Kiiretöntä oleilua ja kielellistä pohdintaa

Uskomattoman hieno päivä. Sateli. Olin kotona kuopuksen kanssa. Hän söi maissia, haukkasi ja maissinjyvät päästivät pehmeitä kirkaisuja joutuessaan hampaiden kanssa kosketuksiin. Ne repesivat kannasta naristen, siitä äänestä tulee hyvä olo, se on oikeutettu ääni ja tapahtuma. Jyvät haluavat irrota. Käsi posken alla, niskan takana, selällään niin että painovoima vetää hellästi, mutta asema ei enää muutu.

Kuopus järsi tähkää ja niiskutti vähän väliä, veti räkää sisäänsä. Se on merkki hyvästä olosta, koska ihminen, joka on allapäin ei niiskuta vaan niistää. Tai antaa rään valua.

Syömme. Sitten kuopus muistaa, että hänen kivensä jäivät puistoon aidantolpan päälle. Lähdemme ulos, vedän kolmipyöräistä narulla. Hän osaa itsekin jo ajaa jotenkuten, mutta vedettynä oleminen on hauskaa. Hän ajaa ryhdikkäänä, mutta sitten yhtäkkiä ajautuukin tien reunaan, miltei ojaan. Syy selviää: hänen kämmenselälleen on istahtanut joku hyönteinen, hänen kaikki huomionsa menee sen tarkkailuun. Sadevesikourun lähestyessä kuopus hätääntyy oh-oh-oh-oh-oh-oh. Oja-oja-oja-oja. Vaikka se on vain pieni kouru. Hän on kolmas poika, rakastan häntä aivan erityisesti ja itsenään (kuten muitakin). Meillä on kivipussi mukana ja viemme paperiroskia ja roskiksesta löytyy vaikka mitä: lastenkirjoja, keittokirja, paksu Harper's Biochemistry, Précis d'Embryologie Humaine jossa on havainnolliset kuvat (ranskan kieli, vahinko etten osaa sitä), sieltä löytyy myös A la recherche du temps perdu, tome 1 : Du Côté de chez Swann. (Se on tutkimuksellinen opas , mutta olen varma, ettei kukaan heittäisi pois itse kirjaa. Ei kai sentään.) Lisäksi opus kielellisestä tietoisuudesta, joka vaikuttaa mielenkiintoiselta. Sillä välin kun pengon roskista, kuopus poimii taas kauniin kimpun voikukkia.

Kirjassa oli testi: Ajattele mitä tahansa asiaa X, joka ei ole vielä toteutunut mutta jonka haluat toteutuvan. Ajattele:

Jos X toteutuu.

(Mitä ajattelit, millaisia mielikuvia sinulle tuli?)

Sitten ajattele:

Kun X toteutuu.

(Entä mielikuvat nyt?)

Kirjan mukaan jos-sanan herättämät mielikuvat ovat epämääräisempiä, värittömiä. Muttei minulla, mielikuvat eivät eronneet lainkaan toisistaan. Olin jo täysillä mukana ensimmäisessä vaihtoehdossa. Minulla jos on yhtä kuin kun. Esteet tai hidasteet, epävarmuudet, on niitä olemassa... mutta en näe esteitä, miksi X ei toteutuisi ennen pitkää. Jossia ei ole olemassakaan, sitä ei tarvita. On vain kun. Tai on vain yksi asia, ja sille tarvittaisiin vain yksi sana: joskus. No joo. Tänään keksin myös hyvän uuden sanan: ekvalisti. Tasa-arvon kannattaja. (Ps. Googletin, ekvalistin oli jo joku muukin keksinyt.)

Kirjoittamista ja mökkejä

Mietin kirjoittamista blogissa, ja sitä, että mitä on se oma ääni. En blogissakaan kirjoita mitenkään aivan vapaasti, vaikka en tätä tekstiä yhtään suunnittelekaan, mutta jonkinlainen sovinnainen sanomisen tapa tässä kuitenkin on. Sellaista, mitä nyt on tottunut lukemaan ja mistä lukija ajattelee, että kirjoittaja ei ole aivan hullu, että lukeminen on jotenkin järjellistä. Joskus, aika useinkin, haluaisin kyllä rikkoa tämän sovinnaisuuden ja kielen pinnan. Haluaisin rikkoa tarinatkin.

Joskus painovirheestä, lipsahduksesta tai vaan jotenkin tiedostamattomasti asiat menevät eteenpäin, loksahtavat paikoilleen. Kirjoitin käsikirjoitukseni tiivistelmään, että teemana on isän ja tyttären välinen suhde. Ja rakkaus. Siis kaksi eri asiaa. Mutta lukiessani nämä lauseet rinnakkain ymmärsin, etteivät ne olekaan kaksi eri asiaa, vaan yksi laajempi.

Tuoksu ulkona on huumaava, sateisen yön jälkeen. Kosteus täällä meren lähellä tuoksuu suolaisemmalle kuin sisämaassa. Meren haistaa. Satakieli on asettunut läheiseen rämemetsään, näemme sen joka päivä. Se laulaa kurkku pamppaillen, poikien mielestä moottorisahamaisesti (kastanjetit). Se on usein pelottoman alhaalla, eikä se näytä meitä pelkäävän muutenkaan. Olen varma, että se on rohkea lintu.

Kaikki on todellakin niin auki. Meret. Ihmiset.

Kirjoittaminen on reunalla olemista, elämä kaikkiaan on keskiössä. Äitini kertoo mökin kallistelleen, kun ihmiset kävelivät siellä. Se oli tuettu sähkötolpan pätkillä. Isäni puhui yhtäaikaa puhelimeen taustalla: UUSI MÖKKI. ENSIN TÄYTYY TEHDÄ KIVIJALKA. Välittäjä sanoi, että kaunis luonnontilainen mökki, saunasta pääsee suoraan uimaan. (Vielä kätevämpää, saunassa voi sisälläkin uida.) Mitä kukin mökiltä haluaa, se on siinä. Mietimme tätä yhä. Mökkejä saa paketteinakin aika edullisesti. Ai niin, tie ei mene perille asti sinne, on pari ojaa, joiden yli on hypittävä. Mutta tienkin voi tehdä. Tavoitteena on sellainen talo, jotta voisin vähitellen alkaa asumaan siellä, enemmän ja enemmän. Lopulta kokonaan.

Joka aamu pydähdymme poikien kanssa onkimaan ison ojan reunalle eskarireitillä. Meillä on nokkospuskassa onget. Kalaa tulee solkenaan. Aika limasia, sanoi kuopus tänään. Hän nakkelee kalat olan yli penkalle. Vesi on kirkasta, ja varis käy siinä juomassa varhain aamulla. Kun näkee sen juovan, tajuaa, että miten paljon unohtaa asioita. Sen ojentaa kaulansa joka nielaisulla, kun ottaa raikasta vettä. Eikä se pidä mitään kiirettä.

Ajattelin, että olisin voinut jotenkin tajunnanvirtamaisesti edes kuvailla Seurasaaren retkeäni poikien kanssa. Mutten tiedä, se pitää melkein jokaisen itse kokea. Ota juuri nämä pojat mukaasi ja mene saareen retkelle, ota virveli, jossa on teräväväkäsinen uistin (hauille, ehkä tai miekkakaloille), polkupyörä eilen pyöräilemään oppineelle, jne. Kerro sitten jälkeenpäin oliko hauskaa vai mitä oli.

Tuntuu siltä kuin olisin pudonnut jostakin korkealta. (ja nyt muuten tiedän halvan konstin saada luomienkohotus.)

Olen varmaankin palannut lähtöpisteeseen.

Tämäkin on vaan ohimenevää. BOUNCE, taas mennään.

Vanhempani kävivät katsomassa taas yhtä mökkiä, ja se oli odotetusti alkeellinen. Se on ollut kesämökkinä mummolla, joka ei (ymmärrettävästi) ole peruskorjannut sitä enää viime vuosina, sotien jälkeen. Sähköä hän on saanut aggregaatilla, veden kaivosta. Rakennukset... sauna on luisunut veteen, ovea ei saa enää auki. Mökki on kallistunut, takan muuri halkeillut. (Rossipohja kuitenkin on.) Kun muutenkin tuppaamme olemaan tuotteiden elinkaaren loppupään käyttäjiä, niin sikäli tämä sopisi meille.

Mutta jotenkin masentava olo. Käytännön asiat vievät kaiken ajan. En ehdi kirjoittaa.

kesä

Olen herännyt vastakatkaistun heinän taianomaiseen tuoksuun. Siihen liittyy kaikki, ja jopa ruohonleikkurilla leikattu nurmi antaa aavistuksen samasta. Missä tahansa, kaadettu heinä. Olin kerran pyöräilemässä Baijerissa pienessä kylässä nimeltä Zeil ja näin pellolla miehen, hän oli kaatanut heinää ja hääräili siellä. Oli kirkasta ja lämmintä, kiuru lauloi. Heinä tuoksui.

Kesä näyttää tulleen. Lapsia on liudoittain, en pysy selvillä kuka on missäkin. Majoja rakennetaan. Ovi on auki. Grillataan. Joka puolella rakennetaan, korjataan taloja, pestään kattoja tai muutetaan tai siivotaan varastoja. Lapsia hyppii narua, ajaa pyörillä, ulkoiluttaa koiraa, hakee vettä ja tekee kurakirjoitusta. Kuuntelen kahden kaksivuotiaan kaveruksen jutustelua, koska puhetaidot ovat vielä kehittymässä, puhe on hauskan varmistelevaa. Sama asia sanotaan monta kertaa:

A: Tuossa on mehiläinen.
E: Joo. Mehiläinen.
A: Se on mehiläinen.
E: Mehiläinen.
A: Sillä ei oo käsiä.
E: Mulla on kädet.
A: Sulla on kädet.
E: Mulla on kädet.
A: Mullakin on kädet. Äiti, E:llä on kädet.
E: Meillä on kädet.
jne, jne...

Esikoinen, joka on machoista machoin kuusivuotias, kertoi kuulleensa, että koulussa pitää kirjoittaa kaunotarta. Miten ällöttävän tyttömäistä, suorastaan typerryttävää, koska hän on jätkä.

Ajattelen pimentyvää iltaa, kesäillan ääniä, vedenpinnan tyyntymistä yöksi. Sitä, miten koivujen rungot hohtavan valkoista hämärässäkin. Kesän sudenkorentoja. Olen kääntynyt kokonaan näitä asioita kohti. Huomenna jotakin tähän suuntaan, menen lasten kanssa Seurasaareen, otamme viltin ja evästä.

Unia

Viime öinä olen taas nähnyt unia, ahdistavia, ja useisiin liittyy asunnonvaihto- ja mökkiteemoja. (Emme saaneet sateenkaarihuvilaa, harmi.) Viime yönä näin kyllä todella oudon unen. Siinä olin kerrostaloasunnossa, joka oli kotini, vanhempieni kanssa. He olivat käymässä. Ilmapiiri oli jotenkin odottava ja jännittynyt, positiivisesti jännittynyt. Rakastelin useaan kertaan jonkun kanssa vanhempieni ollessa samassa huoneessa. Tämä ei huolestuttanut minua ollenkaan, en huomannut heidän läsnäoloaan silloin. Ja kenen kanssa? Huoneessa ei ollut muita minun ja vanhempieni lisäksi. Sitten jotkut muutkin ihmiset alkoivat lähennellä minua, mutta jätin sen huomiotta, tulkitsin viimeiseen asti, ettei se ollut seksuaalista, kunnes se ei ollut enää mahdollista ja sitten vain työnsin heidät pois. He lähtivät olkiaan kohautellen.

