain päivänkakkaratekstejä. Joitakin pieniä huomioita.

Eräs:

Olin kuntosalilla. Läskini vähenevät. Mutta siellä kävi niin, että kun ajoin kuntopyörää, varied route, ja luin jotakin hyvää lehteä - siellä on sellaisia lehtiä, joita en muualla näe, kuten Raw - niin huomasin yhtäkkiä jotakin, jota ei normaalisti tapahdu. Olin ajamassa normaalisti, ajattelin juuri - eräs mies oli noussut selkälihaspenkiltä ja hänen päästään oli roiskunut pitkä hikivana lattialle - että hurjaa. Mutta samassa huomasin, että kämmenselässäni pisaroi hiki ja ranteesta roikkui kolme isoa hikipisaraa, pitkiä ja hyytelömäisiä, ja ne venyivät hitaasti kohti maata, jysähtivät lopulta lattiaan ja kastelivat sen laajoina lätäkköinä.

Se voi tapahtua myös minulle!

Toinen:

Tämä on uni. Kotiini tuli asumaan joku ihme köriläs. Mies, jolla oli valkoinen iho, hän oli kuin iso toukka. Hän ei puhunut, ei osallistunut mihinkään, makasi vain seinän vieressä. Lopulta hänen läsnäolonsa alkoi häiritä meitä. Kuskasimme hänet jonnekin itä-Helsinkiin, torin laidalle. Hänen isänsä vihastui, ja toi hänet meille takaisin saman tien. Isä vaati, että pidämme hänen isolle pojalleen synttärijuhlat. Isä vartioi meitä pistoolin kanssa, kun juhlimme väkinäisesti. Vanhin poikani keksi ovelan juonen, hän päätti lähteä metsään hakemaan apua. Yhtäkkiä olinkin poikani, ja lähdin metsään, olin sininen poika. Kävelin kauan, ja yhtäkkiä näin edessäni puitten keskellä sininen aukon maassa, ja sinisen puumajan. Tunsin tulleeni kotiin. Majasta tuli kaksi tyttöä, he olivat siskojani, metsän eläväisiä. Heillä oli mukanaan joku metsän eläin ja minulla kultainen noutaja. He ilahtuivat koirasta. Olin turvassa ja tukala tilanne ratkesi.

Eläimiä

Meillä oli lemmikkinä purkissa kultakuoriainen, sen kilpi oli hohtavan kullanvihreä. Haimme sille veneellä ulpukan- ja lumpeenkukkia. Se kävi niiden kimppuun ja jyysti ne loppuun. Se söi emit. Päästimme sen vapaaksi, mökin päätyyn.

Mökin päädyssä elelee sammakko. Se menee talon alle maassa olevaa tarpeetonta vesikourua pitkin. Miksi se ei käyttäisi hyvää tasaista reittiä hyväkseen? Kun luin sängyllä, katselin kärpästä, joka voimisteli 70-luvun täkillä (mandalakuvioisella). Se tukeutui etu- ja keskimmäisiin jalkoihinsa ja nosti takimmaiset ilmaat ja hieroi niitä yhteen. Paino oli selvästi etummaisilla jalkapareilla, sen piti vähän kyykistää itseään ja korjatakin asentoaan, että tasapaino säilyi.

Yöllä kuulin outoa töminää ja veneen kolinaa. Nukumme ovi auki, siis ei lukossa. Se on tapana täälläpäin. Järvessä näin kaksi hirveä uimassa tähän rantaan. Toinen oli sarvipää. Se oli outo näky. Järven ohuus tuli todettua - vettä oli lahden keskellä vain heitä mahaan saakka!

Kerran kun menin puuvajaan, siellä ollut sittiäinen lensi selälleen. Raukka pelästyi niin paljon. Se jäi sätkimään, mutta käänsin sen tietysti.

Juusto homehtui. Jätin sen kompostin päälle, ettei sen, joka sitä kaivelee joka yö, tarvitsisi tänä yönä nähdä vaivaa. Siinä on nyt ruokaa. Luulisi maistuvan paremmin kuin kahvinpurujen.

Illalla kävimme hakemassa kaupalta lehden. Lähes uskomatonta, että se oli siellä laatikossa. Mutta kyllä. Pyöräilimme henkeäsalpaavien kukkaniittyjen halki. Ne ovat uskomattoman hienoja ja monilajisia. Jo pelkkä maantien piennar on meille elämys, voin luetella sen kasvilajeja pojille pitkät ajat. Penkereet ovat täynnä luonnonkukkia: kissankelloja, violetteja ohdakkeita, leinikkejä, koiranputkea. Sävyjä, ainostaan tummanpunaiset kukat puuttuvat. Nenässä tuntuvat ympäräivät suot. Niiltä leviää viileänraikasta tuoksua. Sateella tuoksut ryöpsähtävät ilmaan.

