paluu

Näin yöllä unta hirvenvasasta, jonka hain metsästä, tai se tuli hoitooni, ja sillä on paikka navetassa/tallissa. Sillä oli harmaa karvapeite, ja se oli (pikemminkin poro), vein sen myöhemmin takaisin luontoon, muitten ihmisten kanssa (siihen liittyi joku merkittävä sivujuonne), mutta lopulta vasa tuli omilta teiltään taas luokseni, hoitooni. Se oli lähellä minua, pihanavetassa, halasin sitä, ja se teki minut onnelliseksi.

Viikon crusade on ohi. Miten olisi, jos heiluttaisin valkoista lippua?

Oli luola, josta oli näkymä järvelle. Liian avoin näkymä.

Oli kuopus, joka käveli isän perässä huoltoaseman sisään, ja pomppi epätasaisesti, nyrkkeili eteenpäin, niin kuin olisi soittanut vetopasuunaa, hän kulki kuin ranskan kieli.

Oli kenttä, jossa aiemmin oli kirkko, sitten halli, ja nyt vain pelkkä kenttä. Jalkapalloa, torimyyntiä, jumalanpalveluksia. Kaikki samanarvoista.

Oli tiukasti eettinen ihminen, ja hänen enonsa, liberaali (filosofisessa mielessä).

Sädetikkuja, joista palavat tähdet tirskuvat.

Oli nuotion savua, joka syöpyi keuhkoihin. Kaikki tuoksuu savulta.

Oli ajatus, että pitäisi löytää joku viestintäväline, jos ei osaa puhua.

Jotkut tuntevat itsensä viattomiksi ja puhtaiksi, toiset eivät.

Oli koti.

Oli aivan liikaa asioita.


Anyway, eilen ennen hirviunia luin Doris Lessingin The Black Madonna-kirjaa, ja eräs asia, mikä Lessingin tekstissä viehättää, on kotikutoisuus, tai lihan maku. Selitän tämän joskus, kun olen pirteämpi.

tänään

Ei ole niin, että kirjoittaminen selventää elämää. Ehkä kirjoittaminen ei lopulta tähtääkään minkään asiaan löytymiseen tai loppuun saattamiseen. Parasta on etsiminen, sen salaperäinen luonne. Ylös vedestä nousee kaikenlaista rojua. Usko pois, ei mikään pieni kasa. Aurinkokin on pimentynyt ja ensimmäisen hylyn seinä on käden ulottuvilla. En tällaista halunnut, mutta haluamiseni ei liitykään tähän. Nyt kaikki roju on ylhäällä, osa näyttää tutulta, osa ei. Mitä teen sillä? Voin alkaa tutkia sitä.

Uskon lujasti kirjoittamisen voimaan ja merkitykseen. (As a means of... x..) Elämäntapana, lisäarvona. Ongelmani on teoksessa. Minä vain vaalin ajatusta teoksen tekemisestä, haluaisin vielä oppia lisää, en voi aloittaa ennen kuin ole oppinut. On verukkeita, vaikka kaikki on valmista. Mitään ei puutu, olen jo velan puolella, täytyisi kirjoittaa ja saavuttaa nykyhetki. Mutta ei aavistustakaan, miten teos tehdään. Varmasti en halua lisää oppia keneltäkään muulta. Vain itseltäni.

Niin kävelin eilen illalla kapeassa nilkkapituisessa hameessani kohti asemaa, ja minun oli oikaistava mustan kirkkopuiston halki, hametta oli nostettava ylös ja pidettävä koko ajan, koska minun oli otettava pitkiä askelia. Puistossa oli valaistu kirkko, ja pihtakuusia. Sieltä kuului ääniä, oli perjantaiyö. Mutta ei hätää, no fear, somassa vihreässä huopalaukussani on matkalukemisena jelinekin tiiliskiviromaani, joka on kunnon feministinen pläjäys. - Niin, Erika Kohutin äiti on aito feministi.- Olen aivan rauhallinen, voin kävellä puiston läpi hame ylhäällä, hymyilen puille. Portailla seisoo kaksi nuorta, poika ja tyttö, joiden kuulokkeista kuuluu death metallia. Heillä on dramatiikan tajua! Hame kahisee oudosti. En yleensä pidä sellaisia viktoriaanisia asuja, mutta eilen tilanne oli spesiaali. Nuoret nousevat portailla vähän ylemmäksi kun menen ohi.

En jää, mutta en halua lähteäkään. Haluaisin jäädä. On vain siedettävä, inhoan sitä.

Tänään, hyvien juhlien jälkeen näen unia suussa sulavasta ruuasta ja viinistä. Ja kaupungista, josta olin menossa ostamaan matkamuistoa. Kojussa kaupungin laidalla luki: Osta pala kaupunkia, siinä on osa vastaanottajaa, jossa ei ole kuitenkaan lähettäjää siitä. (Näen usein unissa järjettömiä lauseita. Niissä ei ole mitään järkeä.)

jorinaa kirjastossa

Minulla on nyt hetki vapaata. Ja tulin yliopiston kirjastoon, olo on hiukan tieteellinen. Olin tulossa lukemaan kirjaa Oikeudenmukaisuus. Tämä on se, mitä käsitän rauhoittumiseksi ja levoksi ja omaksi ajaksi. En oikeastaan nyt pysty keskittymään kirjoittamiseen, koska vieressä jorisee eräs juoppolalli, joka avautuu juuri päättyneestä parisuhteestaan. Aika tyypillistä, mutta ihan hauskaa, koska en tunne tästä kaupungista mitään enkä ketään. Nyt - - penskana veneenveistämöllä Savonlinnassa- - lähekkö kämpille kuunteleen pink floydia. Joo, itsellinen elämä on tällaista, mutta onpa hauska keskustella. Piti tulla kirjoittamaan myrkyllisiä kommentteja, mutta joo... joo... eiks ne julkkiksetkin kirjoita blogeja. Joo, totta. Kyllä mää suunnilleen jotkut 70 prosenttia ymmärrän. MInkä takii .. eiks ne päiväkirjat oo lukollisia? Että mä autan tätä kännikalaa luomaan blogin: Luo blogi. Sehän on ihan. (Hällä on sellainen iso sprite-pullo mukana, jossa on jotakin punaista juomaa.) Mää muuten laitan toon osotteen ylös, blogspot.

Niin se oikeudenmukaisuus. Yleensä se kato noin löytyy. Se on vähän niin "loggautuu valoon", vähän turhan hieno niin kuin Jarkko on "dj Zarkko". Emmä tiiä-. Näin sanoi entinen poikaystäväni, emmä tiiä.

Hän puhhuu ihan koko ajan. Hää aikoo perustaa blogin, kuha selvenee. Nimellä Zivago, Tohtori Zivago. Eiks oo surullista, ku akka anto kenkää, ainaki mua ottaa tosissaan päähän. Emmä tiiä. Kävin täällä jo aiemmin syömässä lihakeittoa. Eiks huomaa ihan oikeesti, etten oo ottanu mitään.

Ei nyt kyllä myrkyllisyydestä tuu mitään.

joulu

Christmas oli tänä vuonna aivan täydellinen. Tavallisesti tulen surumieliseksi jouluna, nyt hyväntuuliseksi. Siihen liittyi jää. Tähtikirkas taivas, täysikuu, mouruavat jäät, takkatuli. Huoletonta ja hilpeää - suunnittelematonta. Minä ja veljeni, meitä on nyt niin monta, lapsia yhteensä seitsemän! Ja aika eläväisiä, pojat ja tytöt. Joka hetki joku kaatuu tai konttaa.

Parasta oli hilpeys. Vanhempien vihertyvä tv, kun katsomme joulurauhan julistusta. Kuva feidaa, sammalenvihreäksi vähän väliä, sitten kun tv:tä pamauttaa nyrkillä, se terävöityy kuin sammaltuneen mieli, hetkeksi. Se arvokas tilanne, ja kiinni tekniikasta! Uskomatonta. Äiti pitää kättä tv:n päällä, se vähän auttaa.

Ajattelin, ja puhuin. Krookuksia, jotka ovat kuin miesten elimiä. Kutiavaa kieltäni, joka on liian herkkä. Erika Kohutia, jota ymmärrän. (Luulen, että hänkin on salassa pidetty siskoni.) Erikoisia alusvaatteita. Sitä, etten voisi koskaan nukahtaa rätisevän tulen ääreen. (Miten voi nukahtaa, kun kipinät ja kekäleet lentelevät?)