Sitten hain unessa poikani eskarista. Kotiin palattua vanhemmat istuivat täysin samoilla paikoilla. He olivat koko ajan lamaantuneita. Katsoin kelloa. Se oli kaksi. Järkytyin, sillä olin hakenut pojan tuntia liian myöhään. Olinkin ihmetellyt eskarissa, sillä eskarinopettaja luutusi lattioita mopilla, eikä siellä ollut ketään muita, lapsia eikä aikuisia. Koko paikka oli mennyt jo kiinni. Hän ei sanonut mitään, jutteli niitä näitä kanssani hetkisen mopin varteen nojaten. Vielä pahempaa: kotona muistin tunnin päästä myös, että minun olisi pitänyt hakea eskarista myös pojan kaveri. Menin paniikkiin, koska tiesin, että eskari on kiinni, poika on jossakin muualla. Rupesin raivokkaasti etsimään pojan äidin puhelinnumeroa, revin piirongin alta puhelinluetteloja, ne olivat väärien kaupunkien luetteloita, pohjalaisten kaupunkien, mitä ihmettä ne tekivät siellä, yritysluetteloita, väleissä keltaisia pizzataksimainoksia. Olin hysteerinen, vedin yhä uusia luettelosettejä kaapin alta esiin, osa oli vielä muovipakkauksissa. Ohut paperi repeili. Ja koko ajan samaan aikaan vanhempani istuivat kyllästyneinä nojatuoleissa, huokaillen hohhoijaa. Äitini kutoi sukkaa, sitten hän kyllästyneenä ja haukotellen kumartui etsimään ristisanatehtäviä. Rupesin kirkumaan täyttä kurkkua, olin varma, että pojan kaveri on kadonnut, ja se on minun syyni. Aloin etsiä valkoista puhelinmuistiotani, mutta sitäkään ei löytynyt, lopulta se löytyi, mutta numeroa ei ollut siinä, en ollut laittanut sitä, koska numero oli niin tuttu. En kyennyt ajattelemaan selkeästi. Esikoisenikin oli kadonnut, hän oli lähtenyt ovesta jonnekin. Äitini alkoi kähertää tukkaansa korkkiruuveille, hän vain hymyili laiskasti paniikilleni. Lopulta ovikello soi, juoksin ovelle, siinä eteisessä oli röykkiöittäin tavaraa, isoja laukkuja, telttavuoteita, kompastuilin niihin ja ovelle päästyäni huomasin, että ovi oli raollaan, ja siellä oli ystäväni ja hänen poikansa, jonka minun olisi pitänyt hakea. Olin niin helpottunut, pyytelin anteeksi varmaan tuhat kertaa. He astuivat sisään, ystäväni oli hikinen ja punakka ja jotenkin hämmentyneen sekaisin. Hän sanoi, ettei se haittaa, oli mennyt lopulta itse päiväkotiin. Hän puhui aivan kummallisia: Ajattelin kyllä, että jotain on pielessä. Kello on väärässä. Kun näin Ekströmit eskarin lähellä (eräät eskarivanhemmat, nimi muutettu), hän kertoi, ajattelin, että jotain on pielessä: heillä oli molemmilla vanhat naisten nimet, alma ja vaula, mies oli muuttunut naiseksi, he kävelivät ontuen tohvelit jaloissa oudoissa vaatteissa ja puhuivat jotakin vierasta kieltä, aivan kuin linnut. Ja hän matki avioparin kävelytyyliä olohuoneessani. Vanhempani istuivat edelleen tylsistyneinä, isäni nousi mennäkseen päivätorkuille. -- Tässä vaiheessa heräsin, ja kuulin edelleen ranskaa, se oli laulumaista kujerrusta. Nousin ylös, ajattelin, että joku lapsista on herännyt ja mennyt laittamaan tv:n tai radion päälle. He saattavat unisina joskus vaellella, mennä ottamaan ruokaa jääkaapista, jääkaapin ovi jää tietysti auki, selälleen. He menevät voileipien kanssa istumaan ja laittavat tv:n päälle olettaen, että sieltä tulee varmaan lastenohjelmia, (klo 2:34). Hiiviskelin pimeässä kodissa, jostain kuului laulua, ja se oli ranskankielistä. Mutta mikään laite ei ollut päällä. (Meillä on nimittäin vanha kasettiradiotoosa, jossa on radiossa herätys, ja lapset painelevat nappeja, ja herätys menee päälle milloin mihinkin aikaan, esim. klo 1:23, joten siihen aikaan seuraavana yönä radio alkaa soittaa sitä kanavaa, mitä on viimeksi kuunneltu, sillä voimakkuudella mille se on jäänyt. Useamman kuin kerran olen herännyt esim. sovetskij isvestij-uutisiin venäjäksi, joka kuulostaa siltä, kuin keittiöön olisi kokoontunut joku savuinen politrukkikokous. Vähän aavemaista hiipiä katsomaan, että ketä siellä aina on. ) Kuuntelin kauan, ja vähitellen aloin ymmärtää, että laulu tulee takapihalta. Naapureilla on ehkä bileet. Mutta ei, aloin kuulla paljon muunkinlaista laulua. Se oli lintu, takapihan puussa. Joku keväinen yölaulaja, en ole varma mikä, laulurastasta paljon taitavampi, ja lehtokerttu ei laulu öisin. Se oli todella taiturillinen laulaja, laulu kuulosti todella musiikilta, aivan kuin siinä olisi ollut useita instrumenttejä lauluäänen lisäksi. Kultarinta, ehkä? Olen kerran elämässäni kuullut ja nähnyt kultarinnan laulavan, mutta en tunnista sitä kovin hyvin. Meninkin takaisin makuuhuoneeseen ja herätin mieheni: Takapihalla on joku lintu. Mutta hän ei ollut kovin kiinnostunut asiasta.

Näin vielä toisenkin unen, jonka myös muistan. Poikani meni kouluun, ja minun täytyi mennä sinne mukaan. Hänen oli jano, mutta veden juominen oli kielletty. Opettaja merkitsi isoon mustaan kirjaan, kuka sai vettä. Hän kirjoitti ylös kaiken mitä sanoin pojalleni. Siitä tehtäisiin analyysi. Poikani oli jotenkin oudon nälkäinen ja hän halusi jugurttia. Hän sai sitä, mutta taas opettaja otti mustan kirjan, enkä nähnyt mitä hän kirjoitti sinne. Sanoin opettajalle, että voisinko jo mennä, kun toinen lapseni odottaa. Opettaja katsoi minua vakavasti.

Sitten näin pari yötä sitten myöskin ahdistavan unen, jossa olimme ostaneet kerrostaloasunnon, joka sijaitsi ankeassa lähiössä, jossa oli levotonta. Asunto oli täysi romu, paikat repsottivat. Pohdimme miksi ihmeessä halusimme tänne muuttaa, omasta kodistamme. Piha oli ankea, neljällä suunnalla sitä ympäröivät rapistuneet kerrostalot mustine ikkunoineen. Ei voi olla totta, päivittelimme, mikä sai meidät tekemään tällaisen ratkaisun. Emmekö älynneet omaa parastamme?

Ajattelin joskus blogia perustaessa, että kirjoitan tänne joitakin eroottisia juttuja. Mitähän oikein kuvittelin? En uskalla edes sanoa mitään rumia sanoja (vaikka haluaisinkin), vaan käytän aina tämänkaltaisissa asioissa virallisia kiertoilmauksia, sellaisia, joita STT:n uutistoimittajatkin. Esim. ilmausta prostituoitu. Voisinhan tietysti harjoitella täällä, tämähän on foorumi, johon voi panna mitä vaan. Mietin sitä.

Eroottinen juttu oli eilen Berlin Alexanderplatzissa, kun Franz Biberkopf istui poliittisessa kokouksessa jossakin kellaritilassa, ja joku agitaattori puhui, ja Franz ajatteli mielessään naisystäväänsä, joka teki jotakin aivan viatonta, nuoli hänen kämmentään ja sormien välejä, imi peukaloa. Se oli hyvin eroottista. Ja pidän kovasti Biberkopfista. Kerroin tämän miehellenikin ja hänen silmiinsä syttyi valo, hän oli samaa mieltä, mukava kaveri. Melkein kuin ihminen.

Olen näköjään jo taas terve, tai vielä kuumeessa. Laitoin kuopuksen tuomat voikukat (kimppu näytti niin valoisalta hänen kädessään, se hehkui keltaisena) mukiin pöytään, enkä muistanut panna vettä ollenkaan, mitä oikein kuvittelin. Kaikki kukat ovat pöydällä sattuvat olemaan keltaisia: voikukka, rikkasinappi, orvokit ja tulppaani. Kuopus rakastaa kukkien poimimista, ja hän tuoksuttelee voikukkia nenänsä alla niin, että naama on aivan keltainen. Paitaanikin tuli keltaista väriä, kun kukat vain hipaisivat sitä.

Heti kun aion kirjoittaa erotiikasta, alan änkyttää, ajaudun johonkin muuhun. Ajattelen nytkin vedenpintaa, kellumista siinä, vesi on ihonlämpöistä, ehkä vain hiukan viileämpää. Joskus siinä on viileänraikkaita pyörteitä, pinnassa vesi on melkein kuumaa. Voit ajelehtia näin miten kauan haluat, veden alla on kiviä, isoja kiviä, joiden päällä liehuu syvänvihreää levää, vierellä heiluu pitkää vesiheinää, se ei yllä pintaan asti.

Miehissä ajattelen eniten reisiä. Niitä kuvailemaan keksin heti monta englanninnostakin: slender, sleek, lean. Muscular on myös aika söpö sana. Ja reisiäkin enemmän vielä käsiä. Koska käsiä ei voi ajatella ajattelematta kosketusta. Franz Biberkopfilla on tyhjä hiha, hänellä ei ole toista kättä. Joka on surettava asia.

Joskus voi käydä niinkin, että joku näyttää vaatteet päällä sirolta, mutta alastomana aivan erilaiselta: härkämäiseltä, vahvalta. Ihon taso on aivan toinen.

valo

(Entä jos menisi tänne lapsuuden lammelle maiseman tietämättä, kenenkään tietämättä, olisi siellä koko ajan)

*

Tänään sairastan taas, kuumetta, vatsatautivirusta. Olo on särkevä, unimainen. Olin vielä sisulla neljän pojan kanssa temppukoulussa. En voinut pysyä hetkeäkään paikallaan, koska lihaksia ja luita särki. En voinut ajatella mitä tämän jälkeen, täytyi vain keskittyä olemaan siinä hetkessä.

Aamulla kaikki oli kuitenkin vielä hyvin, olin vielä terve : hämmästelin herätessäni sitä, miten ihmeessä eteisen peilistä paistaa aurinko - se ei voi mitenkään heijastaa valoa, paitsi jos aurinko paistaisi siihen selälleen jääneestä ulko-ovesta. (Se kyllä unohtuukin usein auki.) Mutta toisaalta ei ollut kylmäkään. Luulen, että auringonsäteet heijastuivat peiliin monen mutkan kautta. Jonkun todella pienen mutta voimakkaasti taittavan kohdan kautta, vaikka metallisen ovenrivan. Peili valaisi todella voimakkaasti, aivan kuin kodin yksi seinä olisi poissa. Kummallista. Luulin että tiedän jo valon reitit ja kuviot tässä talossa.

lapsia

Näin unta, että olin solu. Se oli kummallinen tiedoton tila, jossa tempouduin vain edestakaisin, koko ajan, samaa liikettä. Minun ei oikeastaan tarvinnut huolehtia mistään, se oli hyvä puoli ja huono puoli. Mutta jossakin vaiheessa uteliaisuus voitti, ja pistin pääni ulos solusta ja katselin missä olin.

Solutasolla. Varmaankin soluista tuntuu mukavalta, kun on iso perhe. Ei tarvitse koskaan olla yksin. Kun olimme kylässä joskus perheessä, jossa oli parivuotias lapsi, niin keskimmäinen alkoi sisään tultuaan kierrellä lattioita ja nurkkia. Hän aivan selvästi etsi ja tähyili jotakin. Hän sanoi katselevansa näkyykö vauvaa. (Hän etsi varsinkin nurkista.) Oletuksena hänellä oli, että jos on lapsi, on melko varmasti lisäksi myös vauva. Ja vauvat ovat parasta mitä pojat tietävät. Ei mikään ole hauskempaa kuin leikittää ja katsella pulskaa tuttia tössöttävää olentoa, joka hymyilee ja kuolaa eikä tajua mistään mitään. Ja kanniskella niitä, koska niitä voi kannella. Puolivuotias vauva kuopuksen sylissä on kuin ylikasvanut kala, sätkivä kampela. Ne ei pysy mun sylissä, kuopus valittaa. Ne kierii pois!

Kotona lapset riisuvat nakuksi, ja ryhtyvät jumppaamaan ja juoksemaan, läps - läps - läps. Kuopus tulee sanomaaan minulle pöydän ääreen: Äiti, ma oon hasiantuntija. Ma oon helppo hasiantuntija. Joo, niin, nimenomaan helppo. Vähän väliä joku kiipeää pakarat täristen, laatikoitten kahvoille astuen, kaapeille ottamaan retkievästä. Ma teer rookaa! Esikoisella menee toisinaan päälle eskariohjaajan puhetyyli ja hän puhuu meille muille sävyyn: Tärkein asia teillä lapsilla, niinkuin myöskin minulla on se, ettei roiskita sivuille.

Joskus taas olisi mukava olla kaukosäädin, jolla vaimentaa lapset.

Hauskaa oli se, kun kerroimme aikoinaan esikoiselle, että meille syntyy kolmas lapsi, hänelle sisarus. Minkä takia, hän tivasi, oliko pakko. Joutuuko V (keskimmäinen) nyt lähtemään? Kiinnostava kysymys oli myös se, kun hän kysyi muuttavatko sen vanhemmat myös meille? Täytyyhän sillä olla vanhemmat. Silloin veljeys oli jotakin uutta.

Nyt menen torkuille.

Ydin

Lapset väittivät, että kukan sisällä on iso musta kärpänen. Empiirisenä analysoijana otin kuvan: siellä on joku omituinen torakka, jolla on selässään propelli.

Performanssi elämässä.

Oletteko te joskus ollut kiireissänne, ja silti huomannut, että puitten latvat heiluvat? Kaikki nuo surulliset soikeanvihreät lehdet, joita kukaan ei huomaa. Juhlassa kaikki menevät etäämmäksi, pois omastaan, johonkin yhteiseen. Syntyy muistoja, joihin lehdet eivät pääse osalliseksi. Ne ovat pehmeitä, vastapuhjenneita ja ne kastuvat sateessa. Juhlapuhuja halusi terävöittää maailmankuvaanne. Illalla otatte solmion ja kengät pois ja kävelette sukkasilla lattiaa pitkin ovelle. Avaatte oven pihalle, katselette ja ajattelette.

Aika

Mistä tietää, että joku on täyttänyt tarkoituksensa? Että se tulee luonnostaan. Se on vapauttava ajatus, että paras tulisi luonnostaan, vaikka se vaatisikin kurinalaista työtä. Olisin kyllä valmis tekemään kurinalaista työtä, mutta minulla ei ole minkäänlaista aikaa kirjoittaa. Jos haluaisin saada aikaan kokonaista tekstiä, minulla pitäisi olla työaika kirjoittamiselle. Näköpiirissäkään ei ole mitään aikaa, on tulossa yhä vähemmän aikaa. Ellen järjestä sitä jotenkin.

Jotenkin.

Järjestän aikaa sitten, kun on aivan ehdoton, aivan viimeinen pakko. Mutta sitten kun on pakko, täytyy. Ihanaa, että tulee pakkotilanteita. Aamulla lähdin kävelylle heti herättyäni. Aioin tehdä juoksulenkin, mutta en pysty juoksemaan ravinnotta, oksetti.

Heti herättyäni... Viimeiset tunnit nukkuessani maailma oli jo täynnä valoa, kimalaiset ottivat aurinkoa kallioilla. Aistiiko valon nukkuessaankin?

Ulkona on satakieli. Kuulostaa kuin se laulaisi jossakin kaikuvassa, suljetussa tilassa. Mutta ei ole missään sellaisessa, vaan avoimesti ulkona. (Minä olen kaikuvassa tilassa.) Jostakin sillä on kaikupohjaa ja voimaa äänelleen. Vielä äsken mustarastaiden ääni kuulosti raikkaalta ja voimakkaalta, nyt se on kalpeaa piiperrystä satakielen rinnalla.

On löydettävä jotenkin aikaa. Ei vain muutamaa tuntia, vaan oikeasti aikaa.

Olin aikeissa kirjoittaa jotakin, mutta menenkin kävelylle - ehkä näen pikku pupuja, tasaisia fasaaneja (ja joka puolella grillauksen tuoksuja). Kotiin jää minua odottamaan kiinni olevia kirjoja.

Narsisseja

I've spent my day reading poetry. On daffodils. A day well spent; expressing love, reading poetry...