Eskon verstaan pihassa näimme valkoisen kissan. Se meni pakoon, kunnes sanoin esikoiselle, että kutsu sitä! Se tuli heti. Sen turkki oli märkä ja se haisteli poikien käsiä ja puski jalkoja. Kaikki kolme poikaa silittivät kissaa autovanhusten keskellä, jotka olivat olleet elossa viimeksi 60-luvulla. Pihassa oli kuitenkin itseluottamusta, jota ei voinut kiistää. Sellaista harvoin tapaa nykyään. Kun kissa lähti poispäin, keskimmäinen huusi innoissaan: Se kävelee!!

Tänään lokki syöksähteli kohti, kun olin melomassa. Se voisi olla pelottavaa. Paitsi etten pelkää. Luonnottoman valkoinen lintu, joka on valkoista vihaa -vihaa?- kun se puolustaa poikastaan, joka on jo iso köriläs.

Haukalla on pesä jossain lähellä. Se naukuu jostakin korkealta puiden latvoista. Kun sen äänen kuulee, tajuaa, että yläpuolella on ilmaa aika paljon. Petomainen äiti sekin. Sillä on lokkien kanssa aika paljon riitoja, auta armias, kun ne kohtaavat lahden yllä! Haukka lähtee, mutta lokeilta menee hermo totaalisesti, ne ovat heti psykoosissa ja niiltä menee kauan taas koota itsensä.

Joutsenilla oli kolme poikasta, telkällä kolme tai neljä, ja ne ovat niitä, jotka uivat aivan kiinni emossa.

Sitä vaan jäin miettimään, että miksi sammakolla on niin kielteisiä myyttitulkintoja. Noidan tai paholaisen apulainen? Sammakko on rehellisin kaikista, kömpelö ja omalaatuinen, mutta kyllä sammakon hoitajaksi ottaisin, ennemmin kuin monen muun.

Rakastan pyöräilyä, ja kaikenlaista reippailua, patikointia, jne. (Tämä ei ole deitti-ilmoitus) Voisin pyöräillä ja vaeltaa luonnossa koko kesän.

uni

Olin katsomassa jotakin näytöstä. Katonrajassa oli kone, joka toimi sähköllä. Se oli jonkinlaisen monitori tai pyörivä linssi. Yhtäkkiä se meni epäkuntoon. Tiesin sen olevan vaarallinen, mutta jäin silti seuraamaan mitä tapahtuu, koska kaksi ystävätärtänikin jäivät. Yhtäkkiä kone alkoi singota tulenlieskoja kohti meitä. Tuli tuntui kaulallani lämpimältä, pääsin pakenemaan, mutta silmääni osui tulenlieska. Silmään tuli iiriksen alle reikä, katsoin peilistä. Näin silmällä yhä, mutta sumeammin. Vaadin selitystä ja korvauksia naiselta, joka oli paikan ohjaaja. Hän ei ollut kiinnostunut, ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän lähti hoitelemaan omia asioitaan.

uni

Istuin isossa huoneessa, joka oli täynnä ihmisiä. Kaikki olivat syventyneitä lukemaan käsissään olevaa paperia. Ne olivat näytelmänlukuharjoitukset. Minulla oli yksi repliikki, aivan viimeinen, noin viisi tai kuusi lausetta. En selviä siitä, ajattelen. Repliikki oli hyväntahtoista tekstiä, siinä ylistettiin hyvyyden voittoa. Se oli kirjoitettu isolla ja selkeällä tekstauksella. Olin hermostunut.

Unia

Alkumökillä ollessa uni ja päivä sekoittuvat. Unet ovat kummallisia. Koska ei ole paperia, yritin painaa yhtä unta mieleeni, mutta muistan siitä (maailmanympärysmatkaunesta) vain matkalaukun, jonka olin unohtanut edelliseen paikkaan. Olin unohtanut pakata sen. Aloin laittamaan tavaroita laukkuun, ja mitä kaikkea turhaa rojua olin ottanut mukaan: pyöräilykypäriä, vanhojen lelujen osia, käsittämättömän isoja tavaroita, joille en keksinyt mitään käyttöä! Mitä oikein ajattelin pakatessa, ajattelin unessakin. Unessa oli kiinnostavia hahmoja, tapasin naisen, joka oli nainut pikkuveljensä. Nainen oli entinen valokuvamalli, nyt nuhjaantunut ketjupolttaja. Matkustin yhdeksässä eri kohteessa kolmen homomiehen seurassa. Tapasimme toisen kolmen miehen homoseurueen.

Toisessa unessa näin unta miehestä, jolla oli suihkuna kylmävesipönttö. Unessa ajattelin, miten hän seisoi hallitun tulvan alla. Olin itse pukeutunut armeijan vaatteisiin, en itse huomannut sitä. Vasta kun toiset hämmästelivät vaatteitani, huomasin, että päälläni oli maastopuku.