Menemme joulukirkkoon. Istumme penkkiin ja katselen paikkakunnan silmäätekeviä. Suntio on tuttu nuoruudestani. Tähän saakka kaikki on ok. Mutta sitten... käyn niin harvoin kirkossa, etten tule ajatelleeksi, että saarnamiehiä on erilaisia. Pappi on nuori ja hän pitää ehkä ensimmäistä saarnaansa koskaan. Jos on nähnyt Rowan Atkinsonin takeltelevana pappina, niin tietää, mutta kun on itse paikalla, se ei ole pelkästään hilpeää, vaan myötähäpeällistä, harmittavaa ja liikuttavaakin. Käy ilmi, että pappi on mykkä. Tulee pitkiä taukoja, ne tuntuvat puolen minuutin hiljaisuuksilta. Hänellä ei ole sanoja. Hän ei tiedä, miten laittaa asiat sanoiksi. Hän yrittää, ja hänellä on rehellinen sydän ja mieli, se tulee ilmi. Anteeksi, korjaan, hän sanoo, kun sanoo Juudeaan, vaikka se oli Betlehemiin. Kiitos, että tulit halpoihin koteihimme. Halpoihin, halpoihin, hän jää tankkaamaan ja pudistelee päätään. Hän on ilmiömäisen hidas, seisoo siellä saarnastuolissa kuin tammi ja tuijottaa eteensä. Ihmiset penkeissä eivät ole moksiskaan, monet selaavat virsikirjoja, miehet katsovat kaukaisuuteen sellaisin ilmein, kuin tämä olisi jokapäiväist, ja heillä olisi tärkeää ajateltavaa. Tämä on joulukirkko, joka tapauksessa. Ja minä otan tämän viestin, vaikka viestintuoja olisi millainen tahansa. Riittää kun hän tarjoaa raamit, hän on raamikas ja komea ja seisoo tukevasti paikallaan, harvakseltaan puhellen. Kun hän nousee, mikrofoni jalustoineen putoaa, ja jää keikkumaan jonnekin. Kuuluu pitkään kaikuva metronomin oloinen naputus, tik-tak-tik-tak-tik-tak-tik-tak - se antaa rytmiä. Mille? Se oli erikoisin joulusaarna koskaan, mutta jätti hilpeän ja vapautuneen olon.

Veljeni luo ajamme kirkon jälkeen ja on jo pimeä. Ajan auton päätyyn, missä on kellari. Kun astumme ulos, huomaamme seisovamme kynnetyn pellon päällä. Peruutimme pimeässä perunapeltoon, onneksi se on jäässä. Viiltävä tuuli kulkee lähellä maanpintaa koko lakeuden matkalta. Kumarrun ottamaan lahjasäkkiä ja tunnen kylmän viiman säärissä hameen alla. Tuuli nousee. Mutta se on tuttu tuuli, tuli tervehtimään. Se on kierrellyt näitä seutuja iät ja ajat.

Sullomme veljen kanssa lahjat oikeaan vanhaan jauhosäkkiin. Joulupukilla on valtava maha, ja hän kertoo jään olevan vain tuuman paksuista sillä järvellä, jonka kiersimme luistimilla. Jäästäkin on aina erilaista tietoa liikkeellä. Hän kauhistuu ajatusta luistelusta. Jouluun kuuluu myös parsintaperinne, ja tänä jouluna korjaan vanhan pitkän päällystakkini napit. Mökille ajaessa kuulemme radiosta tiernapojat, ne ovat kaikkien aikojen suosikkejani. (Kunnon esitys on sellainen, jossa Herodes pihisee vihasta.) Tämä esitys on todella hyvä, ja siinä on kaikki laulut mukana. Kun matkaamme parin kilometrin matkaa pitkin maalaisteitä, täytyy pysähtyä. Tielle on kaatunut puu. (On aika tuulista.) Mies avaa oven ja menee raivaamaan tietä, autonvalokiilassa. Tiernapojat kaikuvat lämpimästä pimeään ja kylmään avaraan. Se on nuori haapa. Jotenkin heikkojuurinen, mutta tilanne on epätavallinen. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan, ja kaikkialla juhlitaan. Juuret ovat vielä maassa, ja tiernapojat päättyvät juuri silloin, kun pääsemme pihaan. Mikä sattuma!!

Tänään luistelemme serkkujen kanssa karpalorantaan ja syömme eväitä. Jää ritisee uhkaavasti, mutta se on vain pinta. Illalla kävelemme lasten kanssa tähtien alla kuunsiltaa pitkin, kuu on niin kirkas, että silta tuntuu vievän suoraan sinne asti. Löydämme kuunvalossa jäätyneitä avantoja, joista näkee lampulla hiekkaisen pohjan ja vesikasvit. Jään alla on pimeää. Luodolta löydämme lokinpesän, jossa on vielä munankuoria. Kaikki on rapeaa ja kimaltelevaa, korret ovat kohmeessa ja kallio liukas. Kuopus vaatiin, että munankuori jätetään rantakiville merkiksi linnuille, kevättä varten.

Luistelua

Nettiyhteys mökiltä on tänään aika huono, en saa kommenttejakaan näkyviin. Ei auta, vaikka pitää kännykkää korkeammalla, signaali ei tule eikä mene, se törmäilee männynrunkoihin, lisäksi kuunvalo jotenkin hämää, se lamaannuttaa kaiken liikenteen varvikkoon.

Me satuimme viettämään järvellä koko päivän. Aamulla menimme kaikki luistimilla jäälle, mutta kuopuksen jalat menivät jäällä vinksin vonksin, joten hain veljeltäni pulkan ja viiletimme sillä. Me lennetään, huusivat pikkuiset pulkasta. Pysähdyimme niemenkärkeen, jossa saukko asui kesällä, nyt siinä kohtaa oli jäätyneitä ruokoja ja kaisloja, lasittuneena liehuvaan asentoonsa jään alle. Jää oli täynnä viuhkoja, pinnassa oli ruutuja ja lakaisujälkiä.

Päivällä kävimme kahdestaan kiertämässä koko järven retkiluistimilla, kakskytviis kilometriä. Minulla raasullakin on jossakin koti, se on ihanaa. Toivoin liikuntaa, ja sitä sain. Jää oli lumeton, sitä oli helppo lukea, ja kun liukuu, luistimen napsahduksista jäähän kuulee, miten paksua jää on. Miehellä oli varavaatereppu ja minulla taskussa sukulia ja pipsukoita, eli pipareita. Järven mökkikanta on todella pittoreskia. Pieniä höksyjä vieri vieressä kallellaan, mitä erikoisimmin virityksin, tee-se-itse-hartiapankki-käytä-mielikuvitusta-vähillä-materiaaleilla-saa-aikaan-ihmeitä-vanha-on-iätöntä-kaikkea-voi-kierrättää-kun-pappa-amerikasta-tuli-tehtiin-uloke-lisäsiipi. Mutta ne juuri ovatkin somia ja tunnelmallisia, mitä muuta tarvitsee kuin pari tuolia ja katon pään päälle, tulisijan ja saunan.

Myötätuuleen luistelu on vallatonta ja ihanaa.

Illalla lähdimme vielä kolmannelle retkelle jäälle, lasten kanssa. Oli jo pimeä. Taivas täysin pilvessä, sumuista. Mutta täysikuun aikaan kuu valaisi, vaikka sitä ei näkynytkään. Jään pintaan tuli meistä varjo, mutta niin himmeä, ettei sitä oikeastaan ollut. Mutta se kuitenkin oli olemassa, voisin vannoa. Iltaretkellä olin jo niin väsynyt, kädet valuivat kohti pohjaa, pitenivät, lopulta ne laahasivat jäätä ja olin siirappitipan muotoinen. Sopisinkin tummaksi siirapiksi. Tai kysymysmerkiksi väärinpäin. Sitä menee helposti kohti kaukana siintävää pientä valoa, kun välillä ei ole mitään, pelkkää pimeää tasaista.

Häilyvä varjo oli päivän hyvä kohta. Samoin se, kun menin hakemaan avannosta tiskivettä. Vedessä oli jääsohjoa. Yhtäkkiä tuntui, että kävelyssä avannolle on jotakin tuttua, jotakin tällaista tein ennen, ja siitä on niin kauan. Metsän ja vienon puuterilumen tuoksu, puuhailu ulkona. Miksi tuhlaan aikaani likaisen lumettomassa mitäänsanomattomassa espoossa?

Äitini oli antanut isälleni lahjaksi pilkin. Hän piteli sitä kädessään jäällä, se oli kooltaan ehkä viidestoistaosa hänestä, ohut lelunnäköinen ja iloisenvärinen taipuva muovirempula. Yksi huolimaton liike vahvoilla sormilla ja pilkki olisi sanonut kräk, ja katkennut sadasta kohtaa.

Koska lunta ei ole, karpalot ovat poimittavissa rahkaisilta rannoilta. Minä säälin kurkia, enkä malttaisi poimia kaikkia. Joulupäivänä kuitenkin serkut tulevat luistelemaan ja menemme retkelle poimimaan karpaloita (sadan metrin päähän mökistä).

Päivällä kuulin metsästä jonkun eläimen ulvontaa. Se ei kuulostanut koiralta. Tunnen koirat. Kauempana on varmasti susia, toisen järven takana, mutta mikä se voisi olla - kettu? Supikoira? Mies väitti, että supikoira ääntelee kuin marsu. On yhtä kesy. Anyway. Takkatuli rätisee, ja aamulla, kun herään, takassa on jo tuli.