Edessäni on esikoisen tekemä huovutettu äitienpäiväkukka. Auringonkukka, melko epäsymmetrinen ja hapsottava, hellyyttävä. Kaulassani keskimmäisen tekemät puuhelmet, aika tyylikkäät, 70-lukulaiset: vaaleanpunainen-violetti-punainen-oranssi-sävyjä. Ne kalisevat lämpimästi.

Nyt tuoreen kahvin tuoksu. Ulkona viiltävän kirkas ja kylmä päivä. Tänään isäni oli sydämentahdistuksessa, sydän pysäytettiin ja käynnistettiin. Äitini kertoi isän rinnassa ja kyljessä olevan kaksi isoa, punaista, vähän palanutta kohtaa.

Yritän kääntää runoa, jonka ystäväni antoi käännettäväksi. Se oli ihana lahja.

Vieressä on sanakirja opiskeluajoilta, siinä on aivan spesiaali tuoksu. Lisäksi se on painettu setelipaperille, ohuelle, raamattumaiselle. Sivut tuoksuvat rapisevilta vintillä olevilta kuivakukilta. Olen aina ajatellut, että se tuoksu ei sovi sille kirjalle. Se ei ole suomalainen tuoksu, mutta ei ole kirjakaan suomalainen. Se on kuin parfyymi British Central Libraryn iäkkään virkalijanaisen ranteessa. Hän asuu esikaupungissa pyörätuolissa olevan miehensä kanssa. She is greatly admired for her garden in the neighbourhood.

Mutta esikoinen oksensi taas tänään. Sää lämpenee hitaasti. Joinakin päivinä puistoon kävellessä on kasvoilla tuntunut lämmin ja kuiva maan tuoksu, kuin vastapesty sileä lakana. Lintujen lentäessä talon yli käy kasvoilla nopea varjo. Lasten juoksuaskeleet pihalla tuntuvat sisällä asti, ne kaikuvat maasta talon sisuksiin.

En edes tiedä missä olet nyt. Tekemässä jotakin hyvää, varmasti. Hoitamassa puutarhaa, istuttamassa (perunaakin voisi varmaan jo laittaa maahan), kuohkeuttamassa maata, saunomassa, laittamassa ruokaa, korjaamassa paikkoja, kirjoittamassa kirjettä, tarkkailemassa mustien purkkien itämistä ikkunalaudalla, kulkemassa, silmät auki, selälläsi lattialla kädet niskan takana.

Taivas. Jos sitä pitäisi kuvailla jotenkin, sanoisin: haavoittumaton.

Säteitä ja kahleita

Hyvät asiat hivelevät, sivelevät hyvältä tuoksuvaa linimenttiä tuohon tiettyyn kohtaan rintojen väliin ja siitä ylöspäin, siihen, mikä miehellä on rinta, mikä se naisella on - rinta. Ja miten nuolla ja vuolla ovat samaa ja eriä, puukko nuolee, kieli vuolee. Tuli nuolee, lieskat.

Tuuli on lennättänyt parvekkeen kaiteelta alas kuopuksen peiton ja patjan. Ensimmäinen aamu taas tänään pitkästä aikaa, kun lähdemme normaalisti eskariin. Metsä on umpeutunut, siinä on vihreä verho. Lehdet ovat jo isot, valkovuokot kukkivat yhä. Matkalla keskimmäinen höpöttää omia juttujaan, kuopus huomaa tutun kaivurin, joka on jähmettynyt kauha ylös. Työmiehet eivät ole vielä tulleet, räjäytykset eivät ole alkaneet. (Jatkuvasti kuulemme kotona räjäytyksien varoitussignaalit: Piiiip - piiip - piiip - piip - piip - piip - piip - pip - pip -pip ja räjähdyksen: WWBBRRRUMMM ja piiiiiiiiiip) Mukava tunne, kun kallioperä ja koko talo tärisee. Tuntee olevansa kiinni maassa.

Kävellessä kun kuopus ilahtuu kaivurista (arvaa montako traktoria hän näki auton ikkunasta matkalla Pohjanmaalle, kevättöissä pelloilla, monta!) alkaa naurattaa, toisten ilo, oma ilo. On minulla huoliakin, elämäni on yhtä kaaosta, (olen vaikea ihminen), mutta kun nukumme kuopuksen kanssa vierekkäin patjoilla mummolan lattialla, nuuhkin häntä, makeaa hikistä poikaa ja hän kääntyy unissaan, ojentaa pikku kätensä ja hänen sormensa kutittavat leukani alta. Arvaa kutittiko se, ja naurattiko!

Kotimatkalla eilen ajattelin, että tarvitsisin pallon jalkaan, sellaisen mitä näki vanhoissa Aku Ankoissa vangeilla, kunnon kahlepallo ketjun päässä, täyttä rautaa, että pysyisin maassa. Mutta sitten ajattelen, että onhan mulla jo pallo jalasta roikkumassa, maapallo. Graniittinen, kaikki metsät ja poukamat siinä, mutta sekin tuntuu niin kevyeltä. Tästä voi olla näkemyseroja.

Joka tapauksessa, kotimatkalla aamuvarhaisella näemme tien yli menevän rusakon. Vaikka näen sen hyvin, jään kummeksumaan sitä miten pitkäjalkainen se on. Se näyttää suorastaan eriskummalliselta, koneelta. Sillä on valtavan pitkät jalat, ne ovat ainakin metrin. Ja se ei loiki, vaan kävelee, jalat ovat polvista ikuisesti vähän taipuneet, se ei varmasti saa niitä täysin suoriksi. Noitten pitkin, mutta vahvojen jalkojen päällä kevyt keho ja pää. Ehkä jalat vain näyttävät pitkiltä, kun se menee tasaisella asfaltilla. Yleensä se loikkii varvikossa, silloin jalkoja ei huomaa.

Autossa kuuntelen musiikkia, joka tuo mieleen elokuvan Priscilla, aavikon kuningatar. Kukahan sen esittää: Why don't you like me, why don't you like me... Siinä transseksuaalit matkustivat aavikon halki, samalla mietin, miten hirvi iskeytyisi tuulilasiin, miten se kierisi ylös auton konepeltiä, miten vauhdissa kaikki on mahdollista, tuulilasi menisi hetkessä sameaksi verkkokuvioksi ja tipahtaisi. Miten pimeässä on tarkkailtava valkoisia sukkia ja ohitettava takaa ja kumarruttava alas, jos törmäys tulee. Mutta miten, ja ei tunnu järkevältä kumartua alaskaan, jäädä pinteeseen. Mutta sireenit kuuluvat vain radiosta. Joskus voi johtua vapaudenriiston tunteesta, että jotkut haluavat viedä kaiken äärimmilleen. Miksi ei-ihmiset, kuten minä.

Eilen istuin ekaluokkalaisten kouluinfossa. Esikoisen koulussa on ensi syksynä 5867 tuhatta oppilasta, näytettiin diakuvia koulun pihasta, jossa parkkipaikan vieressä on viisi kiveä. Nämä kivet ovat lapsista niin inspiroivia, niissä leikitään kaikki välitunnit. Koulu on mielenkiintoinen asia. Enää ei muista. Kaikki näyttäytyy lapselle eri tavalla: ei ole ehkä olemassa ankeaa pihaa, vaan ilmassa menee hämähäkkimiehen säikeitä, näkymättömiä säteitä. Katson edessäni olevien opettajien harteita. Te ette tiedä. Mutta luotan heihin ja luovutan poikani.

Sateenkaari

Ajamme kuopuksen kanssa Pohjanmaalle kuunnellen autoradiosta hyvää musaa, tosiaan, miehen vanhoja kasetteja, joita hän on nuorena äänittänyt. Kuuntelemme kellarikamaa, koska mies ei itsekään muista mitä kaseteilla on, mutta jos kuuntelisi, muistaisi yhtä ja toista. Mutta hänellä on hyvä maku, jo silloin. Näitä kappaleita soitetaan yhä. (Muutamia lukuunottamatta: hot, hot, I'm a hot girl...)

Ajamme puuduttavan pitkää matkaa A:n kanssa, lauleskelemme, vaihdamme sujuvasti eri tyyleistä toiseen. Diskobiiseihin kuopus osallistuu huutamalla rytmikkäästi äää-äää-äää. Sitten tulee Eppu Normaalia, josta muistan sanat, (luulen, että aika moni muistaa): sähköt sain, sähköt kitaraan, sähköt vain en muuta tarvitsekaan.... soita loppuun asti kappaleet...kun kitara soi.. ei itkeä saa. Tässä vaiheessa tosiaan innostun, kun muistan, että mulla ja Kolmannella Naisella on ollut sama musiikinopettaja. Munhan täytyy siis myös olla hyvä laulaja! Kuopus alkaa huudella lauluni päälle: Kaasua! kaasua!

On siis niin hyvä päästä pois Espoosta. Vaikka vaan ajelemaan päämäärättömästi, mutta meillä on kyllä päämäärä. Ihana, että on paikka, jota halveksia, ja varsinkin paikka, jota kaivata.

Illansuussa ajan yksin mökille, sinne vie kapea ja pieni hiekkatie, sataa kaatamalla, en näe yhtään mitään. Tuulinlasinpyyhkimet viuhuvat, olen aika väsynyt. Tie on kupera, se on muuttumassa liukkaaksi savivelliksi. Omistaja parkkeeraa taakseni, enkä sateessa edes huomaa häntä, hän koputtaa autonikkunaan. Mutta kun pääsemme mökin pihaan, sade hiukan laantuu ja olen tutkinut hiukan paikkoja, kurkistanut takkaan (se on harakanpesä, myönsi omistaja), koputellut tiskipöydän alaosaa, niin...

Jotakin kummallista tapahtuu, jotakin, mikä ei ole aivan jokapäiväistä. (Aiemmin päivällä olin jo kuullut käen kukkuvan!) Seisomme pihassa omistajan (ei..), myyjän (ei), sen miehen kanssa ja huomaan hänen silmäripsiensä olevan epätavallisen tummat. Kun katsoo sivusta. Hän muistelee mitä mökillä on vuosien mittaan tapahtunut. Sitten: sateenkaari.

Seisomme sateenkaaren päässä, siinä missä se osuu maahan. Sateenkaaren pää on mökin pihassa, enkä ole nähnyt koskaan niin upeaa sateenkaarta. Ei ole mieskään, tuijotamme sitä molemmat. Hän tuskailee, että kamera ei ole mukana, minä haen kameran autosta ja alan kuvata sateenkaarta. Sen värit ovat upeat, se on leveä, yllä on toinen heikompi. Kaikki värit mitä voit kuvitella.

En ole taikauskoinen, mutta.

Mökissä on rossipohja, ja saunassakin. Järvi lainehtii, liplattaa ja pihassa on ihana järviveden tuoksu, sateenjälkeinen kevään vihreä tuoksu. Kuulemma paljon kuhaa, puhdas vesi. Vesijohto ei tule sisälle, mutta vesipiste ei ole kaukana. Mökissä on makuuparvi, joka on kuin pääskynpesä, kapea ja katonrajassa, sinne täytyy ryömiä. Sinne mahtuu 12, on testattu, mies kertoo. Ettehän te pelkää ukkosta? hän kysyy. Koska täällä ukkonen todella tuntuu. Hän olettaa etten pelkää ja on oikeassa. Hän jatkaakin: Kerran täällä oli vieraita, ja he lähtivät ukkosta pakoon. Kun tulin mökille, täällä olivat kaikki heidän tavaransa levällään, lasten lelutkin, lattialla, niillä sijoillaan. Me molemmat nauramme.

Lapsuudenkotini on lähellä, viiden minuutin päässä. Astun veljeni kotiovesta sisään varoittamatta, he katsovat minua kuin haamua. Minunkin tekee mieli katsoa itseäni, miltä näyttäisin. Talo ja kaikki näyttää siltä, kuin siitä olisi vedetty muutama naula irti, kuin se olisi hiukan vinossa, vaikkei se ole. Ryhti, joka oli ennen, sitä ei enää ole. Vintin ikkunasta näkyy valkeita lautoja tai huonekalujen kulmia.

Sisällä imetetään juuri vauvaa. Pidän sitten vauvaa sylissä ja seuraan sen katsetta. Sisällä on liian lämmin. Vauva on puolitoista kuukautta, se seuraa sylistäni katseellaan isää, joka kaataa makaroneja muoviseen astiaan, siitä kuuluu kova ja pirisevä ääni. Se kummastelee sitten ylös kiemurtelevaa murattia, vauvan ilme on mietteliäs.

Ilta on uskomattoman hieno, kaikki huokailevat illan kauneutta sisällä, minun on päästävä ulos, metsään. Ohimennyt sade, aurinko, lämpö, oksilla kimaltavat vesipisarat, vaaleanvihreänä hohtava sammal metsätien vierellä. Eikä se ole mikä tahansa metsä. Se on Paratiisi. Kirkkaan metsälammen pinta on sininen. Se on Taivas.

Viipyilen metsässä niin pitkään kuin mahdollista, vaikka lupasin viedä toisen mummon autolla kotiinsa samalla kun itse menen. Lupasin olla vain hetken, ja olen viipynyt metsässä ainakin tunnin. Niin surullista joutua lähtemään sieltä, sulkea paratiisin ovet takanaan, mutta kuvittelen kaulaani kaksi rengasta, molemmista roikkuu paratiisin avain. Miksi niitä on kaksi? En tiedä, mutta niitä vain on kaksi.

Ne avaimet ovat pienet, kuin matkalaukun avaimet.

Avaimet.

Huomenna olen menossa katsomaan mökkiä, tai taloa, tai rakennuksia, joista voisi tulla meille kesäviettopaikka ja muukin paikka siellä. Ajattelen sitä paikkaa järven rannalla tuhannen vuoden päästä. Meistä ei tule jäämään siihen jälkiä. Ajattelen sitä, että se paikka on koko ajan olemassa. Tartuin siihen uudelleen, kuin luin omaa tekstiäni: haluan erämökin, jossa kirjoittaa rauhassa.

Mies antoi minulle listan, mihin kiinnittää huomiota: millaiset perustukset, onko rossipohja, on hyvä jos olisi rossipohja, onko katto ehjä, kosteat tilat, puusto, viemärit, tulisijat, onko halkeamia ja nokea. Onneksi kuopus lähtee mukaan, hän voi ryömiä tiskipöydän alle, tutkia kaikki ahtaat kolot.