Eräässä unessa puristin poskestani finniä ja haavasta tuli esiin elimiä, kuin kalaa peratessa. Tämän jälkeen minulla ei ole enää makuaistia, ajattelin unessa, koska tämä oli ehkä sylkirauhanen. Finnistä tuli myös esille iso matkaesite tai "tietoa matkasta"-esite, joita jaetaan lentokoneissa. Soitin ystävälleni, ja hän ei vastannut. Kännykkääni ilmestyi kuva, jossa luki Santiago. Jokin melodia alkoi soida. Hän oli mennyt Santiago de Compostelaan pyhiinvaeltamaan. Ajattelin miten huomaavaista jättää ystäville hieno viesti. En tiennyt että puhelimestani saa sellaista.

juhannus

sadepäivä

Sade rummuttaa mökin huopakattoon. Oikeastaan tämä ei ole mökki, vaan piilomaja. Sade on vihmonut maahan ja aaltopeltinväriseen järvenpintaan jo kaksi päivää. Pöydällä on muutama pala makeaa limppua, jotka näyttävät tummilta kakunpaloilta, ja maistuvat vähintään yhtä hyviltä. Tuli kituu takassa, se on yrittänyt syttymistä jo monta tuntia. Nostelin isot puut pois hiilloksesta, koska ne eivät näytä syttyvän. Kello tikittää, vanha punainen pyöreä herätyskello, ylhäällä ikkunahyllyllä. Jos sen unohtaa vetää, saa lisäaikaa.

Ulkona on kosteaa kuin viidakossa. Kaikkialta tippuu vettä, vesiharsoa on ojien ja notkelmien yllä. Keskimmäinen pojista tykkää halata - vaikka en mä mitään syytä siihen osaa sanoa, miksi halaan, hän sanoo. Se ei tarvitse syytä (jonkun ikävän teon jälkeen sanotaan aina: Miksi teit noin?! Ihan kuin siihen olisi myöskään syy, tekee kun vihastuu.)

Huomenna ajamme Seinäjoelle hakemaan miestä junalta. Tiedätkö, paikka... aika, entä jos kaikki ne eivät merkitsekään mitään. Puut yksinään ovat mysteeri, miten ne ovat yhdessä metsänä, niin tiiviisti (usein ajattelet salaisuutta, mikä on mielen pohjalla, löydettävissä, mutta vaikka sen löytää, sen unohtaa. Uskomattomankin voi unohtaa.) Mökin vieressä seisoo jyrkän suorassa monia puita: mäntyjä pääasiassa, niiden runkoja yltäisi ikkunasta koskettamaan, ainakin luudanvarrella. Ihmiset häilyvät, mutta ne pysyvät.

Mietteliäs vieras. Onko se hankalaa?

mökillä

Kommunikaatio. Lehdestä luen kehoterapiasta, joka kuulostaa todella mielenkiintoiselta. Kirjoitan sen tähän muistiin (vaikkei se kuulu asiaan), koska paperi on mökiltä loppu (onhan sanomalehdenreunat, sanoo äiti, mutta se ei onnistu, paperiltakaan en löydä merkintöjäni). Loma muuttuu pian hervottomaksi, aivan erilaiseksi kuin viime kesä, luojan kiitos. Olemme terveyskeskuksessa, ja hoitaja kumartuu puoleemme ja kysyy hienotunteisesti, oletteko lävistyspotilaita? Ei, ei ole lävistyksiä, sanon tarpeettomankin ponnekkaasti, koska näen jo mielessäni tulehtuneita lävistyskudoksia. Vasta hänen mentyään tajuan, että hän kysyi oletteko päivystyspotilaita! Luen ja kuulen jatkuvasti väärin. Miksi ihmeessä? Luin pitkän artikkelin, jonka otsikko oli Paratiisi. Se kertoi Pariisista, asia oli ok. Lopuksi huomasin, että otsikko olikin Pariisi. Asennoiduin Paratiisitekstiin paljon suuremmin odotuksin! Aika tylsää laittaa otsikoksi "Pariisi".


Nautimme sateesta sisällä, pojat saavat katsoa telkkaria niin paljon kuin haluavat, ja syömme Omar-pussin, joka löytyy kaapista. Emme pussia, mutta sisällön. Lúen kokonaisen romaanin. Leppoisaa! Minulla on kova pissahätä, mutten jaksa nousta hetekalta. On kesäloma. Mietin millaista on, kun ei ymmärrä mistään mitään. Me matkustimme esikoisen kanssa vähän aikaa sitten Berliiniin. Bussissa siellä hän sai pitkiä monologikohtauksia, joissa hän selitti kovaan ääneen, miten ZOMBINYNNY sitä ja tätä, ja maalissa oli VESE - mä olin se VESE - ja sitte pallo tuli ihan YLÄRIMAAN ja vese ei saanu sitä kiinni, ja sitte tuli se ZOMBINYNNY, JA (hän huutaa, että saisi äänensä kuuluviin) ja hyppäs... edessä istuva vanha nainen kääntyy katsomaan meitä. Ajattelen lingvistisesti: zombie on kansainvälinen sana. Muuten kukaan ei ymmärrä tästä kielestä mitään, ja se on hauskaa. Esikoinen saa aikanaan zombifutismatsin selostettua ja hän huutaa: Mikä se paikka olikaan, mistä ne hyppäs, se silta? Mostar, vastaan. Mikä, hän huutaa. MOSTAR, vastaan kovalla äänellä. Nyt meitä katsoo tumma mies käytävän toiselta puolelta. Hän ei vain vilkaise vaan todella katsoo.