Jää

Olen näköjään parantunut. Eigensinnig!! Se, joka ennen oli ihana savu tai usva, on nyt valkoinen matala rakennus Lontoossa, kauan sitten. Hevosvaunujen aikaan, niin pitkä rakennus, ettei sitä voi kiertää, virastomaisen pitkä. Kiinteä ja paikallaan pysyvä!

Tänään ajattelin, että yksikertaisin ja pohjimmaisin kirjoittamisen halu on sitä, että haluaa kertoa näkemistään ihmeellisyyksistä.

Saavuimme mökille. Sininen liekki palaa, takkatuli räpisee, muistikatkos. Onni putoaa niskaan kuin ontelolaatta työmaalla, kun vaijerit jotenkin katkeavat.

Kun saavumme mökille, on yö, mutta aivan valoisaa. On täysikuu. Järvi on jäässä, jään päällä ei ole lunta. Vain vähän huurretta rannassa. Se on kristallinkirkasta. Ja on tulossa pakkasyö. Puitten varjot näkyvät jäässä, isot männyt ovat vihreitä yölläkin. On hämmästyttävää kävellä jäällä, siinä kohdassa, jossa kesällä uimme. Jäätyminen on jotakin aivan käsittämätöntä, me emme käsitä sitä! Tämä on uusi maailma, mikään ei näytä todelliselta! Huurrekiteet jään pinnassa kimaltavat, kuun valo on valkoista. On hullua ja absurdia olla jään päällä - tällaista on unissani. Jossakin haukkuu koira, niitä on aina kylällä. Jää vonkuu. Tunnistan tähdet ja ilmansuunnat, tiedän minnepäin haluaisin kävellä, mutta ehkä pieni sivussa oleminen on hyvä, olenhan jättänyt lapsuuteni jo taakse. Tämä jääkansi ja rätisevä tuli, ne voin tarjota. Tupa on pienenlainen, mutta paikka on oikea.

Huomenna siis luistelemme. Ehkä koko järven ympäri.

Mitä tehdä siitakkeiden kasvualustalle, kun lähtee pois kotoa? Sitä on hankala kuljettaa mukana, mutta pakko kai on. Pienet sienet ovat niin somia.

Luen todella hyvää kirjaa, se on humoristinen. Muistiinpanoni ovat nyt toisaalla, mutta kirja ilahduttaa minua enemmän kuin mikään toinen aikoihin. Kurt Vonnegutille nauroin joskus, se oli tarpeeksi hullua (Hui hai ja jäähyväiset yksinäisyydelle), ja Koe-eläinpuistolle, mutta nyt nauran aidosti niin harvoin. Tämä kirja ei ole yhtään absurdi, vaan kertoo minunlaisestani ihmisestä, niin ajattelen. Kirjan maailmankuva on turvallinen, ja hyväntuulinen. Se koko ajan viestittää, ettei meillä oikeastaan ole mitään hätää, alkoholisti-isä on rakas ja hassu. Asiat voi halutessaan nähdä huolettomassa valossa, jälkeenpäin. Ja itse tapahtumahetkelläkin. Tällaista tapahtuu koko ajan: annoin tänään kummipojan äidille paketoimani lahjan, ja hän sanoi: Ai, H (esikoinen) on auttanut sinua. Siis paketoinnissa. Mutta olin kyllä aivan itse sen käärinyt paperiin.

Se turvallinen humoristinen maailma, siihen ei voi mennä kokonaan mukaan. Ei uskalla, ainakaan kukaan sellainen, joka odottaa katastrofin vaanivan kulman takana. Turvallisuudessa ei ole dramatiikkaa. Mutta näin siis kirjoitetaan hauskasti, nyt sen näin. Loistavaa. Arvostelukappale. On tietenkin myös monia muita syitä tekstissä, miksi pidän siitä. Kirjoittaja on kadonnut sisareni.

On aikalisä. Nyt en puhu joulusta, vaan ylipäätään. Minulle se merkitsee vetäytymistä ja harkitsemista. On kuitenkin hyvä tietää, että voin mennä ja tehdä, sitten kun haluan. Olla niitten ihmisten kanssa, joista pidän. On hyvä edetä hitaasti, tai - olla vain paikallaan.

tänään

Tällaisia toivoisin työpäivien aina olevan - että voisin olla rauhassa omissa ajatuksissani ja minulta ei vaadittaisi mitään, paitsi jotain pientä käännöstä, kuten tänään.

Espoolaiset nimet kuulostavat typeriltä. Mankkaa ja Henttaa, ja Mankki, vai onkohan se jo Kirkkonummea. Olari on myös kohtuullisen typerä. Westend on taas aivan ällö. Haukilahti on ok, poikkeuksellisen hyvä. Keskimääräistä enemmän on hölmöjä nimiä, mutta ihmisethän ne vaan nekin ovat keksineet.

Tänään yritän tavoittaa hierojaa, mutta hän ei vastaa, on ehkä kuollut. Puhelin vain soi, ja hän makaa jossakin. Omaiset ajattelevat, että siellä joku nuori nainen yrittää tavoittaa koko ajan. Kuolleessa näkevät silloin jotain sellaista suosittua, tavallisessa miehessä. Oli hänessä jotakin.

Kaipaan koiraani, joka nuoli minua kun olin lapsi. Siltä tuli paljon sylkeä, ja se parantaa kaikki haavat, mikään haava ei tulehdu. Istun koiran kopin edessä ja kerron sille kaikki murheeni. Otan sen mukaan retkille. Minun ja sen välissä on kuitenkin jotakin, en pääse sitä tiettyä astetta lähemmäksi. Se ei koskaan suutu, ei ole inhimillinen.

Luen ja välillä katson hihaani, villatakkia, siinä on kudosta, joka on kuin linnun varpaanjälkiä, kaikki samaa punaista. Kuusitiaisen jälkiä. Yritän soittaa taas hierojalle. Minulla oli sukulaisia, jotka menivät Amerikkaan ja palasivat sieltä aikanaan. Heidän puheensa oli muuttunut kummalliseksi. He istuivat isoissa tuvissa, joissa oli peikonlehtiä ja tarjosivat aina lihakeittoa. Ihmiset piti ravita, että he pääsisivät taas töihinsä. Kellään ei ole aikaa istua vain pullaa syömässä, kun on paljon työtä. Nyt minulla on täällä kylmä, enkä näe ihmisiä, vaan pelkät vaatteet. On hiljaista, kun taas niissä taloissa, pelkissä ajatuksissa niistä, on aina kylmää tai lämmintä, musiikkia, naurua, puhetta, koko tausta täynnä. Täällä on mummoja, jotka asuvat yksin kerrostalossa. Heillä on vain tekstiilejä täynnä olevat huoneensa ja lähiömarketti.

Kun minä olen vanha, aion hiihtää joen jäällä sunnuntaisin. Minulla on taloni, siellä. Ystäväni. Lunta on silloin taas samoin kuin ennen, paksut kinokset ja talvipäivät ovat loppumattoman pitkiä, liikennettä on vähän. Päivän äänet ovat tiaisten pieniä ääniä ulkona lintulaudalla.

Nyt olen vielä tässä. Näytän nuoremmalta kuin olekaan. Kun olin juuri täysi-ikäinen, lähdimme yökerhoon. Se oli mieleenjohtuma, olimme E:n luona, hän asui vanhassa talossa, ja avasi huoneessaan kapean vaatekomeron, otti sieltä aluspaitojensa seasta minttusuklaapullon. Mitäs sulla siellä on, kysyi T. E ei koskaan lakannut hämmästyttämästä. Lähdimme yökerhoon, vaikka minulla oli rönttöiset vaatteet ja typerät: tylsät farkut ja vaaleanvioletti college, jossa oli uimarien kuvia. Olin kyllä muuten viattoman ja suloisen näköinen. Ovimies ei päästänyt minua sisään. Näytin 12-vuotiaalta, varmasti. T yritti faktoja kertomalla vakuuttaa, että olimme täysi-ikäisiä. Ovimies oli hiljaa, ja hotellin takana oli jäässä oleva järvi. Varsin kylmävetinen, kummasti sitä järvien olemassaolon aina huomaa. Itse asiassa ovimies oli pikkuserkkuni, sukuni on niin laaja. Hän ei tunnistanut minua, enkä halunnut kertoa sitä, ja päästä sisälle jollakin nepotismilla, väärällä verukkeella. Lopulta hän kuitenkin heltyi ja pääsimme sisään. Illalla joku hentoviiksinen mies kyseli minulta, mistä olen kotoisin. Täältä, vastasin. Ihan totta, mistä sinä olet. Tämä on kotikaupunkini, minä sanoin. Hän ei ollut koskaan nähnyt minua yökerhossa. Ihan totta, hän jatkoi, kerro nyt. Ihan oikeesti. Mitä voi tehdä, kun joku kiistää sen, mitä sanot, eikä usko?