Tänään seurasin mustarastasta katon reunalla. Se on uskomattoman musta, todellakin. Melko iso lintu, oikeastaan, nokka keltainen, kitakin oli keltainen. Se seisoi aivan reunalla, pudotteli alas maahan matalia luritteluja, sitten jotakin hassua: se ryntäsi katon reunaa eteenpäin aivan matalana ja lauloi kimeällä äänellä piipidipiipidipii, aivan selvästi se oli teatteria, mies pukeutuneena naiseksi, sillä oli hauskaa irrotellessa, välillä se taas vakavoitui ja kävi asennossa nopeasti lausumassa viralliset matalat sanat. Minut se mieltää pelkkänä takkina, sinisenä takkina, pahoin pelkään.

Mietin matkaa, jolta palasimme. Se oli osin katastrofaalinen, kuvittele pulppuavaa oksennusta vuokra-autossa, laivassa, ruokapöydässä, väsynyttä lasta, miestä, joka kyyhöttää vessassa omassa kopissaa tulomatkan (hän kuvaili hienosti sen yksiön ääniä ja tunnelmia, miten erilainen näkökulma sieltä oli kuulostella muitten matkustajien toimia), jätimme pois puolet tekemisistä mitä olimme suunnitelleet, mutta silti, matkasta jäi hyvä tunnelma.

Matkalla kestää pari päivää päästä matkustamisen rytmiin kiinni. Tulomatkalla laivassa se on tapahtunut: ohivirtaaviin ihmisiin, tunnelmiin oli tottunut. Olemme levollisia ulkoisista tapahtumista huolimatta (on helppo olla rauhallinen, kun kaikki kuviteltavissa oleva kaaos on jo tapahtunut). Ei mitään hosumista ja hääräämistä, jota huomaa äskettäin matkalle lähteneissä. Kuopus pyyhkii suun jokaisen suupalan jälkeen lautasliinalla, myös pöydälle varisseet murut. Istumme laivan kahvilassa, katsomme ikkunasta näkyvää hinaajaa. Meri on tummasininen, tyrskyävä ja sanomattoman kylmä. Elämämme on vasta niin alussa.

Kirjoittamisessa olen pitänyt taukoa, mutta nyt, kun kaikki kiihko on laantunut, alan kirjoittaa kylmän materialistisesti omalla äänelläni, omin kriteerein. Arvioin itse, tiedän milloin teksti on valmis.

Kaikki on toisin, nukun yhä sängyssäni. Mitään ei ole tapahtunut.

Haluaisin tilan, jossa lapset voisivat temmeltää vapaasti. Kyllä sellaisia on. Maalla.

Haluaisin elämän, jossa ei mikään muutu. Samat ihmiset, ja vain pieniä vaihteluita. Ehkä käväisisin joskus lähikaupungissa. Haluan asua idyllissä, jossa sama postinkantaja tuo postin, hän olisi nimeltään Yrjö, hänellä sokea veli, joka on amerikassa saanut rakennuskalkkia silmiinsä ja sokeutunut ja hänen silmänsä ovat aavemaisen valkeat, ne päilyvät, näkevätkö vai eivätkö näe, kukaan ei voi olla varma, jotkut arvelisivat, että kyllä hän näkee, työtä vieroksuva vain on, laiska.

Pitkästä aikaa haluan taas syödä, siltä tuntuu, veripalttua ja puolukkaa. Pinaattihöystöä, paahdettuja pähkinöitä ja hunajaa, söisin, enkä kaipaisi mitään.

Vanhoja tuulimyllyjä ja niiden raunioita oli mukava tutkia.

Matkalla

Kotona sängyn vieressä pengon muovipussia, siellä ovat matkanajan postit. Minulla on näköjään elämä, vai ovatko nämä kuolleen ihmisen posteja. Lojun sängyssä, en enää oksenna, mutta en jaksa nousta ja näen painajaisia, niin julmia, etten voi niistä kertoa. Laitan kukkia siniseen kahvikuppiin ikkunalaudalle ulos. Joka puolella on kukkia juuret maassa, nuo kukat ovat proosaa, irrotettuna maasta. Matkalaukkuja ei pureta, hiirenloukkuja ei tarkisteta, onko niihin mennyt joku. Kukaan ei jaksa.

Virosta jäivät mieleen vaaleat kalkkikivet, keltaiset kevätesikot, kelta- ja valkovuokot, joilla metsät oli pinnoitettu. Murskatut näyteikkunoiden lasit Tallinnan kaduilla, seassa veriläikkiä, punaista, tummaa punaista. Öiset sireenit. Katseet.

Valkoinen kalkkikivi, lammen turkoosi vesi ja ilma: tuulta, jota ei tuntenut, kylmää merellistä hohkaa. Minuutissa paljaat kädet olivat kohmeessa ja jäykät, aivan kuin pakkasella. Avoimella niityllä tuuli meni ytimiin asti, hevoset väistelivät tuulenpuuskia, puistelivat päätään, hörähtelivät toisilleen. Katajat huojuivat avoimella laitumella, hevoset kaihtoivat liikkuvia puita. Miten herkkiä ja varovaisia, mutta samalla vahvoja ratsut olivat, ne eivät astuneet kiviin eivätkä lantakasoihin, lätäköistä puhumattakaan. Ja tuuli ja valo yhdessä, kylmyys ja kirkas valo. Aurinko paistoi miltei koko ajan täydeltä terältä, silti sää oli viiltävä.

Ratsastusretkellä kiurut lauloivat koko ajan ja näimme reposen, joka metsästi pikkuriistaa pitkä häntä ojossa taaksepäin. Se oli laiha ja takkuinen pikku otus. Ratsastus oli hauskaa; miehen hevonen Umberto oli laiska, se pysähtyi yhtämittaa syömään ruohoa. Mies piti suitsia liian löysällä. Oma hevoseni oli virkeä, ja totteli pienintäkin elettä, välillä se kyllä kääntyi katsomaan minua satulassa, ajatellen: Päätä nyt mitä haluat, hyvä ihminen, päätä. Ja sano se sitten. Nämä olivat tilan rauhallisimmat kopsut. Hetkeä aiemmin omistaja oli esitellyt meille omat suosikkinsa, joilla hän ratsastaisi, yksi oli Panteras, valtavan kokoinen ori, jolla oli karaktääriä, se otti kontaktia ihmisiin. Se vaikutti liian virkulta meille, some adher horse for me, pliis.

Virolaisen omistajan kanssa puhuessa oli kummallinen ongelma: ymmärsin kyllä mitä hän sanoi, mutta en sitä, mitä hän tarkoitti. Ses kuida lähteb puhke soismaja? Me ses rätvil teet. Mutta emmekö me juuri sopineet… että…

Kävimme matkan aikana todella kummallisissa paikoissa, totesimme välillä, että tämä on elokuvamaista, vieläpä aika kaurismäkistä. Kolveren linna esimerkiksi. Se vaikutti työsiirtolalta/parantolalta/hoitokodilta. Mikä paikka se oikeastaan oli? Omituinen tunnelma, linnarakennuksien läpi virtasi musta joki, rakennuksien reunalla istuskeli lamaantuneita ihmisiä, joessa ui yksinäinen joutsen. Kaikki oli pysähtynyttä.

Toinen oli Via Baltican varrella oleva baari, jonne meidän oli pysähdyttävä syömään. Savuinen paikka, jonne astuessa tuntui, että kaikki pysähtyi, että siellä eivät päde normaalielämän säännöt. Ehkä absurdius johtui siitä, että lapset olivat mukana.

Ratsutilalla kuopus alkoi oksennella, ja oksensi puolitoista vuorokautta siitä eteenpäin. Virus oli saatu varmaankin jo kotimaasta. Laivassa mies oksensi vessassa koko matkan. Minä oksensin satamassa taksijonossa, roskiksen taakse. Eihän tämä mitään, vappuna, mutta tämän jälkeen kaipaan vaan rauhallista elämää, jotakin aivan tapahtumatonta. Erämaamökkiä, jonne voisi vetäytyä, pois tapahtumista.

En kirjoita mitään Kumun museovahdista, en. Ehkä hiukan vielä venäläisestä tytöstä laivan pallomeressä. Hänestä ja virolaisesta pojasta tuli esikoisen hyviä ystäviä. Tytöllä oli ihailtava asenne: me leikimme nyt tällä porukalla, tuli mitä tuli. Millainen lapsi jatkaa iloisena leikkiä vastarinnasta huolimatta, hän lähestyy barbi ojossa, tupsuttaa sitä toisten kasvoihin, vääntää kättä esikoisen kanssa, (vääntää vähän vielä rannettakin päälle), laittaa palloja paitansa alle ja kaikki alkaakin sujua. Kohta toisillakin on palloja, hauiksina, kyttyröinä, jne.

Ja kattohaikaroista, niitä oli paljon, kun haikara tuli sähköpaalun päällä olevalle pesällä, seurasi nokkien kalisutus. Alleja, kuireja, kurkia, meriharakoita, kiuruja, paljon lintuja näimme, muutaman lajin, jota emme tunnistaneet. Ja opimme, että kevätesikoiden kukinnoistakin voi tehdä teetä, kuumaa vettä päälle ja pieni haudutus.

Tallinna

No niin. Taas olemme koko porukalla paikalla, kun tapahtuu. Silloin harvoin kun matkustamme, tulee kansannousu rauhalliseen Tallinnaankin. Mitenkäs kävi viimeksi, tais olla vähän sama juttu ja 1990 Berliinissä, kun olin vaihtamassa rahaa, niin ziemlich schnell huomasin, että muutama muukin on vaihtamassa rahaa, rahanvaihtopäivä koko itä-Saksassa, am Geldwechsel. Mutta pankinjohtajalla oli kuitenkin aikaa tervehtiä suomalaista kunnolla - ordentlich.

Mutta mellakkapoliiseja, ja meidän vaippahousumme siellä huomenna. Illalla katselemme sitten panssarivaunuja Onni Orava-huoneen ikkunasta.

Mutta olen rauhallinen, uskon, että päivisin on turvallista liikkua. Tilanne täytyy arvioida paikan päällä.

Nämä miehet rientävät hätiin

Different ways to sunbathe, 1

Matkalle lähdössä

Eilen pihatalkoissa haravoin talon päätyä, joka oli vuosikymmenen neulasmaton ja ruskeiden lehtien peittämä. Kun kasasin sitä kaikkea massaa kasalle, siitä tulvahti syksyn tuoksu. Syksy pois tieltä, nyt on pian kesä. Neulasien alla ei kasvanut ruoho, vaan musta multa. Kuule, oliskohan noi lehet pitäny jättää siihen, sanoi naapurin Anni, seitsemissä. Mutta musta multakin näyttää hyvältä, kyllä ruoho siihen leviää.

Syksyn ymmärrän, että kaikki vaipuu roudan alle, mutta kevät! Tuntuu, ettei tätä ole tarkoitettu ihmisten nähtäväksi. Kuka näkee ja ymmärtää oman syntymänsä?

Oravat juoksevat männyssä, kun kirjoitan. Parvekkeen ovi on auki, kaipaan koko ajan raikasta ilmaa. Ovalat, kuten kuopus sanoo. Ja keskimmäinen katseli tietä eilen kun tulimme kotiin: Pärkänen kävelee. Pojat keräävät joka aamu valkovuokkoja eskariin, niitä kasvaa lehtomaisessa rämemetsässä valtavina mattoina.

Maisema on vihertynyt, metsä tulee lähelle. Ja me marssimme sen läpi joka päivä, tänään miekkojen ja kilpien kanssa. Esikoinen oli rokkitähti, ehkä Olavi Uusivirta, 70-luvun verkkaritakissa ja aurinkolaseissa.

Huomenna lähdemme merimatkalle. Pukeudumme lämpimästi, koska luvassa on kylmää ja menemme saareen ja meren rantaan. Matka on niinkuin me, siinä on luvassa kaikkea. Tän voin luvata. Haluaisin voida blogata matkalla, mutta en uskalla ottaa konetta mukaan. Ei muuten, paska Acer joutaiskin viron mafialle, mutta omat rakkaat tekstini, niitä rosvot eivät osaisi arvostaa. Vai osaisko? Niitä ne lukisivat sitten, illoilla, siellä. Perheilleen, vaikkapa. Niistä tulisi semmoisia kronikoita, kiertäviä tarinoita rosvosuvuissa.

Olen varannut miehelleni ja minulle Saarenmaalla ratsastusretken. Yes, we can ride, quite well. (Olenhan ratsastanut viimeksi viisivuotiaana.) We can handle horses, oh yes, no problem. (Mieheni on ratsastanut ponilla 7-vuotiaana perheretkellä Kolmårdenissa.) Pidämme muutenkin metsissä silmät auki, koska siellä voi nähdä villisikoja. Lapset väittivät eilen, etteivät eläimet ole tosiasiassa villejä, että ne ovat kaikki jollakin tapaa kesyjä, kesytettyjä. He eivät usko villeyteen, että villeys olisi jotakin kovin paljon muuta kuin mitä tämä on missä me elämme. Mitä on villeys? Omillaan elämistä. Ovatko ihmiset villejä?

Anyway, rupean pakkaamaan, laitan hienoon punaiseen matkalaukkuun kirpparikurahousuja, savisia kumppareita, potan, leijan, kalsareita, villapaitoja, tuulta pitäviä takkeja.

LäpsLäpsLäps - hän hölkkää

ohimennen

Minulla on liian pitkät kynnet, koska kynsisakset ovat hukassa. Älä juokse kynsiini, varoitan ohimeneviä lapsia. Eilen kun peittelin esikoista, raapaisin häntä vahingossa otsaan niin että siinä oli aamulla pitkä naarmu. Tänä aamuna harjasin sitten tiiliseinää, kuraroiskeita siitä pois, kynnet lyhenevät. Iltapäivällä otamme poikien kanssa saippuavettä sankoon ja kokeilemme lähtevätkö väriliidun jäljet tiilestä pois.

Tänään leikkasin myös keittön narsissit, kukinnot pois! Ne olivat vanhoja ja lyhensin lehtiäkin, melkein kaikkia, saksilla vain, naps naps. Parvekkeelta tippuivat alas ylimääräiset osat. Se oli julmaa, julmaa teurastusta, leikkauspinnoista roiskui vettä käsilleni, maista sitä , maanitteli kasvi, maista, nuolaise, taste it darling, taste it, it will open something new for your. Katson kirkasta pisaraa kämmenselällä. En nuolaise, en mene lankaan.