Et voi olla anonyymi ja puhua mitä sattuu, missään!

sade:

Pojat keksivät tekemistä missä vain. On hyvin harvinaista, että he valittaisivat tekemisen puutetta. Se on onni. Esikoinen askartelee suuren pihakoristeen pahvista ja helmistä. Kaksi nuorinta leikkivät vauvaleikkiä, kuopuksella on myssy ja ruokalappu koko päivän. Tulee riitoja, esikoinen puree keskimmäistä selkään, jne. Se kuitataan kuitenkin sanomalla: Ootsä vai joku mustekala, vai? Sade lievittää. Lähdemme pyöräilemään, kaikkialla tuoksuu huumaavasti, puolukka ja suopursu kukkivat. Suo tuoksuu viileän raikkaalle, loputtomille mahdollisuuksille, en käsitä mille! Metsä ja piennar tuoksuu elämälle, joka on leikattu poikki ja jonka elämänneste on ilmassa! Sängyn alla on imuri. Olen lukenut koko päivän kirjaa, jossa naiselle (joka ei halua imuroida, vaan lakaista) sanotaan: Miksi et pidä isosta imurista, pidäthän isosta kullistakin?

paskahiilari: Luin sen Liha tottelee kuria kirjasta, ja siitä lähtien olen huvitellut ajatuksella sen käytöstä. En koskaan voi käyttää sitä. Menisin ruokakauppaan tai synttäreille, katsoisin tarjottavia: Täällei oo ku jotain paskahiilareita (valkoista vehnäjauhoa, jne).

Isäntärenki: Miina Äkkijyrkkä sanoo miestään täksi. Hauska sana!!

Mökkilän kirjastosta hain kassillisen kirjoja. Nyt ne ovat S-marketin muovipussissa sängyn vieressä. Pussissa lukee: Tuoreus. Laatu. Oikea hinta.

tappaminen: Joka ilta sanon, nyt haen lätkän, ja alan tappamaan sääskiä. Sisällä on nimittäin hyttysiä. Tappaminen on liian julma sana, sävähdän aina itsekin kun sanon sen. Alan tappamaan. Ei pitäisi tappaa yhtään mitään!

propelli: Olen huomannut, että kun sääski lentää läheltä, sen siipien propelli aiheuttaa iholle ilmavirran, aivan kuin pieni helikopteri pörräisi lähellä. Tuulee! Usein tulee pieni kylmänväre. Pitää laittaa lisää vaatetta.

lokit: Olen oppinut tulkitsemaan lokkien ääniä alkeellisella tasolla. Ne viestivät toisilleen eri sävyillä. Varoitusääni on tuttu kailottava huuto, mutta sitten kuulin niiden juttelevan keskenään, pariskunta samalla kivellä. Ne juttelivat kimeällä äänellä jostakin. Siinä oli aivan eri sävy, kun ne puhuivat toisilleen. En ole kuullut sitä aiemmin. Lokeilla on kolme hahtuvapallopoikasta, harmaita vaappuvia otuksia rantakalliolla vähän matkan päässä. Ne hoitavat niitä niin hyvin.

Joku eläin käy joka yö kaivamassa kompostin auki. Se on joko kettu, supikoira tai mäyrä. Paistetun kalan jäänteistä se oli pitänyt erikoisesti. Vai voisiko se olla varis? Yöllä?

tuli, savu: Tuli ei matalapaineen aikana syty. Takka ei vedä sateella. Suussa ja nenässä maistuu savu. Mutta siihenkin on ratkaisu. Ei, se ei ole tervaskannot, vaikka nekin olisivat hyviä. (Mistähän kantoja muuten saisi?) Vaan ne ovat sytykepalat, joita mies on tehnyt vanhoista kynttilöistä ja munakennosta. Ne palavat pitkään, sytyttävätkin kosteatkin puut.

Aforismit: Kolmivuotiaalla kuopuksella on tapana niitata ajatuksensa yhteen keskustelun lopuksi. Häneltä tulee seuraavanlaisia aforismeja: (puuvajaa täyttäessä) Jeesus on meidän komposti. Katsoimme pilviä: Siellä ne seuraavat kuin laiskat madot toisiaan. Kuopus arvuutteli meiltä muilta: Mikä on se eläin, asuu Suomen metsissä, on vaaleanpunainen ja mustia pilkkuja? Emme arvanneet, joten kuopus antoi lisävinkin: syö paprikaa niin kuin mekin. (vastaus: susi) Toinen kuopuksen kysymys: On aikalailla leijonan näköinen. Esikoinen veikkasi: Leijona? Oikein!


Olemme täällä ja mikä parasta, näin itseni peilistä, selvästi. Ja kaiken päällä mittaamattomasti sinistä taivasta.