Tädeistäni osa oli huonojalkaisia. Yksi meni miehineen Israeliin matkalle, ja he kävelivät kadulla. Yhtäkkiä kadulla ollut sotilas huusi jotakin ja ampui edelle kävellyttä naista jalkaan. Tämä kaatui niille sijoilleen, niin kuin nyt joku kaatuu, jota ammutaan nilkkaan, kaatui sivullepäin pölyävään katuun. Se oli lähellä.

Ihanaa, että minulla on kuopuksen kaltainen lapsi. Hän on uskomattoman pieni. Niin pienet lihakset, häntä voi kätevästi pitää sylissä. Miniatyyripohkeet, pienet tasapäiset varpaat, lihaksikkaat pakarat. Ylikasvanut tukka. Kun hän nukkuu, hän on vain pieni mytty, joka herätessään siirtyy unesta valveille niin selvästi, kuin jonkin harson läpi. Hän hyppelee, kun on iloinen, tasahyppyjä. Joskus vintiötuulella hän juoksee toisten poikien luo, ottaa jonkun esineen heiltä ja juoksee karkuun ja heittää sen esineen jonnekin tai repii sen. Sitten hän seisoo ivallinen hymy kasvoillaan piilossa seinän vieressä, ei yritäkään piiloutua. Itkee, kun isoveli tulee ja kurittaa, itkee aivan kuin se kuuluisi asiaan. Se kuuluu asiaan. Kun hän suuttuu, hän pärskii huulillaan haisulimaa ja räkää toisten päälle: BBZRLL, mies pyyhkii naamaansa, tämä on aika inhottavaa, streptokokit leviävät ja kostuttavat kasvojen ihoa.

Kun kuopuksen nenä on tyhjä, kaikki on toisin. Samalla tavalla vaikuttaa ohdakkeen piikin poistaminen tassusta tai kuusenneulasen irrottaminen silmästä. Mutta tänään toimin töissä hovimestarina, ja minulla oli kolme oppipoikaa. He hoitavat tarjoilua, mutta minun on pidettävä silmällä syövää asikaskuntaa ja heitä, osoitettava heille missä toimia. (Käy ilmi, että H, rugbisti, on ollut työssä Radissonissa hovimestarina! Hänellehän tämä työ olisi kuulunut. Mutta ei, hän istuu eteisen penkillä, on tyynen rauhallisesti käytettävissä. Hän huokuu levollisuutta. Hän saa meidät tuntemaan kaiken luonnolliseksi. Hän ottaa käsin jalkapallossa koppeja.)

Paketoimme joululahjoja. Paitsi minä jo käytännössä nukun. Kävelin lahjaostoksilla ja mietin, tiskipöytää, jota keskimmäinen, pikku Heidegger, toivoo. Tiskipöytää ei... mutta kirjan perhosista ja hyönteisistä löydän.

Olemme ulkona ja sanon, että minulla on viileä. Kuopus sanoi, että sinun täytyy juosta. Siinä tulee lämmin. Hän on viisas, kohta hän varmaan alkaa derivoimaan tai jotakin.

Yskin ja päivä on kummallinen. Tämän voisi oikeastaan viivata yli. Päivä on vallan paskamaisen mainio. Tarvitsisin toisen minän, joka jaksaisi tehdä kotityöt ja varsinaiset työt ja leikkiä lasten kanssa. En jaksa. Esikoinen raivoaa läksyjä tehdessä, hän sotkee lyijykynällä koko sivun uudestaan ja uudestaan. Sillä välin keskimmäinen järjestää kultalusikoita (oliko sellaisiakin, häälahja varmasti), hän pesee ne, ja laittaa ne tyhjään lokeroon lusikkalaatikossa. Tasan eivät käy onnenlahjat. Kuopus heijaa itseään keinussa ja hyräilee laulua Liesuksesta (hän on kuullut nimen väärin). Ajan punaisia päin liikenteessä, koska yhtäkkiä värit kääntyivät (väsymyksestä) toisinpäin, vihreällä odotan, punaisella menen. Aamulla unohdin, että esikoinen oli kyydissäni ja ajoin töihini hänen kanssaan, jouduin palaamaan takaisin, ja myöhästyin. Vaikka työt ovat kuormittavuudeltaan varsinaisesti loppuneet, en huomaa mitään muutosta. Olen edelleen väsynyt.

Ehkä joululoma tuo siihen muutoksen.

Jelinek

Luen Elfriede Jelinekin Pianonsoittajaa. Olen aloittanut sitä aiemminkin, mutten ole päässyt alkua pidemmälle. Nyt voisin varovaisesti arvioiden sanoa, että pidän siitä. Pitämiseni on subjektiivista, eikä perustu mihinkään analyyttiseen tai loogiseen eikä edes tietoiseen älynkäyttöön, eli jos joku tuntee Jelinekin ja haluaa nyt kertoa hänelle mielipiteestäni, saa sanoa, että olen varovaisen myötämielinen, absoluuttisella subjektiivisella asteikolla, jossa täydellinen taideteos saa lukeman sata, Jelinekin teos on 57... ei.. 60 ..70... 80...90. 90 jotakin. Saa sanoa, että olen menossa sivulla 33.

En osaa kirjoittaa kirjoista arvioita, siihen on monia syitä. Vaadin kirjalta aina täydellisyyttä. Millä oikeudella?! En tiedä. Lisäksi olen aina liian jyrkkäsanainen, vaikka kyllä arvostan kaikkea kirjoittamista, ja tiedän, että se on luotu puhtaalle paperille, tyhjästä. Ja se on jo sinänsä loistavaa. Tekstiä voi suomia miten vaan, ei se sitä kavahda, mutta se on jonkun tekemää. Millaista on hyvä kirjallisuuskritiikki? (No ei ainakaan minunlaistani.) Kritiikki tuo esille myös puutteet, hyvän tavan mukaan, jotenkin rakentavassa muodossa, ehkä niin. Ei pitäisi kirjoittaa mitään kritiikkiä, jos ei voi olla objektiivinen. Mutta en omissa arvioissani halua olla objektiivinen, ne ovat vain omista lähtökohdistani tehtyjä, omia mielipiteitäni, tai pikemminkin tunnelmia, eivät perusteltuja, vaan yksittäisiä mielleyhtymiä. (Myrkyllisiä mielleyhtymiä, voi olla.)

Ok, tästä lähtien alan katsella taideteoksia aina parhaassa mahdollisessa valossa.

Minulla oli tätejä, joiden nimet olivat Ilmi, Laina, Livia, Maila, jne. Lapsena oli hauskaa, että jonkun nimi oli Maila. Anyway. Nukuin liian pitkään, 14 tuntia ja näin valtavasti unia. Kokonaisen ulkoilmateatterillisen, välillä olin aina valveimmalla ja ajattelin, joo, tämä uni merkitsee sitä ja sitä, painanpa tämän mieleeni. Nyt muistan vain nämä puolivalveajatukset, painanpa mieleeni, mutten muista mitä.

Isäni oli feministi-kommunisti. Ja hyvin autoritäärinen. Hitler oli häneen verrattuna hassu nappikauppias. En ole seurannut hänen elämänohjeitaan, niitä mitä hän sanoi, mutta piilo-ohjeita, niitä mitä ei ääneen koskaan sanottu, huomaan seuraavani.

Ja hassu asia: aina kun esikoinen on tekemässä jotakin luvatonta (kuten johtamassa vettä letkulla kylpyhuoneen hanasta jonnekin keikkuvaan astiaan jossakin) hän huutaa kylpyhuoneesta: Mitä? (En ole sanonut mitään.) Se on hänen omatuntonsa, yliminä, joka sanoo, nyt teet väärin, koko huone lainehtii kohta. Hän odottaa kieltoa, hän kuulee mielessään kiellon, ja huutaa: Mitä sanoit? Silloin tiedän, että hän on tekemässä jotakin, mitä ei saisi.

Olen nukuttanut lapset ja miehen, nyt on sitten omaa aikaa. Siirrynkin lukemaan ja touhuilemaan jotakin.

Vielä tämän päivän iloa tuottava lausahdus: kuopus sanoi aamulla: Äiti, minä luotan sinuun. Ja toinen, J. T. oli kirjoittanut kiinnostavasti Coetzeen esikoiskirjasta.

Olemme postilaatikolla, laittamassa korttipussia laatikkoon, mutta laatikko on niin täynnä, ettei sinne mahdu edes ohut kuori. Laatikon edessä seisoo vanha nainen, jonka kirjekuori on juuttunut puoliväliin, terävät hampaat pitävät sen otteessaan, kirjeiden paine laatikossa puristaa kirjettä niin, että sen toisen puoli on repeytymässä. Voi, ne olisivat menossa Tallinnaan, sanoo nainen. Haen pikkuiset päiväkodista ja palaamme takaisin odottamaan postiautoa. Paikalle tulee monta muutakin ihmisperhettä. Nuori poika. Sama vanha nainen. On aikaa odottaa, ilma tummuu. Näin sitä ennenkin odotettiin.