Siivoamiseen voin ryhtyä vain jos se tapahtuu ohimennen, varta vasten ryhdyttynä urakka olisi liian raskas. Ikkuna kerrallaan, ja koko homman voi aina jättää. (Ja koti on kaunis kennel.)

Hiiri ei tullut viime yönä, epäilen, että sen takia, koska oli niin kylmä. Päivä oli niin kosteankylmä ja merellisen kalsea, että se pysytteli jossakin lämpimässä kolossa. Tai sillä oli muuta menoa, joku reissu. Tai matinea. Tänään heräsin siihen, kun pikkuiset olivat ottaneet kaapista korppuja ja makaroneja ja niitä rapisi alas portaita. Eväät leviävät, kyllä sillä syötävää riittää.

Tein matkavalmisteluja, kun lähdemme lauantaina matkaan. Hain varastosta matkalaukun ja totesimme, ettei sitä saa auki. Se on pantu numerokoodilla lukkoon, ja mikäköhän se koodi mahtoi silloin kaksi vuotta sitten olla...? Hieno laukku, muttei lukittuna kovin kätevä, tavaroiden kuljetusta ajatellen. Muita arvoja: hieno koskematon ilmatila. Hyvä istuin. Melko kevyt. Inspiroiva.

Löytyisikö jostakin paperilappu, jonne lukusarja on kirjoitettu?

Tänään olin muutenkin sekaisin. Rupesin pesemään ikkunoita, ja seiniä. Lampun päällä oli valtavasti pölyä. Ikkunasta tuli häiritsevän sellainen, ettei lasia enää huomaa. Jos portti toisaalle on liian huomaamaton, sinne voi luiskahtaa milloin vaan. Eikä tiedä kummassa on.

Sitten pyyhin pölyt keittiön kellosta, ja siitä irtosi luku 12, se kilisi lattialle (kello kuusi on myös pudonnut ja mennyt hukkaan) . Kello näytti oudolta, kahden tunnin pätkä keskellä päivää on liian pitkä ja hahmoton, sinne keskivaiheille voi eksyä. Aikaa hävisi, mutta liimasin numeron paperiliimalla takaisin, kaikki palasi ennalleen. Jos irrottaisi kaikki numerot, ja viisarit. Jättäisi vain sekuntiviisarin. Nyt, miksei yhtä hyvin nyt. Ei, tuntiviisari rauhoittaa. Se sanoo, ei nyt, vielä on aikaa, huomenna, juuri nyt kuuluu tehdä jotakin muuta.

Rauhallisena päivänä, ajattelen maitovalaan tai molekyylin näkökulmasta, jonkun aika ison tai aika pienen, liikkumattoman, sellaisen joka ei tee käsillään mitään. Äiti, ole taas se hainraato. Minussa on kääre, joka on kiinnitetty väkäsillä ja ne väkäset tarttuvat liikkuessa jonnekin maastoon, oksiin ja pensaisiin j a k o k o p a k e t t i a u k e a a ja on auki.

Esikoinen tulee eskarista ja on raivoissaan ja ärtynyt. Miten pystyisin aina olemaan auki, ottamaan syliin? Tänään aamulla herättyäni päätin heti mennä kertomaan hänelle, että hän on tärkeä. Häntä ja ylivilkkautta ei jakseta, ei jaksa kukaan, ei kaverit, opettajat eivätkä vanhemmatkaan. Päätin taas jaksaa. Katsoimme tappajadinosaurusohjelmaa yhdessä makoillen sohvalla. Kestää kauan ennen kuin pääsemme samalle puolelle. Velociraptorilla oli höyhenet, niin ja ihmiselläkin on surkastunut vilkkuluomi, onkohan se joskus ollut samanlainen kuin linnuilla ja krokotiililla, pyyhkäissyt silmän yli.

Joku runoilija kertoi nousseensa sängystä, ottaneensa muutaman askeleen huoneen poikki, jossakin etelämmässä maassa ja astuneensa paljaalla jalalla hiiren päälle, joka oli juuri sekin ylittämässä samaan aikaan lattiaa, vinosti toiseen suuntaan. Niin voisi käydä täälläkin, ulkona sataa ja hiiri on kilistellyt jo kolmena yönä sängyn alla. Elämässäni ensimmäisen kerran viritän hiirenloukun, pian. Camembertia.

Sataa, ja se on ihanaa. Saa tuntumaan syksyltä, uudelta alulta.

väsymystä

Liian monia projekteja, liian väsy. Ei jaksa kuin nukkua. Lähdemme ajamaan autolla. Sataa kevyesti ulkopuolella. Risteyksessä vastaan tulee auto, jonka takapenkillä istuu nuori mies, poika, pian mies, lasiin nojaten, käsi leuan alla ja hän katselee hymyillen ja mietteissään ulos ikkunasta. Kasvot aivan lähellä pisaraista lasia. Hän näyttää onnelliselta. Melkein liian onnelliselta. Hän ei tajua realiteetteja. Hän tajuaa realiteetit hyvin. Hän on ajatuksissaan.

Kaakelikaupan pihalla lapset tappelevat ja nujakoivat takapenkillä. He sanovat rumista sanoista ja ruumiinosista vain alut. Kuopus täydentää ne. Hän on kaksi ja puhuu kuin karjavaras. Olen väsynyt, koska tekemistä on liikaa. Uupuessaan pysähtyy ja lepää. Yritän levätä siinä autossa. Vasemmalla on pitkä rivi autoja, näen monen etupenkin yli, monta ohjauspyörää. Tunneli. Ilmasilta. Kuuntelen radiota, sen minkä voin. Lehto-sanasta tulee surullisia mielleyhtymiä. Lehdossa useimmiten sataa. Maailma on niin toimiva ja looginen. Loogista leikkiä. Mikä on sitten se ehdoton vakava totuus, koska onhan sellainenkin oltava. Ajattelen, että totuus on siinä, mitä he ajattelevat tästä, jo kaiken kokeneet.

Kaakelikaupassa on ilmainen kahvi- ja kaakaomaatti. Kuopus esittäytyy, kertoo nimensä, tätä nykyä seuraavasti: Minä olen A, paitsi. Mun nimi on A, paitsi.

Nukun iltapäivänokoset, että saisin seitsemän vuoden univelat pois. Kun herään, lasten elokuva on loppunut, eikä kukaan ole laittanut tv:tä kiinni, sieltä tulee laukkakilpailuja. Makaan uupuneena.

Eilen illalla makasin myös uupuneena, ajattelin nukahtaa. Lueskelin Väinö Kirstinän muistelmia 60-luvulta. Yhtäkkiä kuulin sängyn alta kilinää. Olit sitten kasvanut missä yhteiskunnassa tahansa, maalla tai kaupungissa, täällä tai savannilla, varustettu millaisilla skeemoilla tahansa, niin tiedät, se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Hiirtä. Sängyn alla on nimittäin jääkiekkopeli ja lasten helistin (sekin muuten vaaleanpunainen hiiri). Olin kyllä onnellinenkin, hiiri oli arvioinut minut raadoksi tai poissaolevaksi, minun siis täytyi olla sitä. Yhtäkkiä ei enää väsyttänytkään, rupesimme rakentamaan hiirelle morsiushunnusta ansasäkkiä, jonne se voisi juosta. Mies kömpi sängyn alle autoradan kiskon kanssa, ja minä olin sängyn päällä valmiina muuten vaan. Siellä se pieni samettiturpa päästäinen oli hädissään, mutta esiin se ei tullut. Sängyn alla oli vaan pussi, jossa oli auringonkukansiemeniä, lasten eväitä sängynalusretkiltä. Ehkä hiirtä ei ollutkaan, (päässäni saattoi kilistä muutenkin). Luulin kyllä nähneeni sen, se oli todella nopea, meni pitkin seinänviertä, musta pieni samettipallo. No, mukava on nukkua, kun se hiiri saattaa kiivetä sängyn jalkaa pitkin ylös.

Virtahevoista tuli luontofilmissä tänään. Ne möhköotukset liikkuvat taivaallisen lumoavan kevyesti vedessä. Miten pähkähullusti, juoksevat joen pohjalla. Kenen älyvapaa (mutta toimiva) idea. Toisaalta ne ovat julmia taistelijoita: kasvinsyöjiä, mutta kuitenkin tappoivat uivia seeproja, vaan kokeillaakseen miten hampaat uppoavat lihaan.

Minulla oli lapsena koira, jolla oli tapana näykätä etuhampailla joskus hellästi käsivartta, vain silloin kun se oli iloinen, kun se halusi osoittaa, että olemme samaa laumaa. Etuhampaat sen suussa, isojen kulmahampaiden välissä olivat suloisen pienet ja matalat.

Illalla aloitin lukemaan pojille taas Muumipeikko ja pyrstötähti-kirjaa. Makasin itse kovalla lattialla, siinä veti, ovi oli auki. Ajattelin tilannetta, jossa minulle on luettu niin.

Laella

Hiukset

Kokko

Odotus

lasten satuja

Nyt tulee sulle lasten satuja, omia tarinoita, mä en ota näistä mitään vastuuta. Kertojana on ensin V, 4 vuotta:

Olipa kerran pahkasika, joka meni ylös vuorelle leikkimään ja siellä heti huomasi pienen punaisen kukan. Ja pupun! Pahkasika hyppäsi pupun päälle. Pupu muuttui paahtisleiväksi.

Oli prinssi ja pahanoitasammakko. Ne elivät kauan onnellisina maassa. Ne ostivat kukan. Kukalla oli kukka nenänä. Noitasammakolla oli pussi jyviä, se antoi ne puulle.

Pupulla oli kukkaruukku, jossa oma kukka kasvoi, kupista joi omaa mehua. Näki pienen taulun, isä oli se keväällä ottanut (kuvan). Nyt oli jo talvi. Hän alkoi tehdä salakoulujuttuja. Hän piiloutui isoon ruukkuun, jonka sisällä oli elämän ihmeet. Tulee elämän satu: Oli iso iso valtava jättiläinen. Se meni elämässä kauppaan. Ovi oli liian pieni. Se meni yläkerran ikkunasta, mutta ei voinut seistä suorana, talo olisi mennyt rikki. Mutta se seisoi, ja talo meni rikki. Se osti kukkakaupasta sata kukkaruukkua ja löysi ison kivimöhkäleen, jossa oli ihana ihana ihana hellä vauva. Espanjassa ne katsoivat työmiestä, jolla oli puhelin taskussa kätkössä mätkössä. Sen pituinen se.

Puu oli uimamatkalla. - Oli kerran puu. Kylpylässä. Joka kohta meni sinne altaaseen. Sieltä hän huomasi kaverin, eskosaupin. Heitti sen päälle roiskuvaa vettä, oli tyynysotaa. Löysi taas vauvan, arvaa mistä hän löysi vauvan? Altaan pohjalta. Sitten meni kotiin. Pani auki oven ja kiinni oven. Sen pituinen se.

Oli kampela jolla oli sukka. Ja hän eli elämänsä loppuun asti.

Koira meni markkinoille ja osti sieltä vihannespussin. Ja ison valtavan ankan. Jolla oli nenässä nahkaa. Ja syötti, syötti toiselle, se antais toiselle, se toiselle. Otti vaan traktorin, pyörän sisälle pumppas sen, yksi pyörä ei liikkunut, se jossa oli ankka sisällä. Ankka viihtyi koiran luona: ihanan siistiä ja mukavaa: kampeloita, manteloita, mammoja. Mehua. Lattialla nukkuivat, katsoivat tv:tä, siellä oli pieni mies, jolla oli kädessä pamppu.

A, 2 vuotta, keksi seuraavan tarinan:

Käärme tuli sillan päälle. Putos pois, varmaan. Tikkaita pitkin, lautoja ma kävelin, ei se tuu portaita. Ei sillä oo jalkoja, ikinä.

H, 6 vuotta, esitti kaiken laulaen, jostain syystä. Syystä, jota en tiedä, arvailen vaan:

Elipä kerran viekas kettu, kolo vuoren päällä, asusti, kasvatti kukkia, linnut viheltelivät kuin iloiset prinssit, hämähäkinsieniä ja verkkoja se söi.

Hän piilotti sen joka kerta, ettei kukaan näkisi. Äiti näki, taikasormuksen ja taikakuulan. "Oletteko te taikaa?", äiti kysyi. "Kuula isäntä, sormus emäntä. Ei ole lapsia.", he vastasivat. Tahtoivat sormus ja kuula lapsen, joka olisi tyttö ja poika. He saisivat asustaa yhdessä. Hän sanoi: "Päivää". Poika sanoi: "Hei, rei, pei, sei." Tyttö sanoi: "Seis". Poika: "Reis." Se on niinkuin reisi. Kuula oli poika. He olivat matkalla satoja tuhansia vuosia. Espanjassa. Siellä ne takat polttivat tuhkaksi ja tanssivat ja ilmat lämpenivät. Näin sitä mennään, näin sitä mennään, tyttö lauloi pojan kanssa.

Sammakko asui lammessa, söi omenaa, päärynää. Apinat pudotti ne sinne, ei syötyjä vaan tuoreita. Apinat pudotti, yksi sammakko oleili lampun lähistöllä ja löysi kullan kiiltoa, koetti silmään panna sitä, mutta ei saanut, multaan en sitä kätke, mä kätken ja jossa on paljasta hiekkaa, sinne mä sen piilotan ja kun tahdon saan sitä mitä haluan, pitäis toteutua..

Elipä kerran puu, ruukku oli suku vain, hän avasi porttinsa aina ohikulkijoille, hän oli mies, pikku tyllerö mies, hän asusti yksin, koska hän halusi ottaa sangon, pariksensa varis, sitten hän kirkui vain, raakkui, vain raakkui varis, yksinoloinen, poloinen, koloinen, kolotti hampaitaan, etsi kaveri, voin kanssas jäädä, kun tahtoi hän, kun tahtoi hän, kun tahtoi hän, alkuun tänne näin, tuossa karsinassa istui hän, ylösalaisin oli hän heppa.

Maa ei niele lapsia.

Ensimmäinen kevätsade kostutti maata vähän, sai aikaan märän pölyn tuoksun.