Syksyllä aion toteuttaa ajatuksen, joka on ollut mielessäni pitkään. Että olenkin toteuttavalla päällä! Toteutan kaiken. Tai ainakin hyvin monenlaista. Tämä on kuitenkin asia, joka koskee itseäni syvemmin kuin asuinpaikka tai ammatinvalinta. On jo helpottava uskoa, että on olemassa ratkaisuja ja helpotuksia. Ratkaisun olemassaolon ymmärtäminen ja siihen pyrkiminen on jo paljon! Kirjoittaminen on jotakin, joka syntyy tästä kaikesta. Se on mehukas sivutuote, nyt en vain osaa lingota oikein...

Kestää ennenkuin tottuu tuuheuteen, sillä sitä täällä on! Puut, kaikki kukkii. Tuulessa vastapäinen niemi kohisee kuin taivainen koski, haavat ja lepät sen tekevät. Ukkohaukiko se siellä venettä vetää, sanoo kuopus, kun olemme melomassa. Hän kiskoo järvikortteita ja syömme eväitä kanootissa, lojumme vaan auringossa, vesi alla on kullanväristä, vesikasvit huojuvat pohjassa. Meillä ei ole mihinkään kiire.

Tänään pudistelin maton, lakaisin lattiat, siivosin vaatteet lattioilta pois. Tiskasin astiat ja mökki oli valoisa ja siisti. Voisin tuoda huomenna kukkia sisään. Kielot tuoksuvat huumaavasti, vaikka luulin, ettei niissä ole tuoksua! Pihassa on harmaasiepon ja kirjosiepon pesueet. Tänään pyöräilimme pitkin koiranputken reunustamia teitä. Suopursut kukkivat ja tupasvillat.

Voisinkin kutsua koolle kriisipalaverin ja siihen pääskyn, kivellä norkoilevan lokin ja sen ison jäniksen. Sillä ristihuulella voisi olla ratkaisuja.

ilta

Tänä vuonna mökillä ei tuhkasta noussut valkoinen kukka kukikaan. En löydä koko kasvia varpujen seasta, vaikka katselen vaistomaisesti heti sen suuntaan. Olkoon se merkkinä siitä, että tästä kesästä tulee rauhallinen, enkä vaivu sellaiseen ahdinkoon kuin viime vuonna, kun kaikesta oli luovuttava niin että luut vain jäivät jäljelle, valkoiset hampaat. Hyönteisten siipien kuviot, vaahteranlehtikämmenet, vesi - ne vaikuttavat mykiltä nyt, ne eivät kiduta minua kuin silloin. Varvikko on täynnään sinisiä lemmikkejä! Joista ei viime kesänä näkynyt jälkeäkään. Tänne tulon myötä alan raottaa kirjoittamista pitkästä aikaa. Kyllä sitä voi raottaa, vaikka se vaarallisille vesille veisikin. Ei tarvitse kuitenkaan välttämättä kirjoittaa käsi tulipesässä, sillä tavalla ”turkkamaisesti”, että eläisi samalla kirjoittaessa todeksi kaiken. Entä jos keskittyisi luomaan illuusiota, sillä sitähän se on. Nyt luon niin hyvän illuusion asiasta kuin mahdollista. Tällainen näkökanta tuntuu aivan uudelta. En ole koskaan ajatellut kirjoittamista illuusion luomisena.

Täällä tulee taas päivistä hetkiä, nyt on sateisen ja kolean päivän aurinkoinen ilta. On kiva asua tällaisen ison vetisen silmän vieressä. Katsonko liian kauas menneeseen, kun ajattelen tänne muuttoa? En voi pyytää mitään vedeltä tai metsältä, en voi nojata niihin! Ne ovat yhtäkkiä vihamielisiä tai välinpitämättömiä, jotkut ainakin. Minun täytyy itse olla varma. Nytkin, lasten hälistessä ympärillä näen järven pelkkänä maisematauluna, me olemme vain yleisöä museon käytävällä.

Voitin tänään kylätapahtuman arvonnasta lasimaljakon. Se on hyvin koristeellinen. Näin ihmisiä kahdenkymmenen vuoden takaa. (Arvonnassa nimeni sanottiin tyttönimen muodossa – en ollut varma, olinko se minä).

Tänään näin myös ison jäniksen. Aika kaukaa, mutta sen takia juuri sen koko oli hätkähdyttävä. Se oli niin voimakkaan oloinen, että olisi pelottava kohdata se silmäkkäin.

Ja nyt kun istun tässä, auringonlaskussa, koko seinä värjäytyy hohtavan oranssiksi. Vain varjoni on musta.

Matkalla

Matkalla tapahtui kaikkea kultaista. Johtuiko kaikki siitä, että alun vaikeuksien jälkeen (lento myöhässä kuusi tuntia ja odottelimme niin kauan lentoasemalla, että aloimme elää jo toista elämää, näimme ihmisiä, jotka näyttivät tutuilta, ja mietin, mistä tunnemme toisemme - ai niin, täältä, hekin ovat odottaneet täällä yhtä kauan kuin me - kerroin esikoselle elokuvasta, jossa eräs mies asui lentokentällä vuoden. Meitä kumpaakaan ei erikoisesti naurattanut eikä viehättänyt se ajatus.), varauduin onnettomuuksiin? Ei ehkä sittenkään, koko matka vaan oli onnellisia ja ihmeellisiä sattumuksia täynnä. Onnenpotkumaisesti asiat onnistuivat, paikat löytyivät satumaisen helposti. Ainoastaan yksi esikoisen lippis meni hukkaan, ja eikö seuraavana päivänä metrossa eräs mies tuonut sen meille ja sanonut, että tämä jäi teiltä eilen. Hän oli etsinyt meitä koko aamun. Tätä sanoisin jo uskomattomaksi, ellen olisi tottunut ihmeisiin. Jotenkin berliiniläisten ystävällisyys oli silmiinpistävää. Johtuiko kaikki siitä, että matkasin lapsen kanssa?