Lopulta postiauto tulee, ja sieltä nousee nuori mies, diskojytän seasta. Hän ottaa ison harmaan säkin ja kuopus pudottaa sinne tonttupostia. Eräs odottanut koira kurkkaa postiauton sisälle, nuuhkaisee, se on utelias. Jäämme katsomaan, kun mies avaa itse laatikon. Sieltä ei putoa mitään, vaikka etuosa on auki, koko jouluinen lystiposti on tamppaantuneena pieneen kuutioon.

Päivän toinen iloinen asia: tunnilla tulee puhe jouluaatosta, ja lasten silmiin syttyy valo. Moneltako tapahtuu mitäkin, se tietävät sen, kaikkien silmissä läikkyy lämpö, ensin aikuiset syövät kinkkua, seitsemään asti!! Meidän täytyy koko se aika odottaa, kertoo yksi eikä ole pysyä istuallaan. Odottaa joulupukkia, ei tämä mitään, meitä he kiduttavat puoli yhdeksään, sanoo joku. Kun pukki tulee, olen aina vessassa, sanoo Eetu. Yhtäkkiä he ovat lapsia, näen heidät lapsina. Kyllä muistan itsekin sen olon, ajan ennen kello kuutta, kun poltamme veljieni kanssa kynttilöitä sisällä, ja odotamme iltaa.

Olen niin väsynyt, että jaksan töissä vain vaivoin. Iltapäivällä on enää yksi vaihtoehto. Menen kirjastoon ja selailen kirjoja, luen. Lepään ja rauhoitun. Käyn kahvilassa ja olen hetken rauhassa. Hämmästyksekseni löydän melko uuden suomalaisen tekijän unikirjan, jossa on samanlaisia unia kuin omani ovat. Taloon tunkeutujat, maahan vajoavat vauvat... kuka tämä kirjoittaja on? Hän puhuttelee lukijaa koko ajan kyyhkyläiseksi. (Ei se tunnu hassummalta.)

Maan syli, luola, on äidinvallan, matriarkaatin symboli. Maahan vajoamisunet kertovat unennäkijän kyvystä suojella lastaan ja itseään. Luola on koko maailman symboli. Äiti ja lapsi ovat turvassa, kirja kertoo. Miten rauhoittavaa tulkintaa, minulle itsellenikin jäi unista sama olo: maahan ei voi vajota tai eksyä, eikä upota, se on turvallista.

Lueskelin myös vähän Markku Pääskysen kirjaa Vihan Päivä, en pidä siitä. Kertoja tuntuu falskilta. Ahdistuskaan ei välity. Kertoja näppärästi kertoilee juttuja, kuinka laskut jäivät maksamatta ja äiti hyljeksi. Kipupisteet jäävät ulkokohtaisiksi. - En osta tätä tarinaa.

Jos kerran henkilö on ahdistunut, niin ei hän kuvaile sitä, että "ajatukseni huojuivat ilon ja selittämättömän surun välissä". Minä lukijana haluan, että ahdistuksesta kerrotaan niin, että se todella tuntuu, kuin olisi pölyinen lasikupu päällä, ei voi enää lainkaan hengittää. Tai.. jos kirjoittaja on halunnut kertojan olevan ikään kuin jo mennyttä, lobotoominen, poissa, gone already, haluaa hänen kertovan ulkokohtaisesti, masentuneesti, luovuttaneesti.. mutta... siihen kerronta on liian siloista ja soljuvaa, sehän virtaa kuin iloinen kevätpuro. Ahdistus ei näy kielessä mitenkään. Iloiset rakastelukohtaukset kerrotaan samalla kaavalla kuin kaikki muukin. Voisiko niissä olla jokin muutos kerronnassa? Minäkertoja on kone. Kone, josta ei oikein saa otetta, että voisin edes käyttää normaaleja terapistin otteitani: Kokoa nyt itsesi, hyvänen aika. Tsemppiä! Olen nyt hyvin negatiivinen, mutta kirjan loppupuolella on vielä sana, jota en voi sietää: omalakinen. Lapset leikkivät rannassa omalakisina. Yes, goodbye Pääskynen, kirja meni kiinni ja takaisin kirjastoon without any further words.

Oppilaat sanoivat, että näytän väsyneeltä. Katsoin iltapäivällä peiliin - silmän alla oli violettia väriliitua, olin hinkannut sitä varmaan vahingossa. Näytin todella zombielta. Kirjastossa kuitenkin tulin iloiseksi (näistä yllämain. kirjoista huolimatta). Siellä oli vanha mies, joka etsi tietoja (sukututkimusta) Ylistarosta. Kirjastonhoitaja kysyi: Ylistaro... siis niinkun... Pohjanmaalta? - Niin, sanoi vanha mies (hän oli hyvin kohtelias). Hymyilin miehelle, kun hän meni ohi, olisin halannutkin, mutta se olisi jo vaatinut rohkeutta. Mutta ehkä olisin voinut laittaa käden olkapäälle. Hän hymyili takaisin.

Luen parhaillaan, sen mitä töiltä ehdin, joulusesonki on täälläkin kiireinen, erästä varsin nautittavaa kirjaa. Se on Thomas Berhardin Hakkuu, joka kertoo illallisilla olevasta miehestä, joka halveksii illallisten isäntäperhettä, ja laajemmin ottaen koko sikäläistä taidemaailmaa kaikkine teennäisyyksineen. Se on raikasta, koska siinä ei ole positiivista elämänasennetta eikä hymistelyä. Jo kaikesta sellaisesta poiskääntyminen on raikasta. Tunnen uusien tuulien puhaltavan. Thomas B:n tyyli on kummallista, toistavaa ja yksinkertaista, mutta siihen voi tuudittautua, hän ei jätä välille, eikä järjestä mitään puolivillaisia ja äkkinäisiä yllätyksiä (tekopirteitä).

Tiedän olleeni työssä, mutta kahden päivän jälkeen kaikki helpottaa, ja viikonloppuna on toivottavasti aikaa tehdä jouluun liittyvää, paistaa vaikka pipareita. Muut jouluruuat otamme mennessämme Neste Quick Shopista matkalla Pohjanmaalle. Poikien kanssa on mukava reissata. Kun he ovat isompia, menemme kiertelemään Eurooppaa, sukeltamaan ja pyramideille ja Intiaan. Pitkäksi aikaa. Voimme yöpyä teltassa vuorilla, meitä on sellainen porukka, ettei tarvi rosvoja pelätä.

Pojat kirjoittivat joulupukille - hyviä toiveita, tutkimusvälineitä, joilla voisi tutkia luontoa, jne. Kuopus toivoi avaruusaluksen, sukulia ja hampurilaisen.

Lueskelin facebookista, mitä sellaiset ihmiset tekevät, joilla ei ole lapsia: he pelaavat tennistä, käyvät avantouimassa, joogassa, hölkkäämässä, tapaavat ystäviä, sisustavat ja matkustavat. Olisi tosi kiva tehdä näitä, edes yhtä näistä. Toisaalta, elämä ilman lapsia olisi todella tylsää.

Doris Lessing

Katsoin juuri elokuvan Doris Lessingin elämästä. Rakastan häntä, pidän hänen psykologisista ja tajunnanvirtamaisista kirjoistaan. Päätin lukea häntä lisää. Lessing kertoi lapsuudestaan maalla, ja siitä, miten hän oli vapaa ja vaelteli päiväkaudet veljensä kanssa. Sellaista oppii arvostamaan vasta kun saa tietää miten kapeata elämä voi olla.

Yksi aika ilkeä asia dokumentissa oli: Doris Lessing sanoi, ettei hänelle ole ikinä tullut mieleenkään tehdä mitään muuta kuin sitä, mitä hän haluaa. Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa, sattuu todella.

Hän kertoi myös yrityksestään tulla hulluksi maalla mökillä, se onnistui. Hän oli syömättä ja nukkumatta kolme päivää. Silloin hänen sisälleen tuli Itsevihaaja, joka Lessingin mukaan on yhteiskunnan normien kiteytymä. Anyway, hän vaikuttaa rohkealta oppijalta, ja huom. hän piti kirjallisuuden opiskelua turhana, koska ne asiat voi oppia itse lukemallakin. (Kenen olen kuullut sanovan näin aiemmin? Sinun.)

Kun olin sairaalassa saamassa ensimmäistä lastani, olin joutunut sinne pari viikkoa ennakkoon, odottelemaan. Vauvalla oli ehkä jotakin ongelmia. Olin varannut lukemiseksi Lessingin Viides Lapsi-kirjan. Väärä valinta! Väärä valinta! Se ei ole synnytyssairaalalukemista, siinä syntyy Ben-poika, josta ei ole iloa vatsassa eikä myöhemminkään.