Kaksivuotias miekkailee sillä tavalla, että hän panee silmät pienemmälle ja hutkii summittaisesti lähiympäristöön vasemmalla kädellä. Hän hakkaa pari minuuttia yhtä ja samaa kohtaa parvekkeen ovessa. Hän nauraa kun muut nauravat. Pojat puhaltelevat parvekkeella ilmapalloja, joita ostin Kampin tiimarista, ja päästävät ne lentoon, ja ne hörlöttävät ilmat pois ja törmäilevät ympäriinsä ja osuvat kaikkia vatsaan ja kasvoihin. Hervottomat linnut! Nelivuotias nauraa naurua joka tarttuu, se pulppuaa jostakin niin syvältä, hän ei pysty sitä estämään, se vaan jatkuu. Aivan kuin se tulisi jonkun linnun rinnasta, vaikka kyyhkysen.

Lääkärinvastaanotto keskustassa on vanhassa (jugend)talossa, jossa on viihtyisä portaikko. Käytävät ovat kapeat ja sokkeloiset. Istun ja ohitseni kävelee sairaanhoitaja korkokengissä, hän näyttää hyvin koossapysyvältä ja hän viipyilee ja vie tavaroita kahteen varastohuoneeseen, jotka ovat täynnä jotakin kummallista rojua, joita ei tarvita koskaan. Laitteita, joista kukaan ei tiedä, mihin niitä voisi käyttää. Toinen komeroista on niin täynnä, että hoitaja ei mahdu sinne sisään. Hoitajan kävellessä kuuluu suih, suih. Sukkahousut, varmasti, hän hoitelee asioita näennäisesti.

Tästä kaikesta tulee mieleen samanlainen tunnelma jossakin muualla - missä se oli - missä oli lääkäri, joka avasi työpöydän ylimmän laatikon ja hyppäsi sinne ja yhtäkkiä olimme sotatantereella. Missä oli hoitajia, jotka olivat sisältä oikeata tuoretta pullaa. Kun astuin sisään, siellä oli kuvioidut kokolattiamatot, askel oli vaimea. Seinillä oli isoja tauluja, seinänvierillä isoja vihreitä kasveja ja... minä en voinut puhua, koska minulla oli angiina, pahin kurkkutulehdus mitä koskaan. Ne bakteerit Britanniassa, jotka syövät lihaa, niistä oli juttuja iltapäivälehtien etusivuilla, ne sikiävät kosteassa ilmanalassa paikoissa, joita kukaan ei tunne. Lääkäri alkaa kysellä tiedänkö minä Suomessa paikkoja, joista löytyisi sodanaikaisia aseita tai tykkilavetteja. Hän ottaa pöytälaatikosta lastan, jolla hän katsoo kurkkuuni, lastoja oli laatikossa vain yksi. Vain yksi. Lääkäri esittää talvisodan ilmeitä, haavoittumisia, kunnianhimoa, voittoa, ihailua - en vielä tiedä, että tulen tapaamaan hänet vielä monesti, monesti, koska angiinani ei parane, vaan pahenee. On aina helle, aina sataa, isot pörisevät pommikoneet lentävät matalalla.

Luulen, että minulla on kuumetta. Päivä oli niin uuvuttava. Franz Biberkopfkin tuntui äsken tv:ssä niin tutulta. Sitäpaitsi, aamulla kun herää, silmiä särkee, sen on merkki, että nukun liian vähän. Illalla menimme vielä poikien kanssa ulos, ja yhtäkkiä pihassa oli lapsia kuusi tai enemmän. Lämpimien iltojen tultua ulko-ovikin on aina auki, enkä tiedä, keitä on sisällä ja keitä ulkona, 3 - 5 lasta kuitenkin ehkä sisällä ja ulkona yhteensä ja huudan alas portaisiin: Keitä siellä on? Ja lapset vastaavat kuuliaisesti kuuliaisesti koko nimellä.

Onhan se aika liikuttavaa; lapsi heittää palloa, siis kaikin voimin, eteenpäin ja pallo putoaa 20cm hänen jaloistaan, taaksepäin. Varsinainen pallonheiton suomenmestari. Pieleen menevät piruetit, sählymailan kanssa, maila jää takkuun jalkojen väliin. Mailalla lyödään palloa huti. Tai kuin keskimmäinen tänään: vain maila irtosi käsistä lentoon, pallo jäi paikoilleen. Sukset, jotka menevät liikaa ristiin. Luistimet jalassa oleva keskimmäinen - voit kuvitella maailman ilman kitkaa ja lihasjännitystä: ei olisi hyvä, parempi pitää vartalo jäykkänä. Lopuksi mennään pissalle potalle ja pissa suihkuaa pippelistä silmään ja tukkaan. Se hämmästyttää kaikkia.

aloitan kirjoittamisen yhä väärästä päästä, yhä vaan hiiviskelen kirjoittamisen liepeillä, vaikka teen sitä nytkin. Eikö tämä ole todellista kirjoittamista? Ellei ole, miksen sitten kirjoita sitä todellista, vakavaa kirjoittamista? Ainoa tapa edetä on kirjoittaa, eikä pohtia sitä.

Huomaan kaipaavani roolihenkilöitä, ettei aina tarvitsisi täälläkään kertoa itsestäni, koska eivät nämä asianikaan minuun liity sen enempään kuin kehenkään muuhun.

Lääkäri teippaa potilaiden välissä rahat haavateipillä kiinni reseptiin ja panee kuoreen. Vihreällä taulukonnäköisellä paperilla lukee mustekynällä vinosti: Onnea!

Tänään vietin lähes koko päivän miettien rakkautta ja ystävyyttä, sanaa täydellisyys. Välillä ajattelin masentuneena, miten olen tuhlannut kokonaisen päivän saamatta mitään sen kummempaa aikaiseksi.

Kehittelin kuitenkin henkilöhahmoa, joka näkee kaiken täydellisenä, hän törmää aina vain täydellisiin miehiin. Hänen tapansa hahmottaa maailmaa on omanlainen. Hän on tyytymätön joihinkin asioihin, mutta ei voi myöntää puutteita niissä, vaan hänen on ylläpidettävä näkemystä täydellisyydestä. Sama henkilöhahmo kävelee uniinsa, tyhjyyteen. Hän odottaa, että joku estäisi, mutta kukaan ei estä. Hän jää vaeltelemaan sinne.

Narsisseissa pöydällä on ylipitkät kukkavarret, ne ovat liian hämärässä.

Västäräkkejä on kuulemma jo täällä. Kevät etenee niin vauhdilla. Huomaan sen näin väsyneenä pienistä eläimistä, jotka ilmaantuvat jostakin lähietäisyydelle. Tänään: hämähäkki tuolin selkänojalla, muurahainen tuolin jalassa ulkona, kun meillä oli mehukestit.

Lapsissa huomaan samanlaista muurahaispelkoa kuin itsessäni lapsena. Muurahaiset tulivat, kiipesivät ylös jalkojani, pistivät kirveltävästi. Menin pakokauhuun, luulin, että ne syövät elävältä. Kun on matalampi, nekin näyttävät isoilta, ja niitä on paljon, koko maa liikkuu mustana. Keskimmäinen kävelee puistosta kotiin kuin maa polttaisi ja päästelee kauhunparahduksia, katse koko ajan maassa. Nykyään en pelkää niitä, väistelen, että mahdollisimman harva jäisi rattaiden pyörien alle.

Kuopus oli nukahtanut tähän sisään tullessaan. Uni tulee joskus yllättäen. Kesken matkan.

Sitä tuntee elävänsä. Hämmästyy itseään, heittäytyy täysillä, kuten aamulla eskariin mennessä juoksukilpaan esikoisen kanssa. Hän on nopea, jos kukaan, niin hän on, mutta totesin, että pääsen minäkin vielä juoksemaan, lihakset olivat aamulla rennot, ilman mitään muuta ohjelmaa tai skeemoja, ne olivat heti valmiit juoksuun. Juoksimme valkovuokkometsän poikki, keskimmäinen tuli perässä kuopuksen rattaita työntäen. Punarinta visersi, sekin on jo tullut. Kunpa niitten tulemisen näkisi, sen miten ne asettuvat pohjoisiin metsiin. Tuntuuko tutulta, tulevatko kuin kotiin vai vierasmajaan. Onko linnuilla jo kaikki mukana kun tulevat, laulu tärkeimpänä. Muistan miten pääskyset tulivat aina lapsuudenkotiini, ne huomasi taivaan seittikuvioista, ilma risteili eri tavalla, yhtäkkiä taivaalla oli lintuja jotka käyttivätkin ilmatilaa aivan suvereenisti. (Lentävistä olennoista lepakot ovat kuitenkin kaikkein absurdimpia, miten mikään voi lentää niin, suorakulmaisesti, kääntyen 90 asteen kulmissa, se on jo luonnotonta, lepakoissa on jotakin pelottavaa, konemaista, yliluonnollista).

Kevät tuo mieleen kissan ja sammakon taistelun. Kissan julmuuden, sen leikin, sen kylmät silmät. Sammakon tykyttävän pelon. Kissan neulamaiset kynnet ja hampaat sammakon iholla. Olen nähnyt sen taistelun. Sellainen on minulle kevät.

Tulemme eilisiltä synttäreiltä. Perheeseen on tulossa kolmas lapsi, syksyllä. Vauvan tulo on saanut koko perheen rennoksi, me lämmittelemme siinä ilmapiirissä, perheen isä istuu sohvalla käsi nojalla, yhtäkkiä heillä ei ole mitään huolia. Yhtäkkiä he ovat huomanneet, että elämästä voi nauttia, se on aivan uusi tunne. Onnea on tulossa vielä lisää. Sitä on edessä, ja jo takana, se on suurenmoista.

Kotimatkalla autossa pojat puhuvat tulevaisuudesta, aikuisuuden haaveista. Esikoinen suunnittelee aikuisena hankkivansa mopon ja menevänsä sillä Tapiolaan ja Helsinkiin. (Kestääkö Helsinki? Se rapautuu niin herkästi.) Ostavansa karkkia ja jotain tinksejä ja laittavansa ne salkkuun ja ajavansa takaisin. (Onhan tällainen espoolaista elämää noin niinkuin normistikin.) Keskimmäinenkin kiirehtii sanomaan, että hän myös aikuisena käyttää jo sitten rahoja ja ostaa pari karkkipöttiä.

Käsikirjoituskurssilla puhuttiin siitä, että miten vaarallista on elämässä toivoa actioniä, toivoa, että jotakin tapahtuisi. Koska sitten kuitenkin pian tapahtuu. (Minä toivoin, että saisin oikein rohkeita ja eläväisiä lapsia. Kerjäsin verta nenästäni, sain mitä halusin, oikein korkojen kanssa.) Toivoin, että saisin kirjoittamisen käyntiin. Kyllä. Mitä kirjoittamiselta sen jälkeen odotan? En tiedä, eikä kukaan muukaan. Vasta odotuksetko tuovat jonkun lopputuleman?

Kun makaat sairaalasängyssä, ympärillä on hyörinää, verhojen takana, ikkunasta tulvii valoa. Eiko tunnukin siltä, että elämässä, siinä edessäsi, on ovi, josta voi astua pois? Vai tuntuuko siltä, että kaikki, aivan kaikki, on siinä sairaalahuoneessa? Joskus oven takana oleva on todempi, omempi kuin se vieras, kylläkin hoidoltaan hyvä, paikka. Sen oven takana ei ole mikään yksi tila, talo, tai huone. Ei, ei ollenkaan. Oven voi jättää raolleen, minä itse asiassa (I prefer..) pidän sitä vähän raollaan, vanhaa peiliovea, oven reunojen läpi tihkuu kuitenkin valoa, vaikka se olisi kiinnikin. Vaikka se on kiinni, en koskaan unohda oven olemassaoloa. Se on aina siinä, joka on oikein hyvä.

Jos on kaksi puolta.

Kävelin kerran kesällä auringossa, vanhan punatiilirakennuksen viertä, suoraa tietä. Tiilirakennus oli WEMI-muovitehdas. Olin menossa sinne kesätöihin. Oli ensimmäinen päivä. Aurinko lämmitti ja häikäisi. En voinut pitää silmiä auki. Oli niin kirkasta. Vieressä oli junarata, juna kohisi oli. Radanvarren ohdakkeet ja korret heiluivat. Paperit pöllähtivät kädestäni lentoon. En nähnyt enää tehdasta.

En voi kuvitella ihmistä, joka olisi vähemmän vapaa kuin minä. Tekemään asioita. Menemään minne haluaa.

Tämän kevään tavoitteena on vielä: puhaltaa saippuakuplia.

(Käsikirjoitukseni oli kuulemma tarkovskimainen.)

Meitä nauratti aina hirveästi kuudennella luokalla, kun Katja teki kirjoitusvihreitä, hän kirjoitti nimensä Kalja, kun unohti t:n viivat. Heti kyllä ajattelee, että siinä on painovirhe, kun sanoo, että valtava kalu, että se pitäisi varmaan olla "katu". Muttei pitäisi.

Sitä jotenkin ajattelee itse olevansa tyhmä sikäli, että toistelee samoja kuvioita, mutta sitten yhtäkkiä huomaa, että niinhän muutkin. Heittelen halpoja seteleitä ilmaan, mutten ole ainoa.

Kuitenkin pelkään hiukan. Kaikki on liian jännittävää.

Mitä voisi kirjoittaa vartissa, samalla kun syö? Kun on lähdössä opiskelemaan käsikirjoituksen tekoa. Sen, että rinnassani on sydän, eikä se ole mikään Intel inside tällä kertaa, vaan oikea ja punainen. Pieni huovutettu, poikani tekemä.

Matkalla hankin lisää sydämiä, kasvinosia, öljyisiä kukintoja. Ihmisten iloksi ne on purkkiin pantu. Nytkin syön yhdeltätoista lounasta, vaikkei ole nälkä, mutta kun kohta en voi enää syödä.

Ja matkalla, siellä ei ole enää hankia, joihin nojata vaan kaikki on auki.

Mitä mietin nyt? Sitä, että olen huono ihmissuhteissa, törmäilen maailman kanssa, minun kannattaisi erakoitua kokonaan, monelta harmilta vältyttäisiin. Maailman kanssa minun pitäisi aina käyttää realease methodia, silleen jättämistä. Se ei ole passiivisuutta, vaan jotakin sellaista, joissa pysähdytään ja tutkaillaan sitä tilannetta joka on.