Hassua oli sekin, että he olivat niin kovia puhumaan, kukaan ei olettanut meitä ulkomaalaisiksi. Aloimme jutella jonkun kanssa, ja he puhuvat ja puhuvat! Jossain vaiheessa tulee väistämättä ilmi, että olemme matkalaisia, ja he ovat ällikällä lyötyjä. Mitä ihmettä?! En arvannut! (Jotenkin he eivät oleta, että joku muu kuin he puhuisi saksaa.) Meidät vedetään mm. markkinointitutkimukseen, jossa kysellään suklaamunista. Juuri kun meillä oli aivan hirveä jano, eikä mitään juotavaa, kalliilla länsiberliinin alueella, jolla ei kohtuuhintaista kahvilaa lähellä - silloin tulee ystävällinen nuori herra, joka haluaa mielipiteemme suklaamunista, ja tarjoaa meille viileässä hyvin ilmastoidussa toimistossaan isot lasit laadukasta täysmehua ja pientä välipalaa muutamasta vastauksesta. Niin tyypillistä tuuria!!

Muita hauskoja tuttavuuksia: joka aamu Samaritenstrassen metroasemalla oli sama mies saksanpaimenkoiransa kanssa. Hän oli pukenut koiralle aina neuvostoarmeijan hatun ja aurinkolasit. Koira nukkui vesikuppi vieressään. (Hänellä ei ollut mitään rahankeräysastiaa.)

Eläintarhassa tapasimme miehen, joka jutteli apinoiden kanssa. Pelkillä ilmeillä ja eleillä siis, lasin läpi. Apinat tulivat hänen luokseen ja he tekivät eleitä ja ilmeitä, tervehtivät toisiaan, vitsailivat. Se oli hämmästyttävää. Kysyimme mieheltä, miten hän osasi sellaista. Hän kuulemma kävi siellä usein, ja oli tutustunut eläimiin, he olivat tehneet sinunkaupat. Yritimme samaa esikoisen kanssa, huonolla menestyksellä.

Esikoinen alkoi leikkiä kursailematta muitten lasten kanssa leikkipuistossa. Hän sai kaverin samanikäisestä tytöstä. Esikoinen puhui kaikkialla suomea (mitäs muuta). Hän ei vielä tajua eri kielien olemassaoloa, tai sitä, etteivät muut ymmärrä häntä.

Tyttö ja esikoinen keinuvat samassa keinussa:

Tyttö: Sollen wir schneller machen?
Esikoinen: Mitä?

Sollen wir schneller machen?
Mitä?

Sollen wir schneller machen?
Mä en ymmärrä yhtään mitä sä puhut.

Sprichst du Englisch?
Mitä?

Sprichst du Englisch?
Mitä? - - leikitäänkö sellaista, että mä oon hai?


Yleensä ottaen ihmisten välinen kommunikaatio tuntuu Saksassa niin paljon luontevammalta ja helpommalta kuin kotisuomessa. Minkä ihmeen takia? He ovat vieraita, eikä saman kulttuurin rasituksia ole. Ehkä en näe sitä, jos toimin sikäläisen kulttuurin mittapuun mukaan hölmösti, mutta ainakaan mikään ei viittaa siihen - ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen ja ystävystyä. Olemme kai Suomessa aika jurottavia ja hiljaisia - ja jäykkiä. Vallitseeko Suomessa jonkinlainen häpeäkulttuuri? Kun ajattelen Espoota, saan miltei kylmiä väreitä. Mistä tulee kaikki pinnallisuus ja hengettömyys, kaikki teennäisyys ja kliinisyys, ulkokuori - vaikka se olisi vain pintaa, eikä todellisinta olemusta, miksi ulkokuori on ihmisille niin tärkeä?

Matkalla teenkin päätöksen, joka rauhoittaa oloani.

Scheunenviertel oli meille pettymys. Esikoinenkin odotti mielenkiinnolla entistä rikollisten kaupunginosaa. Vain Alexanderplatzilla oli samaa henkeä kuin siinä samannimisessä romaanissa. Siellä aina kylmä tuuli puhaltaa taskujen läpi, vaikka olisi hellekin.

Esikoista alkavat viehättää kirkot, kun hän kuulee, että Nikolainkirkkoon on haudattu muumioita. Emme kuitenkaan ehdi sinne, mutta käymme toisessa, Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirchessä, jonka torni ja yläosana on mäskätty aika pahasti. Kaduilla ohitsemme vilahtelevat pyöräilijät (heillä kellään ei ole kypärää ja vielä vähemmän ampiaismaisia ihonmyötäisiä urheiluvaatteita).