Sitten unista. Viime yönä olin unessa pieni kala. Uin vedessä, joka oli sinistä, turkoosia. Kalana olo ei ollut rauhallista köllöttelyä, vaan aika levotonta. Näin tumman kohdan pohjassa, siellä oli kasveja ja kiviä, se oli ympäristöön verrattuna aivan musta, varjossa. Juuri kun oli uimassa sinne hämärän turvaan ymmärsin, että petokala vaanii todennäköisesti juuri siinä varjon reunalla, näkymättömissä. Pysyttelin siis valossa, avovedessä. (Paikka, jossa uin, oli taas lapsuuteni pelto, uin aina peltojen päällä, ne ovat muuttuneet järviksi.)

Minua hiukan pelottaa eräs lastenkirja, joka meillä on. Onneksi se ei ole oma, vaan lainassa. En halua ottaa sitä käsiinikään ja viedä poiskaan toisaalta. Se on Leena Krohnin Metsänpeitto. En pidä sitä lastenkirjana ylipäätään. Vain hyvin totiset aikuiset voivat lukea sitä. Minulle tulee siitä epämukava olo. Tähän kuuluisi jatkaa: en tiedä miksi. Mutten jatka. Tänään luin siitä esikoiselle tarinan Haapaneitsyt, jossa tuore isä meni metsään, alkoi viihtyä siellä liian hyvin, tapasi haapaneitsyen, eläimen, jossa oli ihmisen piirteitä. Miehestäkin tuli eläin ja se kävi helposti, hän muutti metsään, metsänreunassa kun viimeksi nähtiin, hän ei ollut enää hän vaan se, ja käveli jo nelinkontin. Tarina oli kerrottu surullisesti, miehen vastasyntynyt poika ja äiti jäivät itkemään. Esikoinen näkee tästä painajaisia, ja minä myös.

sunnuntai ja muistelua

Tämä päivä on musta aukko, muistikatkos, jona en tiedä mitä olen tehnyt. Ulkona aurinko paistoi rhodojen lehtien läpi, tummanvihreästi. Ruoho on vihreää, mutta ihmiset ovat kääntyneet sisäänpäin, omien tulisijojensa ääriin. Jouluksi menemme mökille, ripustamme katajaan valonrihman ja joulu on juuri siinä. Ajamme Eskon verstaan, vanhan riihen, ja autiotalon ohi rantaan, josta jäät ovat taas jo sulaneet. Lämmitämme saunan, josta astutaan suoraan ulos, kasvot tiettyyn suuntaan. Maaperä ei ole pehmeää, vaan juuri sellaista kuin pitää. Olen kerännyt tarpeeksi voimaa, sen tietää siitä, että voin katsoa asiaa erillisenä, etäämmältä.

Seinällä kello tikittää. Tämän kuurin jälkeen voi aloittaa taas alusta. Muistan uuden aloittamisen tunteen: kun lähti ulkomaille, ja jätti kaiken taakseen, myös kielen. Uudet ystävät, uudenlaista tekemistä. Silloin tällöin sellainen tekee hyvää.

Luin äskettäin Jarkko Tontin kirjan Luokkakokous. Se oli viihteellinen ja pidin siitä. Sattumoisin, onnenkantamoisin, tunnenkin monia, jotka ovat käyneet klassillisen lyseon, josta kirjassa kerrottiin. Entinen poikaystäväni, hän kävi sitä koulua, hän oli taitelija, ennen vielä enemmän kuin nyt. Hänellä oli tapana nauhoittaa pehmopornoelokuvia ja hänellä oli tv:n vieressä omat ensimmäiset kenkänsä, kokoa 21. Hänen äitinsä moitti minua, että soitan aina ovikelloa kuin palokunta. Se oli paljolti tämän tematiikan kautta kun luin tuon kirjan. Kirjasta jäi kuitenkin ylipäätään mukava tunnelma kirjoittajasta, jotenkin siinä tuntui olevan paljon hänen omaansa, tai siis... olihan se kirja tietysti hänen kirjoittamansa, siis omaa ja omaa, mutta jotakin siitä, miten kirjoittaja hahmottaa maailmaa arkielämässään. Dialogi oli ainoa, josta en pitänyt, ajattelin, että näin eivät ihmiset puhu - missään: - Tällainen syö miestä. - Totta puhut, niin syö. Mutta varmasti puhuvat, juuri tällä tavalla! Kirjan ihmisten olisi kannattanut olla puhumatta mitään suoraan, olisivat vaan toimineet.

On sunnuntai ja huomenna alkaa viimeinen varsinainen työviikko ennen joulua.

Istun taloni portailla ja katselen sodan runtelemaa maisemaa, sitä mitä pommitukset tekivät: laudanpätkiä, ajelehtimassa joessa. On aamu, ja kaikki vielä rauhallista. Palaan takaisin sisään, jossa lapset kirjoittavat joulukortteihin tervehdyksiä, he laittavat lähettäjäksi myös sukunimen ja iän. On parempi pelata varman päälle.

Pojat riitelevät, tavallisesti he lällättävät: x istui oven takana, kissanpissat tekemässä, jne. en muista enempää, mutta nyt keskimmäinen on jostakin keksinyt paljon viiltävämmän pilkkalaulun, siinä osoitetaan toista ja se menee näin: Syntynyt! Ja kasvanut! Orjantappuroissa!

On aamu.

Tiloja ja unia

Muistan entisen tavan, korviahuumaava musiikin ja sen säestyksellä kaikki. Unohtaen kaiken muun ja kelluen siinä. Nyt taas tunnen tasaisen maan jalkojen alla, soitin särisee kummasssti. Tunnistan kuitenkin entisen minäni, laitan helposti äänen täysille ja annan mennä. Istun siellä vastaanottotiskillä lasin takana ja hymyilen sisääntulijoille. Kaikki ovat hyväntuulisia, kaikki, osa humalassa.

Ajoittain tosiaan tuntuu, että olen löytänyt sen, rauhallisen olemisen tavan, jossa voin vaipua ajatuksiini, päästää irti kaikesta konkreettisesta. Tietynkorkuisen liikkumatilan. Silloinkin, kun suoritan arjen rutiineja, opetan, kävelen, muistan kyllä koko ajan, että on olemassa se. En voi sitä unohtaakaan. Siinä tilassa voisi - opetella liikkumaan, toisaalta en halua pilata sitä, suunnitelmat pilaavat kaiken, ei sitä voi suunnitella. Esiin tulee punainen tuoli, jolle istut väkijoukon keskellä ja unohdat ihmiset ympärillä. Lentäminen on kyllä pelottavaa, ei ollenkaan vielä rentoa. Nauran koko ajan, aivan kaikelle, ja siitä olisi päästävä eroon. Kuolemalle en naura, mutta miltei kaikelle muulle kyllä. Toisaalta, lentäessä otan asiat tosissaan, tai tosissaan ottaminen on erilaista, jos siellä kerran nauru liittyy kaikkeen.

Muistelen sitä, kun oli eläinlääkärin apulaisena pitkin maatiloja. Tässä ei ole tosiaankaan mitään mystiikkaa, lämpimät, hengittävät eläimet ja härkä, joka heittää päätään taaksepäin, kun pitelet sitä. Pitele tätä. Pitele tätä. Ja pihassa kapinen koira.

Tänä aamuna ystävällisyys tarttuu. Purkaudumme autosta kauppakeskuksen parkkihallissa, alamme ottaa takakontista pullokasseja, kuopus ottaa litatun maitotölkkipuntin syliinsä, kun viereisen auton pariskunta kertoo, ettei kannata, pullonpalautus on rikki. Se on hyvin huomaavaista, hyvin. He ovat kuitenkin ventovieraita, mutta juttelemme hetken, pyörähtelemme hetken. Ystävällisyys ja hyvä tuuli tarttuu heti, ja se jatkuu. Kuvittelen parkkihallin autoista tyhjäksi - zack. Sitten taas täydeksi. Hissiin tulee nainen pyörätuolissa, ja alamme puhella hänenkin kanssamme - mitä tämä on - voit rakastaa minua, jotain sellaista - vain vieraissa ihmisissä sen näkee selvimmin, koska mehän olemme jo ystäviä ja rakastavaisia, mutta että sekin pariskunta, ja se nainen hississä - hetkittäin huomaan, että olemmekin veden pinnalla, emme alla. Kaupassa huomaamme siitakesienten kasvualustan ja ostamme sen, sen jälkeen hyvää tuultani ei voi viedä enää mikään.