Aamulla koin kylläkin onnen hetken: puhuimme eteisessä ulos pukiessamme nukkumisesta, ja kuopus tuli halaamaan minua ja sanoi minulle: Minä ngukun sinua varten. Hän on niin hellyyttävä, vaalea pieni peikko, nautin hänen pienuudestaan. Hän on 95 senttiä, kengännumero on 26 ja hän on helposti nostettavissa ylösalaisin. Hänellä on muuten hyviä tapoja: puida nyrkkiä tv:n edessä kun se on auki, ja äristä hampaidensa välistä: Tuupas kii!

Kokoperheenfantasia (käsikirjoitus)

Hän oli omalla tavallaan hyväryhtinen nainen. Väkivaltainen mies raivostuu, heittää lautasliinan ilmaan. Henkareissa on konservatiivisen näköisiä vaatteita. Mies on viralta pantu pappi, nainen elämän kolhima ylikiltti kynnysmatto. Muinaisessa inkojen kylässä heidät otetaan hyvin vastaan. Pieni puro lirisee kadun viemäriaukkoon. Taustalla kuuluu käpytikan nakutus katulamppuun. He harrastaisivat mielellään jotakin luontoon liittyvää, jos voisivat. Luonteeltaan he ovat rempseitä, hauskoja, rohkeita ja hyvin spontaaneja. Elämä on selviytymistarina, joka vavisuttaa perheidyllin perusteita. Järkytys on valtaisa, saa pakokauhun valtaan.

runo

Näen sulan reunalla samat linnut, katajien keskellä kivilampaat.
Jää vyöryy tielle valkeina putouksina ja
tie on kieli, käärmeen suussa, reunoilla hampaat.
Olen vain puoliksi täällä,
kuulen vieraan puheessa tutun tavun,
seuraan häntä, mutta ei se ollutkaan kieltäni,
Jos liinavaatteissa on tuoksu, olkoon se tupakan, hien tai kosteuden,
ei puhtauden.
Valkeille hangille tein yksinkertaisen lupauksen: ei.
Jos on leipä, olkoon se puoliksi palanut,
silloin jään, silitän nukkuvan tukkaa.

Pääsiäinen

Tie lähtee ainakin kahtaalle tällä kertaa,
on hämärää, miltei pimeää, mutta lyhyet säkeet näen nytkin lukea,
(entä jos kirjoittaisin niin kuin hänelle, runoilijalle, jota ajattelen, hän on jo vanha)

Mies sanoo, että peipot karjuvat, hänelle ne karjuvat aina, ja jo varhain keväällä.
Minä kuulin tänään ensimmäisen, kaukaa. Pääsiäisaamuna, kun
kävelimme pitkin hautuumaan muurin viertä täällä,
näimme paljot autot, kuuran maassa niiden varjoissa,
pääsiäiskirkko.
Olisimmehan voineet mennä, sanoimme mutta katsoimme eteenpäin:
lapset pinossa kärryissä,
yksi tarakalla.
Kirkko oli hiljaa, ei hiiskahdustakaan,
menimme ohi, keräsimme pihasta natsat ja roskat,
meistä lähti pitkä varjo, joka meni pitkin
kirkon seinää, taittui aina ikkunan kohdalla hetkeksi
kaksinkerroin.

Pappa kertoo tarinaa, joka on totta. Pappi sulki kerran kirkkoväen aamulla kirkkoon,
hän suuttui. Telkesi ovet, paksulla rautatangolla.
Kello tuli jo neljä, kirkkoväelle hätä. Mies josta oli tuleva
kuuluisan painijan isä,
nosti toisen vahvan miehen kanssa oven saranoilta.
Kaikki pääsivät pois.

Uimahallissa voi vain kellua, en saa yhtään liikuntaa,
kykyni menevät lasten vahtimiseen, niitä ei muuhun riitä,
uimavalvojana on pikkuserkkuni, kuuluisa painija. Hän on lihaksikas,
ja koukistaa minulle sormeaan, Antti hän on.
Antti oppii. Kesällä, pikku Antti oppii, uimaan
ja painimaan.
Hän seisoo altaan reunalla ja uin käskystä. Hän on luja kasvattaja.
Sano pojallesi sillä tavalla, Antti sanoo. Sano sillä tavalla,
että.
Tunnistan altaassa S:n suvun kersat pisamista ja kasvoista.
Muistatko, musta tukka ja valkoiset silmäripset.
Kuljimme kiusoitellen perässä, kunnes hän tunnusti: olen albiino.
Lähdimme kävelylle yöhön, kuka sen muistaisi, koivunrungot valaisivat, emme olleet menossa minnekään ja se oli parasta.

Koko ajan täällä olen menossa siihen ylimääräiseen
huoneeseen, jossa voisi olla yksin,
ajatella,
vierashuoneeseen, jota ei ole.
Tuossa se on,
ilman ovea.

Hautausmaan muurin vierellä oli koivussa musta kääpä.
Siitä keitetty tee parantaa kaiken, aivan kaiken, mitä sinulle sitten onkaan,
Venäjälle uskotaan niin ja
minä uskon ja puhun rakkaalleni:
Pane leipä kainaloosi, pidä siellä koko yö, anna se aamulla minulle. Pane paisti nivusiisi, kaulan alle, vyötärölle, syön sen.
Söin suklaaneliöitä sormistani, huulet tuntuivat hyvältä, painoin senkin muistiin.

Lankalauantai

Ihmisiä kuolee kylässä niin tiuhaan, äiti ja isä kertovat, että se ja se on nyt kuollut. Eivät ne jää mieleeni, kuolleet, kun asun kaukana. Pelkään että menen ja sanon kylässä, että mitäs sille ja sille kuuluu. Että mitä siihen ihmiset sanovat, kummastelevat - sehän kuoli jo vuosia sitten, etkö sitä tiedä. Ja sitten unohdan, ja taas kohta kysyn, että missäs se ja se nyt on, kun ei näy. Minulle eivät kuolinviestit jää mieleen. Pappa kertoo tarinaa isoisän kaverista Jussista, joka oli noita, osasi seisauttaa veret, ja sellaisia loitsuja mekin poikien kanssa kuuntelimme matkalla tänne. Että ensin pitää vahingon lähde aivan juuriaan myöten selvittää, rauta ja raudan synty, jos se on rautakirveellä haava tehty. Haave on kuin haava. Turhan haaveen voi pysäyttää samoin kuin metsäpalon: kun palon kiertää, se ei omien jälkien yli enää leviä.

Näin hyllyssä kirjan enkeleistä, ja tartuin siihen, koska enkelit ovat aina olleet ilmaa, yhdentekevää. Tämä on surettanut minua, etten niistä innostu, kun olen kuitenkin ihminen joka … - . Luin rivejä sieltä täältä. Yksi rivi alkoi lauseella: Näin enkelin ollessani 5-vuotias. Yhtäkkiä tajusin. Vaikka yleensä olen sokea, itselleni ja muille. Tänään luin myös eräästä munkista, joka käytti kaikista ihmisistä sanaa minä. Entä jos ei tee eroa? Samalla kun seison kirjahyllyn edessä katselen ornamentteja ympärilläni, kaiverruksia puussa, yllättävissä paikoissa, kuuntelen loputonta koiran hakkaavaa haukuntaa ulkoa, jostakin talon sisältä tulevaa outoa ääntä, rahisevaa, kuin palkeista tulevaa, tai hengityskoneesta, sulkeutuvaa ja avautuvaa ja todellakin, veljeni kodissa on merkillisen paljon enkelipatsaita, posliinisia, joillakin vaatteet oikeasta kankaista, toisilla jopa hiukset oikeaa kiharaa.

Mieleeni tulee miten lohdutin leskeä, miehensä menettänyttä. Hän suri, miten sydämeni muuttui kiveksi, vaikeroin äitiä apuun, tule sinä tänne, en minä osaa, mitä voisin sanoa. Ja leski katsoo minuun kyynelissä, ja minä tunnen seitit olkapäilläni, jotka pitävät minut tuolissa kiinni, nyt et nouse, nyt vain otat vastaan tämän, surun, vilpittömästi, se on kauheaa, tiedän, ja hän ei salaa mitään. Kivisydän valuu säärille, kyllä minä puhun, otan vastaan, vaikka heikkojen lankojen varassa kuljen.

Kun poimin sulan maasta, näen vilauksen linnun silmästä. Silloin lapsena, vyötäisiä myöten vedessä, pelastimme kimalaisia veden varasta. Ne tulevat meitä auttamaan, me sanoimme toisillemme, kun märkä karvapallo ryömi taipuneella heinänkorrella, sitten kun me olemme pulassa, ne tulevat. Nyt se tuli, kimalainen. Tänään. Kysyi, mitä apua tarvitsin, kun kutsuin. Minä lähetin sen avaruuteen ottamaan selvää, hakemaan tietoa, että mitä minusta tulee, vaikken sitä tietoa kaipaa enkä halua. Olisin voinut kysyä, että mitä minun pitäisi tehdä päästäkseni eteenpäin, mutta tarpeeton on sekin tieto. Sitten rupesin munia kuivaamaan, että päästäisiin niitä maalaamaan. Laita muna solmuun. En mitään mahdottomia halua pyytää.

Pääsiäinen oli tänä vuonna syntymäjuhla. Vastasyntynyt sai ison kokon kunniakseen, vaikka hän ei vielä voinut ulos mennä, ja pitää vielä silmätkin kiinni. Seuraavan kerran kun tapaamme hän tunnistaa meidät, savusta ja tuhkasta. Häntä ei voi enää huijata, kuten me lapsena huijasimme koiraa. Puimme päälle vanhan palttoon, hatun, hajuvettä ja kuljimme tiellä yskien, minä jalkaa ontuen. Koira ei tunnistanut, muttei haukkunutkaan. Puhuimme sille tutulla äänellä, ja se oli ymmällään, se ei ollut varma mistään. Välillä sen korvat menivät ystävälliseen luimuun päätä myöden, välillä ne olivat pystyssä ja se oli valppaana.

Pellolla oli tukka, harmaa ja päätä myöden. Reunalla lumikonpesä, sillä monta päätä. Pellon yllä maakotkan siivet. Metsässä oja, ojassa kivipaasi, vanha porras ja askelma. Sen yli vesi virtaa ja tekee pienen kosken. Sitä vettä olen juonutkin, ja siitä suuri poru syntyi, se oli härkien vettä, ne joivat samasta purosta. Sama maja, joka ei mikään maja ole, siellä oli ennen peltipurkki ja minulla koti. Kuusten alla, neljän puun keskellä. Nyt ei siellä oltu kävelty ja maa oli kohonnut, jalka meni läpi. Vieressä oli veljen maja, jota hän rakensi pitkään, ja joka oli pellolta käsin niin huomaamaton, ettei sitä voinut majaksi arvata.

Illalla näemme kokkoja, lieskat roihuavat, jokaisessa niistä on ajatus. Jokaista tervehdin, iloitsen, jokaiselta runolta pyydän anteeksi enkä niistä luovu.

Haaste

Tämä voi olla mahdoton tehtävä, mutta..

1. Viisi suomenkielistä lempisanaani: kampela, vatruska, kuutamo, oma, aura

2. äänteellisesti kaunein: lumme

3.Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten arjessa: Hupsis. Tullaan. Kohta. Moikka. Rakkaani.

4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten: siitä ali mistä aita on korkein

5. Viisi suomenkielistä sanaa joita inhoan eniten: ope, peppu, hirmu, tsoukki, rakennemuutos

6.Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta: pitkässä juoksussa (sitä kuuleekin jo vähemmän kuin aiemmin, onneksi)

7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin: Kuulen niin monia sanoja niin usein. Mikä voisi olla sellainen.. ehkä: Kahville!

8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut: jiiri

pääsiäiskranssit

Full Metal Jacket

Jokin kumma väsymys iski ja muutin suuntaa, lasten kanssa emme suorita mitään, emme koko keväänä. Eilen teimme pizzaa, loikoilimme kotona, emme vastaa puhelimeen, ellei se ole joku tositärkeä, joku tositosiolennainen. Tyttö naapurista tuli ovelle äitinsä korkkareissa leikkimään esikoisen kanssa, pikkuiset olivat vaahtokylvyssä (kaksivuotiaan vartalo on ihanan atleettinen), siemailimme välillä kaikkea oikein paheellista: kokista, karkkia, keksejä. Ihanaa, katsoimme yhdessä tiistaisia Uusi Kino-elokuvia nauhalta, ne olivat kyllä aika huonoja, yhdessä rakastunut mies ja (ei-rakastunut) nainen kävelivät talvisella hautausmaalla. Aika paljon lunta tuolla, sanoi joku lapsista. Esikoinen halusi kuunnella Kalevalaa nauhalta.

Aamulla istuin kuopuksen kanssa omalla hiekkalaatikolla, ja näin rusakon menevän tien yli, sen toisella puolella olevaan metsään. Ihan rauhallisesti, sen korvat heiluivat siellä tummassa vihreässä. Ajatella, jänis, täällä itsevarmassa Espoossa. Jotenkin haluaisi etsiä ihmisistä heikkoutta, epäjärjestystä, murtaa pintakuoria. Tuntuu, että niin harvat näyttävät inhimillisiä puolia itsestään, mitään todellista. Ehkä syy on minussa, luultavasti, vaadin liikaa ihmisten väliseltä kanssakäymiseltä.

Aloitin ottamaan kuvasarjaa Espoosta, otin pari kuvaa rumuudesta, moottoritien alikulkusillalla. Rumuus ja tylyys suorastaan huokuu kuvista, tosin eivät sillat ja alikulut ole missään sen kauniimpia, mutta jotenkin se kuvien rumuus ilahduttaa minua, osoittaa, että olen oikeassa: tuskin kukaan sanoisi kuvan maisemaa kauniiksi. Rumuuden ja ankeuden lumo haihtui - tai ei, pikemminkin se lisääntyi entisestään - kun pääsimme lasten kanssa alikulun toiselle puolelle. Siellä oli peltiseen sähkökaappiin teipattu A4-paperi, jossa luki: Kadonnut kolmijalkainen koira. Ja siinä oli värikuva kolmijalkaisesta vaaleanruskeasta koirasta. Esikoinen kertoi nähneensä samanlaisia lappuja päiväkodin lähistölläkin. Ajattelimme kolmijalkaista koiraa, lämminsydämistä omistajaa.