Tutustumme naapurissa olevaan aasialaiseen ruokakauppiaaseen (keltaisella lukee punaisella SUPER MARKET). Hän hämmästyy ja ilahtuu, kun meistä tulee vakiasiakkaita. Viemme hänelle palautuspullot ja ostamme niillä rahoilla paahdettuja herneitä ja inkiväärikarkkeja. Illan tullessa huomaamme aina, ettemme ole syöneet koko päivänä aamiaisen jälkeen mitään. Helteessä ei ole nälkä. Illalla voileipä ja currywurstia, ja maha on täynnä! Mikä hauskinta, kielenpuhumisen isopyörä alkaa pyöriä ja suomen kieli tehdä tilaa toiselle. Se on aina yhtä virkistävää.

Mitä vielä: en osaa sanoa. Täytyy harjoitella ihmisten kohtaamista. Ja nyt tarkoitan aivan perusasioita, kuten asentoa ja eleitä ja katseita. Ne ovat tärkeitä. Vaikka et sanoisi mitään, tiedän mitä ajattelet - siitä asennosta missä seisot. Täytyy mennä sitä kohti, mikä tekee onnelliseksi - jos tietää mitä se voisi olla. Tiedän muutamia asioita omalta kohdaltani. Haluaisin vaihtaa työtä ja asuinpaikkaa. Kaikkein pelottavinta siinä on, että ne ovat minun päätettävissäni. Voin tehdä sen. Voisin tehdä ne. Yritän muistaa sen!! Jo tämä tuo rauhallisen olon.

Berliinissä on kuuma, 29 astetta. Pidän kaupungista, koska täällä kaikki on hienostelematonta.

Käymme esikoisen kanssa 3 tuntia kestävällä kiertokävelyllä helteessä, oppaana saksalainen Matti (hän on saanut nimensä vanhemmiltaan, jotka eivät ole koskaan käzneet Suomessa). Kävelz kestää kuusi tuntia, ja ryhmässä on vain 3 meidän lisäksi! Ja opastus on ilmainen, auf Trinkgeldbasis! Joka tapauksessa, hän kertoo mielenkiintoisia juttuja: Angela Merkelin kotiovessa Museuminselillä lukee - ei Merkel - vaan Sauer.

Hotellin aamupalalla esikoisen ruokatavat tulevat esiin kiusallisen kirkkaina: hän laittaa suuhun kerralla ruokaa niin paljon kuin mahtuu, esim. kokonaisen kananmunan.

vapaa kesä

Loma alkoi. Olin töiden loputtua niin väsynyt, että jaksoin vain siivota masentuneena. Aloitin oikein suursiivouksen. Mikä pahinta, loma ei tuntunut miltään (nyt kyllä alan jo olla hiukan ilahtunut), vaan tuntui, että olen töissä joka päivä, vuosia ilman vapaapäiviä - eikä sillä ole väliä. Mitäs vapaapäivistä.

Äitini soitti perjantai-iltana. En ollenkaan ajatellut ajankohtaa perjantaiksi. Ilta kuin ilta. Välinpitämättömyys on kai hyvä väsymyksen merkki.

Mutta vapaat päivät ovat täällä.

Äitini tosiaan soitti ja kertoi, että käet kukkuvat siellä, että he ovat papan kanssa melkein kuuroutuneita. Monta käkeä yhtäaikaa, eri suunnilla! He olivat olleet soutelemassa järvellä kalojen kutuaikaan. Koko järvi oli porissut kuin perunakattila, saivat hädin tuskin veneen rantaan. Järvellä oli ollut sata joutsenta, koko ilma sakeaa valkeaa puuroa. Heiltä katosi ajan ja paikan taju. (Nyt kun näen nämä sanat, alan ymmärtää, mistä johtuu toisinaan liioitteleva puhetapani.)

Huomenna lähden esikoisen kanssa Berliiniin. Katselemaan kylmän sodan muistomerkkejä, syömään turkkilaista kebabia, currywurstia, kahvia ja jäätelöä. Käymme Scheunenviertelissä, jossa Franz Biberkopf asui, ja Alexanderplatzilla, jossa hän myi lehtiä.

Lisää

Tänään tulin pyörällä töistä satakielimetsän halki, niin vastaan juoksi pupu, hiekkatiellä vastaantulevien puolella. Hassua siinä oli se, että se tuli omaa puoltaan niin kuin olisi osannut tieliikennesäännöt. Mutta vähän ennen kuin kohtasimme, se hyppäsi metsään ja sieltä en nähnyt sitä enää, vaikka metsä on avara lehto. Ei jälkeäkään jäniksestä.