Näen viime yönä unen, jossa jossakin maaseudulla olevaan kesämökkiimme asettuu poissaellessamme taloksi kaksi miestä. He ottavat sen huoneen, joka meillä oli käytössämme ja me jouduimme pienempään, kylläkin aivan menettelevään huoneeseen. Toinen miehistä, tumma tukka ja paksut viikset, noin 50, istuu nojatuolissa ja alan raivota hänelle. Sätin häntä ja huudan, ja vaadin häntä luovuttamaan huoneen takaisin. Mies alkaa tulistua ja suuttua ja on nousemaisillaan tuolista ylös, hän katsoo minua vihaisesti, kädet käsinojilla, mutta juuri kun hän on nousemassa, alan tasoitella, hiljennyn, ja hän istuu taas alas kunnolla, ja silloin alan taas kohottaa ääntäni ja huutaa hänelle vihaisena, että miten hän voi tehdä tällaista, uhkaan häntä. Taas hän aikoo nousta, ja sama toistuu. Siihen uni loppuu. - Tämä on jo toinen uni, jossa joku muuttaa kotiini ilman lupaa. Käytän kovaa sanallista vastarintaa, mutten kummassakaan rupea esim. painimaan miesten kanssa. (Vihjeenä tuleviin uniini: se voisi olla hyvä idea.) Luulen, että tiedän, mitä tämä uni kertoo, omalla kummallisella tavallaan. Tiedän, kuka mies on. IRL, that is. (Mutten kyllä tiedä, mitä tapahtuisi, jos mies nousisi, tai niin, silloin kun raivosin hänelle, oletin, että hän nousisi ja tarttuisi minua olkapäistä ja ravistelisi, ehkä kaataisi maahan, ehkei mitään sen enempää, mutta halusin välttää sitäkin, vaikka en ollut varma kumpi meistä olisi vahvempi. Ei ole täysin poissuljettu, että minä olisin. Ei. Luulen, että olemme yhtä vahvoja, siihen ei tule ratkaisua.)

Ymmärrän sen, etten aina tarvitse niin paljon toisten seuraa, kunhan pysyisin edes yksin lennossa. (Yhdessä lentäminen, onkohan se jo utopiaa?) Samalla mietin vastakohtaa, sellaista ruumiillista ja henkistä tilaa, katastrofia, äärimmäistä umpikujaa, millainen se on? Tunnistaako sellaisessa olevansa? Ettet vaan kuvittele kaikkea. Tämä voi suojata, tällainen leikin ja todellisuuden pieni sekoittaminen. Varmasti se suojaa, jos sitä käyttää oikein. Tiedän, missä menen, tunnen itseni, mutta voin poiketa vähäksi aikaa toisaalle. En kylläkään siihen taloon, jonka ikkunat ovat osin veden alla, sitä ei ole olemassakaan, muuta kuin minulle, mutta sen vastinkappale on olemassa, oikeasti olemassa, ja siellä asutaan tälläkin hetkellä, joka hetki. Tämä on se mitä olen, sitten yö tulee ja pimeä. Olin siellä kerran, nainen laski muovipussin alas, hän oli käynyt kaupassa, mikä tilanne, minä ja hän, päähenkilö oli poissa, jossakin, ja sitten huomaan, että maisema on loistava, en ole milloinkaan nähnyt sellaista, ikkunat ovat puoliksi veden alla, ja on talvi, ja se mitä se tarkoittaa, on se, että siitä on näkymä kaikkeen, vesi, ilma, ja niiden rajakohta, jää ja lumi. Kaikki salaisuudet, mitä voit koskaan haluta tietää. - Tätäkin asiaa täytyy tarkastella kauempaa, se on mahdollista, talo on kiinteästi jossain, se ei häviä, vaan on.

Mikä tekee minut surulliseksi? Kaipaaminen saa ainakin järjiltään. Huono merkki, että alan taas miettiä järvien syvyyksiä. On kuva järveltä, jossa näkyy vain pala metsän yläreunaa, ja voin sanoa heti, mistä se on. Se on kaikki siellä, jokainen keskustelu, syylä ja huonolta tuoksuva hengitys, kuollut koira ja laituri, kesällä moottorikelkat ja talvella veneet, viina ja musiikki, veteen putoaminen, metsät, joissa puut tietävät. Tähtikenttä tai häikäisevä aurinko suksilla. Aika uskomatonta. Ehkä herään jonain päivänä ja kaikki tämä olikin unta. Luulisin herääväni tuollaisena kymmen- tai viisitoistavuotiaana, silloin olisin voinut upota tähän. Ihmiset kyllä yleensä antavat olla, eivät puutu asioihin, elävät nykyhetkeä.

ilta

(Haluaisin omaksua äitini käsityksen ajasta. Että kaikki tapahtuu ajallaan. Ja ettei aika lopu mihinkään.)

Niin, ajoin tänään pikkujouluihin omalla autolla. Istuin melkein paikallani, ja olin siinä ajassa, en oikeastaan missään, menossa ja tämä on olotila, ettei ole oikein missään, ei saa otetta mistään. Tunnen reitin, säännöt, paljon aikaa on kasautunut alleni ja olen yhä tässä elämässä. En tunne mitään ahdistusta enkä jännitystä, koska ne eivät kuulu tähän olotilaan. Olen valmistellut anteeksipyyntöpuheen kollegoille, olen ollut rasittava ja väsynyt koko syksyn. He ovat olleet lämpimiä ja pitäneet huolta. Se tapa, jolla ottaa lahjan vastaan, avaa paketin, on tärkeä. Näytä, että olet iloinen lahjasta. En voisi toivoa parempia työkavereita.

Kaadan lisää vettä itselleni, ja muut kertovat. Ikkunaan sataa vettä ja ikkunan takana pimeässä on taas yksi rakennustyömaa, pilkkopimeää, koska katulamput eivät työmaan kohdalla pala, virta on poikki. Missään ei ole niin pimeää, autojen valot vajoavat tiehen. Työmaalla on valonheittimet, ja ne ovat luonnottoman kirkkaat. Pimeää ja sitten valonheitin. Mustaa ja valkoista.

Se, mitä ajattelen autossa - haluaisin jättää pois raamit, kurvit ja käännökset, vaihdevivun. Ei mitään, ostoskeskuksessa on varmasti tuhansia ihmisiä, normaalisti katsoisin jokaista heistä, nyt en ketään. He ovat kuhiseva massa. Jokapuolella lapsia, perheitä, miehiä, naisia. Silti tunnistan ystäväni kasvot väkijoukosta heti, kun tapaan hänet sattumalta. Hän on näkyvä mustassa takissaan massan seassa. Me tervehdimme aivan kuin tapaisimme joka päivä, vaikkei niin ole. Kävelemme hetken yhtä matkaa. Hän on menossa pankkiautomaatille, jossa on pitkä jono. Siellä on lappu, jossa lukee, että setelit ovat loppu. Ihmiset kuitenkin nostavat rahaa, me näemme rahaa erään miehen kädessä, joka tulee automaatilta. Silloin ystävänikin uskoo. Odotamme jonossa. Otan vähän vettä, koska viiniä ei ole. Ystäväni tuntee paikan ja hän on ihminen, joka elää suunnitelmien mukaan ja järkevästi. Hän ei ole lainkaan impulsiivinen, vaan tasainen ja luotettava. Voisin luottaa elämäni hänen käsiinsä.

Nousemme ylös pihalle, hän tekee asiat myös oikein. Sataa. En huomaa säiden muuttumista, olen ollut sairaana. Lumi tulee ja menee. En muista, koska oli lunta, on vaikea keskustella säästä.

Autossa matkustaminen, olen aikuinen, enkä mene kovin tietoisesti eteenpäin, en suunnittele, minulla on vain hyvin summittaisia ajatuksia siitä millainen olen vuosien päästä. Silloin olen rauhallinen, hyväksyn enemmän, silti avoin, minulla olisi rutiineja kuten kahvin ja teen keitto, ja ne arkiset tekemiset olisivat sellaisia, että olen keittiössä - ja teen tekeminen jollekin vieraalle, ystävälle, rakkaalle, olisi - tiedän, että se tehdään näin, tämä on hyvä näin, hyvää teetä - ja vien sitten teekupin pöydälle, enkä silti tiedä, mitä tapahtuu, mitä hän sanoo. Rakastan häntä, mutta - vain se yksinkertainen keittotaito on se, mistä olen varma, ja sekin varmuus on oma päätökseni. Hän luottaa minuun.

En pidä ruuasta, se on liian tulista. Se voisi olla mitä tahansa, ruoka-ainesten makua ei maista, on vain yleinen polttava tunne. En pidä kahvistakaan, jota juon jälkiruokana, enkä jäädykkeestä. Kaikki maut ovat voimakkaita, kitkeriä tai eivät mitään. Vähän ajan kuluttua ruokailusta suuni alkaa palautua, eikä tunne ole hassumpi, kuin urheilusuorituksen jälkeen, rentoutunut, pehmeä.

Kun ajan kotiin, sataa kaatamalla. Kerran kun katson taakseni, niin liikennevalon vihreä on värjännyt takaikkunan, samanvihreäksi kuin 70-luvulla, tämä on Bollywood-auto. Ja sitten olen pitkässä harmaassa hameessani 20-luvun brittinainen, joka käyttelee nykyaikaisen auton mekaanisia vipuja. Tai sitten autoillessa ajattelen Veloenaa, joka puhuu ilmastonmuutoksesta. Tiedän, mitä autoilu vaikuttaa, ja siitä on huono omatunto.