Eilisilta oli kummallinen, menimme nukkumaan jo puoli yhdeksältä, hauska päivä väsytti. Kuopuksella on univaikeuksia, hän ei halua nukahtaa, ehkä hän on oppinut näkemään unia. Vasta kun hän huomaa, että kaikki nukkuvat, ja talo on pimeä, hän kapuaa sänkyynsä ja huutaa kuitenkin vielä: Peitto! Ja hänet on käytävä peittelemässä. Ulkona oli valoisaa, talo oli pimeä, se oli kummallista huomata. Kohta varmaan näen karjan menevän kulkueena vuorille. Esikoinenkaan ei saanut unta, hän tuli luokseni ja juttelimme niitä näitä. Mieskin oli kummallinen, hän sanoi nukkuvansa vain hetken ja nukahti. Esikoinen alkoi heilutella etuhampaitaan, jotka ovat olleet etuviistossa jo pitkään ja irti lähdössä. Tunnelma alkoi kohota, makailimme hämärässä makuuhuoneessa, valo tulvi kaihtimen raoista. Ajattelin synnytyssairaalaa ja sen öistä tunnelmaa. Miten vauvat nukkuvat siellä tälläkin hetkellä, pienet kourat kiinni ja auki, silmät ummessa. Hammas lähti, jäi iso ammottava aukko ylhäälle. Ei oikeastaan väsyttänyt, vaikka päivä oli mennyt horrostaessa - sitä voi selvitä arkipäivästä niin vähäisellä kaistalleella havainnointia, kun muu osa itsestä nukkuu. Suurimman osan ärsykkeistä antaa vaan mennä ohi, niihin tarttumatta - jos tarttuu, ilman atomit hankaavat vereslihalle sen nukkuvan olion. Ilma on täynnä atomeja, joita pitää väistellä. Niitten väleissä tyhjä tila on vapaata kulkemiselle, sähköistä Salzkammer-tilaa.

Kirjoittamisen suhteen mietin. Tarvitsenko lukijoita? Mihin tarvitsen lukijoita? En keksi oikein mitään mihin tarvitsisin. En halua debytoida MotMotissa. En. Se ei kiinnosta. Olennaisinta on kuitenkin kirjoittaa yksinään, eikä ajatella lukijoita. Jospa unohdan kirjoittamisen sosiaalisen puolen kokonaan. Kirjoittamisen ohjaajienkin käsitykset pitäisi aina katsoa tarkkaan, osan unohtaa, voiko ohjeita oikeastaan edes antaa. Mietin sitä onko käsitykseni kirjoittamisesta liian ylevä? Tavoittelenko sillä jotakin aivan uudenlaista, jollaista ei olekaan. Sanoilla tehtävää taidetta? Kokeilla miten sanoilla voi ilmaista, kertoa - mistä siinä oikeastaan olen kiinnostunut? Tarinoista? Erikoisista romaanimuodoista, kerrontatavoista? Olen juuttunut miettimään tällaisia, asioita, johoin ei ole vastausta. Sitä vaan kirjoittaa kirjan, ja siinä se, niinkö. Mutta en voi kirjoittaa, ellen ensin ratkaise muutamia kysymyksiä. Ehkä olen vanhanaikainen, ja pidän kirjoittamista sepittämisenä, hauskana, ajanvietteenä. Entä vakava, työkseen kirjoittaminen - luulen, että kirjoittaminen on minulle sellaista, jonka pitäisi pysyä sivuhommana, leikkinä. Enkä tarkoita tässä lainkaan toimeentuloasiaa, vaan sivuhommana joka tapauksessa. Onhan olemassa elämäkin, mutta vaikkei olisikaan, niin silti leikkinä. Kirjoittamiselle omistautuminen - - - tämä on todella tärkeää pohdintaa, koska olen aina ajatellut, että taidetta tehdessä sille täytyy omistautua täysin. Ehdoitta. (Omistautui Marcel Proustkin, niin että laiminlöi terveytensä ja kaiken muun. Mutta hän kirjoittikin kyllä sitten kieltämättä hyvin.) No nyt olen tulossa lopputulokseen, joka on se, että leikkimiselle olisi vain varattava tarpeeksi aikaa.

Huomasin äsken yllättävän jutun. Alakertaan oli tullut muurahaisia, tai ne tulivat jo aikoja sitten. Mutta: sokeritoukat ovat sieltä hävinneet, kokonaan. Eli siis montaa tuholaista ei voi olla (samalla reviirillä, samassa ekolokerossa) kerralla, tai ainakin niiden vaikutukset kumoavat toisensa. (Muurahaiset varmaan iskivät hampaansa toukkien valkoisena turskahtelevaan pehmeään lihaan ja söivät ne.) Jos samalla ihmisellä on syöpä, halvaus, tuberkuloosi, skolioosi, epilepsia, reuma ja iskias, niin eikö ole niin, että ne osittain voisivat kumota toisensa? Mielen sairaudet ovat jotenkin eri ryhmää: niitäkin pitäisi olla vähintään kaksi, että kumoamisvaikutus tulisi, ehkä maanis-depressiivinen mielitauti ja... lobotomia (se on toimenpide, mutta jos olisi samoin vaikuttava sairaus) tai lobotomian sijasta amneesia, muistinmenetys. Kolhu otsalohkoon voi muuten aiheuttaa pysyvän persoonallisuuden muutoksen (esim. saidasta tulee rahaa joka puolelle syytävä). Ehkä mulle sopisi sellainen pieni kumaus, lakkaisin pohtimasta loputtomasti kirjoittamisen olemusta.

Jokin väsymys, musta terästakki, täyspitkä. Mietin kaiken lisäksi itsevarmuutta, ei ihme, että kaikki tuntuukin painavalta. Ystävien kesken toivoisin olevan aina sellaista, että voisi rentoutua, olla hiljaakin - ettei tarvitsisi hengästyä tai ajatella puhumisiaan, varoa toisen piikikkäitä kommentteja, kuunnella hevosenleikkiä. Kai nenäkkyys ja dominointi on epävarmuutta, eräänlaista hallintaa, varmasti, mutta miten siihen suhtautua. Jotenkin haluaisi itse osoittaa silloin vain yhä suurempaa heikkoutta, tuoda heikkoutta oikein korostetusti koko ajan esille sellaisten ihmisten seurassa, joille heikkouden tunnustaminen on vaikeaa. Mutta en jaksasi tekeytyä jatkuvasti heikoksikaan, haluaisin olla vain oma itseni. Ehkä niille ihmisille voisi sanoa, että Rentoudu, olemme nyt ystävien kesken. Ei tarvitse suorittaa, olla nokkela, katsoa sekuntikelloa.

Huomaan muuten juuri ison männyn takapihalla huojuvan, sen runkokin liikkuu sivuttain monta senttiä. Tuulee. Pilvenpirtäjiin suunnitellaan aina huojuntavara. Nekin heiluvat tuulessa. Toisella puolen taloa hiekkalelut kolisevat, lentävät kauas. Lakana liehuu parvekkeella.

Kuopus on oppinut käymään potalla, oppinut omin päin. Kerran hän oli ollut vessassa housut jalassa, odottava ilme kasvoilla. Sitten hän oli salamannopeasti avannut housut, laskenut ne ja istahtanut potalle. On oltava nopea, tarpeen tullen.

Äskettäin puhuin ystäväni kanssa vanhempieni asumisesta kerrostalossa. Samassa talossa asuu rumpalipoika (35-v. perheellinen mies), joka on soitellut rumpuja (lue: terrorisoinut koko taloa) jo kahdeksisen vuotta. Syksyllä vanhempani muuttivat taloon. Ystäväni sanoi, että vanhempasi muuttavat varmaan sitten siitä pian pois. Jokin siinä repliikissä sai itsessäni sellaista sisäistä naurua aikaan, en osannut oikein vastata hänelle mitään, koska ajatus heidän pois muuttamisestaan oli niin absurdi, he eivät ole niitä, jotka noin vain yhtä mittaa muuttavat, pikku asioiden takia. Niin sitten kävikin, että vanhempani olivat käyneet jututtamassa rumpalipoikaa, puhutelleet. Asiallisesti, totta kai. Ottaneet ohjat käsiinsä. ((Ei ole poika enää soitellut.)) Ja kaikki ovat tyytyväisiä, jopa minäkin hymyilen Espoossa. Kävelen siellä kerrostalon pihassa isäni ja poikieni kanssa. Tulee vastaan vanha mies kepin kanssa. Isäni tervehtii häntä, kuten kaikkia, vaikkei tunnekaan. Se on kohtelias tapa. Kumara vanha mies tervehtii ja sanoo: Ei tartte ajatella siitä mitään, jos kaikki eivät täällä tervehdi. Minäkin olen asunut täällä jo kymmenen vuotta, eikä vieläkään kaikki tervehdi.

Nyt ajattelen vanempieni keittiötä ja kiiltävää tiskipöytää. Voisin etsiä pashan ohjeen ja kokeilla tehdä sitä siellä, kun menemme huomenna. Isäni ei syö mitään rasvaista, ehkä onnistuisin tekemään vähärasvaisen pashan. En tiedä pidänkö pashasta, en ole koskaan tehnyt sitä, mutta nyt aion etsiä ohjeen. Harmikseni kuulin, että äitini ompelukone on rikki, olisimme tarvinneet sitä takin vetoketjun neulomiseen, ja vauvanuken vaatteiden tekoon, se on jatkuvasti alasti.

Lauantaina menemme rakentamaan siellä kokkoa. Launtaina tulee myös vauva kotiin sairaalasta, poikien uusi poikaserkku, iältään pian neljä päivää. Hänellä on kuulemma musta tukka, isot kourat ja kaksoisleuka, iho laskoksilla kyynärtaipeissa ja ranteissa. Ihana nähdä hänet. Viimeksi kun pidin sylissä samanikäisenä hänen isosiskoaan Essiä, olin itkeä liikutuksesta. Sylissäni oli oikeastaan kaksi vauvaa, koska A oli vatsassa, syntymässä lähiaikoina. Pidän vauvoista, siitä miten vauvat vaistoavat läheisyyden, luottavat.

Vastaan Heinäpellon haasteeseenkin, seuraavaksi.

Näin unta, jossa menin lääkärille (lääkäriunet ovat suosikkejani!) yskän ja flunssan takia. Sairaala oli suuri kompleksi, isossa siistissä kaupungissa, mahd. arabimaissa. Menin sinne jonkun lapseni kanssa, en muista kuka heistä oli mukana. Lääkäri oli nainen, lihava, ja hän käski minun istua pienelle jakkaralle eteensä ja avata suuni. Sitten huomasin, että hän laittoi sisälleni kameran ja kuva tuli tv-ruudulle, ja se oli kaunista ja värikästä kuin korallimetsää, vaaleanvihreitä bakteeripallosia, punakeltaisia levämäisiä rihmastoja, kuvia keuhkoista ja kurkusta. Minulla oli angiina tai tuberkuloosi. Välillä tv:stä tuli lasten piirrettyjä, välillä kuvaa sisältäni, ne vaihtelivat koko ajan, lopulta ei tiennyt kumpaa se oli. Lapseni katsoi tv:tä koko ajan ja hän rupesi kitisemään aina kun kuva tuli sisältäni. Lääkäri kirjoitti vahvoja antibiootteja.

Unien kuvailu on hankalaa, yritän kertoa sen niin kuin minä sen näin, mutta olen itse vielä siinä osallisena, for god's sake, kerronta fokalisoituu minun kauttani, ja olen vielä unen päähenkilökin ja minun pitäisi muistaa, miltä tarkkaan ottaen päähenkilöstä tuntui juuri tuolloin.

Eilinen oli niin rankka päivä (tein esseen ja vahdin lapsia), että pidän loppuviikon rentoutusta. Teen lasten kanssa poppareita, katsotaan tv:stä piirrettyjä, pelataan korttia, ei tehdä mitään, mikä ei huvita. Syödään jäätelökakkua, mikä on pakastimessa, leikitään.

Hey! Wait! I've got a new complaint (Ei hassumpi päivä)

Kuopus nukkuu tuolla makuuhuoneessa kakat vaipassa, mutta hän oli unessa, kun tulimme retkeltä, en enää raaskinut herättää, koska hän retkahteli sylissä puolelta toiselle.

Aurinkoista oli keskuspuistossa (on siinäkin nimi Espoon keskellä olevalle isolle metsälle). Sileät kalliot olivat lämpimät, maassa kuivaa kaarnaa, sammal oli vielä märkää. Paistoimme makkaraa, lekottelimme auringossa. Taivas oli todella sininen. Valtavasti leppäkerttuja taas. Juuri kun saimme keskusteltua siitä, missä leppäkerttujen koti on, löysimme sen. Se oli kallionhalkeamassa, ja siinä niitä oli, pienenpieniä leppäkerttuvauvoja kymmenen vieri vieressä, liimautuneena kallioon kiinni. Yksi oli lähtenyt jo kävelemään, ympärillä hääri kaksi aikuista. Vauvoilla oli vain kaksi pistettä kuoressaan.

Leppoisaa... esikoisen uhoavaa karjuntaa, kaikki hard rock-nuotilla, keskimmäinen puolustautuu esikoista vastaan sopraanokirkumisella, (joka on ehkä vielä pahempaa.. puhdas sävel, mutta silti). En voi sanoa edes, että varsin sopuisaa, ei koskaan ole. Ei koskaan, koko ajan joku ottaa jonkun jota toinen olisi halunnut. Ja kaikki yrittävät saada ääntään kuuluviin yhtäaikaa, karjuvat, kampittavat ja tönivät toisiaan. Mutta sisarusparvessa kasvamisesta on hyötyä, niin ainakin haluan uskoa, oppii jakamaan, pitämään puoliaan, selviytymään. Tai tappelemaan. Aina on paikalla joku, jonka kanssa kinastella.

Tänään tulee hyvä elokuva, Werner Herzogin (joka on yksi lempiohjaajiani, muuten) Lasisydän. Kuulosti hyvältä, osa näyttelijöistä hynotisoituina. Nyt katselen kiinnostuneena elokuvien rakennetta, kun teen omaa käsikirjoitustani. Se on kyllä lähtenyt liian realistisille urille, täytyy saada se jotenkin takaisiin uomiinsa, mihin se kuuluu.