Kotona olin ulkona paljain jaloin ja kävelin karkean ovimaton päällä. Se tuntui jaloissa ihanalta. Mutta en vielä arvannut, että vielä parempaa on tulossa. Tänään tuli nimittäin betoniauto, jossa oli pyörivä säiliöosa. Sen katolla oli kokoontaipunut nosturiosa, joka alkoi nousta, se nousi korkeammalle kuin kotimänty, se meni männyn yli kuin valtava dinosaurus, nosturin varsi ojentautui koko talon mitan alas laattapolkua, yrttitarhan ohi alas takapihalle saakka. Kuljettaja käytti sitä kauko-ohjaimella, joka hänellä oli vyöllä. Jättiläismäisessä käsivarressa oli niin monta niveltä, että se oli jo miltei käsittämätöntä. Sitä pitkin meni betoni kylppäriin. Alapihalla oli työmiehiä, josta en tiennyt mistä he kaikki olivat ilmestyneet. Äsken heitä ei ollut. Terve, huusi esikoinen parvekkeelta. Terveitä tässä ollaan, vastasi yksi haalaripukuinen.

Pojat on pidettävä poissa pehmeästä betonista. Saat tehdä välipalan oman reseptin mukaan, sanon esikoiselle. Se toimii takuuvarmasti, kokkaaminen. Hän tekee purkinkansiin kolme annosta murusteltua suklaakeksiä ja korppua ja jugurttia. Ne maistuvat hyviltä. Sitten alamme leipoa sämpylöitä. Kädet tarttuvat taikinaan, siis taikina käsiin. Kaikki ovat kuin hypnotisoituneita. Pojat hypistelevät pitkään pelkkiä jauhojakin, kun kaikki sämpylät ovat jo nousemassa. Pienimmät sämpylät ovat kolikonkokoisia. Loput jäännösjauhot pöydältä kaavin lohipiiraan pohjaksi.

pitämisiä

Monet asiat saavat hullaantumaan, esimerkiksi kypsän tomaatin tuoksu, kun nuuhkaisee läheltä kantaa. Aah, tai ei aah vaan aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaahhhh, kuten eräs ystäväni kerran kirjoitti. Persiljan tuoksu ja maku, siitä tulee mieleen ketjuöljy, mutta raikkaalla tavalla, verstas, kesäinen päivä. Jotkut yrtit, kuten vuohenputki, maistuvat vähän nokkoselta, ja siitä tulee mieleen eräs talo, jossa lapsena vietin kesiä, ja sen kartanontausta. Siitä alkoi rämeikköinen alue, joka oli puoliksi raivattua peltoa, ojia, nokkosia, käärmeitä. Siellä oli erikoinen vanhanaikainen ulkovessa. Kun palasi pihaan, kaikki oli tuttua, siellä oli sileää nurmea ja pestiin mattoja mäntysuovan tuoksussa. Vanha pappa istui pihakeinussa ja soitti haitaria.

Entäs sitten metrotunnelien tuoksu. Se tulee jostakin kumista, tai muovista, vai olisiko siinäkin liukuportaiden kiskojen voiteluainetta mukana. Siitä tulee mieleen matkani Eurooppaan vuonna yksi ja kaksi.

Pidän satakielestä, koska se laulaa niin kovaa. Se ei ehkä itse tiedosta sitä, että sen ääni kajahtaa niin valtavasti. Onko sen ääni kehittynyt niin kovaksi siksi, kun se on asunut meluisilla seuduilla? Intiassa ehkä? Bombay ei nuku koskaan. En muista satakieltä lapsuudesta, kuten en varpusiakaan, mutta pääskyt olivat niitä, jotka tunnisti ilmakuviosta heti, vaikka näki ne vain silmännurkastaan. Ja illalla lepakot - mikään lintu ei voi lentää niin kuin ne, tehdä niin luonnottomia käännöksiä ilmassa.

Pidän välimusiikeista. Tulossa on jotakin, ja itse väliajalla on musiikkia elokuvasta, jonka olet nähnyt nuorena, sateisena päivänä, jolloin kaikki oli auki.

Kirjoittamisessa pidän siitä, että saan olla vapaa. En kyllä täysin vapaa ole, ehkä virkamiesmäisen vapaa kuitenkin. Kirjoittamisessa haluan ilmentää hulluutta ja vapautta.

Pidän katoamisesta. Voisin olla aurinkopaneeli. Mökillä sen huomaa parhaiten. Kotona Espoossa saatan miettiä paitani väriä, mökillä en milloinkaan. Itse asiassa tuntuu, kuin koko mökkiä ei olisi olemassakaan, kun olemme siellä. On maisema, kuin laaja kangas. On metsän sokkelo, kainalo, johon pieni talo piiloutuu. Sitä ei näe mustikanvarpujen seasta juurikaan. Oravat, kuikka, joutsenet ja haukkapoikue käyttäytyivät aivan kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan. Sammakot hyppivät poluilla. Puhumattakaan siitä lentävästä kultakuoriasesta, joka lensi ikkunaan yhä uudelleen. Se muisti, että siinä ei ollut mitään, eikä siinä näkynytkään mitään. Se on varmasti kodin merkki, että voi kadota.

Sateesta pitäminen juontaa juurensa ehkä samasta. Kaikki ovat maisemassa veden alla, kaikki kastuvat, sade yhdistää.