Sataa, lasken hanasta vettä, juon sitä. Välillä ajattelen naista, jonka kanssa puhuin päivällä apteekissa. Hän istui vieressäni kuin seinä, luulin häntä seinäksi ja olin tyytyväinen sopukkapaikastani, jossa sain olla rauhassa. Yhtäkkiä hän puhui ja pyysi minua hakemaan vettä. Sitten hän joi ja kertoi, että oli kierrellyt katuja loputtomasti katsellen rakennusten kauniita kattoja ja oli kaatunut ja loukannut jalkansa. Luulen, että hän oli hiukan hullu, mutta se ei ole oleellista.

Olen juuri lukemassa Parnassosta Philip Rothin uudesta kirjasta Jokamies. En ole vielä lukenut sitä. Kuulostaa... "Lacanin psykoanalyysi onkin pohjimmiltaan darvinistista, kuten myös Rothin kirjallisuus. Halu on sokea elämänvoima, joka varjelee elämän muutosta ja jatkumista, ei sen pysyvyyttä, muotoa tai tarkoitusta." (Jossa halu on jonkin uuden, ei vielä olevan etsimistä)

Ja minä nyt hiukan mietin tätä väitettä. Darvinistinen. Luonnonvalinta, jossa elinoloihin nähden vahvimmat yksilöt menestyvät. Ne, joilla on elämänvoimaa. Ne, jotka suuntautuvat johonkin vielä tuntemattomaan päämäärään, jota eivät välttämättä itsekään vielä tiedosta? Human Stain-kirjassa mennään kohti oman syntyperän paljastumista. Toisenlaista yhteiskuntaa. Henkilöt käyvät läpi isoja muutoksia. He ovat vahvoja - ei, he eivät ole vahvoja, naispäähenkilö saa raivareita, niin ettei hänelle oikein uskalla kattaa kahvikuppia. He ovat heikkoja. Sattuma ja omat valinnat riepottelevat heitä. Kuitenkin he vaikuttavat vahvoilta, he tarttuvat tilaisuuteen, mikään ei ole suunniteltua, se tapahtuu, päähenkilöiden rakastuminen.

principles

Korjasin tänään kokeita, siihen meni melkein koko päivä. Ilahduin, oppilaat ovat taitavia, tai sitten minä olen vaan niin hyvä opettaja. Välillä käyn aina apteekissa hakemassa lisää rohtoja, nyt pikkuisillakin on angiina. (Ja Tapiolan apteekista on penisilliini loppu!)

Huomenna on työpaikan pikkujoulut. Ehdin ainakin viimeiseen osioon, joka on ruokailua intialaisessa. Mietin vaan, miten kurkkuni kestää, koska se on niin arka, etten ole voinut syödä mitään karkeaa, sokerista tai suolaista, mausteista puhumattakaan. Paahtoleipäkin riipii vereslihalle. - Se saattaa olla ongelma.

Menemme tänään Tapiolan bussiin keskimmäisen kanssa, ja huomamme, ettei meillä ole bussirahaa. Kuski heilauttaa kättään ja sanoo: No menkää sitte.(ilmaiseksi, kuka niitä rahoja) Mutta minä en suostu ottamaan mitään ilmaiseksi, koska olen ruvennut kannattamaan yhdenvertaisuusperiaatteita (mm. eivät kauniit naiset saa olla keskiössä, vaan rumat miehet) ja vaadin, että minun on saatava maksaa se summa liikennelaitokselle jotenkin, sujautan vaikka setelin johonkin rakoon bussissa ensi kerralla. Minä jään hengailemaan kuskin istuimen taakse, vaativana.

Ennen periaatteita kävi hyvin ilmaiskyydit, mikä vaan, ei mitään ongelmaa minkään suhteen, moraalinen löyhyys oikein paistoi läpi. Keinottelin mitä uskomattomimmilla konsteilla: kerran kun ei ollut kolikoita, kuopus ehdotti, että minäkin menisin bussissa lastenlipulla, eli ilmaiseksi. Se ei onnistu, sanoin. Miksei, intti kuopus, kyllä onnistuu. Ok. Melko iso kaksivuotias. Parasta yrittää vaan kohteliaasti: Teidän voi olla vaikea uskoa, että olen todella näin nuori. Mutta totta se on. Ei onnistu.

Mietin huomisten pikkujoulujen asusteitani: 1 min. ajan. Työasioita: nelisen tuntia. Tämä on se suhde, joka täytyy naisella olla. Ei saa olla hepsankeikka. Intialaiset miestarjoilijat vielä saattavat pitää naisista, joilla on hame (ja minulla on aina hame) ja perinteinen pusero. Ja pitkät hiukset. Ja sellainen olemus kuin minulla. Nyt täytyy miettiä.

Kirjoittaminen

Kirjoittamisen suhteen olen muuttunut joksikin laahustavaksi hahmoksi, joka menee kohti vastakohtia, mitä äärimmäisempiä,sen parempi. Ajattelen novelliani, jonka lähetin jonnekin kilpailuun, ja toivon, etten kuule siitä mitään. Siitä piti joulukuussa tulla jonkinlainen palaute, jos se ei menesty. En haluaisi tulla tekstini takaa lainkaan näkyviin. Olisi parasta, jos pysyisin täysin tuntemattomana. En kyllä usko sen menestyvän, mutta pelkään silti. Nythän on jo kuudes päivä.

Ajattelin kirjoittamisen aloittamisen olevan kauhistuttavaa, joka repii hajalle. Olin oikeassa. Mustalla sukalla voi putsata jotakin lattialla kaatunutta mustaa. Kunhan vain pääsen siitä alusta, ajattelin jo lapsena. Katsomme sattumalta runo-ohjelmaa ja lapset hokevat: tuo kukka, tuo vettä, tuo kokakolaa.

Nyt olen kuitenkin palaamassa normaaliksi, voin niellä taas mitä tahansa. En oikein tiedä, mitä kirjoittamiselle kuuluu. En kirjoita, mutta ei se mitään todista. Tekstin tuottaminenhan on vain aivan pintatoiminto, kun kaikki muu on tehty. Vaikkei tekstiä mitenkään suunnittelisikaan, silti on näin. Ja on hauska olla tyyni.

Haluaisin kirjoittaa tuntemattomana ja toiseksi, kirjoittamisella pitäisi olla niin tärkeä tehtävä, ettei mikään voisi sitä estää. Ainoastaan silloin se voisi onnistua.

Kun nyt juon kahvia viikon tauon jälkeen, se maistuu kuvottavan kitkerältä. Onko totta, että olen kahvinjuoja? Mitä se tekee keholleni, joka on kuumeen puhdistama ja aivan alkupisteessä, kaikille vaikutuksille altis?

Äsken oli parvekkeella ovala, se kävi tutkimassa kippoja, joissa on vetä, sokerivettä ja suolavettä, tutkimme niiden jäätymistä. Tuuhea punaturkkinen kurre, se raukka viettää itsenäisyyspäivänsä sateessa.

Ehkä aloittaminen on myytti, ehkä kirjoittaminen jatkuu tällaisena.. Ei, en usko siihen, koska nytkin se on muuttunut jatkuvasti. Minusta tulee kirjailija, joka luo tekstiä coolisti, sivupersoonalla. Sen ohessa elän normaalia elämää, jossa teen jotakin todellista.

Human Stain ja muutamia iskurepliikkejä

Flunssaisena olo on karmea, mutta toisaalta levollinen. Voin levätä. Lumi oksilla painaa ja märkä lumi lämmittää maata.

Vähän aikaa sitten tuli Human Stain-elokuva tv:stä (Philip Rothin kirjaa perustuva). Muistelen vielä sen parhaita kohtia. Nainen (34-vuotias) asuu Nickersonien maatilalla. Sitten tämä mies antaa hänelle kyydin kotiin, ja nainen pyytää häntä sisään. Mies hämmästyy ja sanoo, ettei ole ollut näin lähellä naista sen jälkeen kun hänen vaimonsa kuoli. Myötätuntoa, nainen sanoi, jos sitä haet, sitä et minulta saa. Well, whatever, nainen jatkaa, istuessaan etupenkillä ja miehen miettiessä. Se on suora ehdotus, mutta naisella ei ole mitään kiirettä, hän odottaa vastausta.


Will I see you again, kysyy mies naiselta sängyssä, kun he ovat sylikkäin ja kaikki on ohi.
Nainen: You can't avoid that, really. (mies katsoo naista)
Nainen: The question is, will I meet you again.

Kaikki huoli, ja epäily, otetaan mieheltä pois. Nainen haluaa miestä, ja hän asettuu kysyjän rooliin. Suhde on täydellinen, tasapainoinen, vaikka olosuhteet, menneisyys, jne ovat kaikkea muuta.

Ja huumori. Nainen sanoo: You're a way too young for me. Do you know anyone, who is hundred? And in a wheelchair?

Jos minä keksisin iskurepliikkejä, niin ne olisivat tällaisia: Lähtisitkö kävelylle joen jäälle? Voisimme luistella, ja katsella tähtiä, syödä yöpiknikkiä. Please, come.

Tai kesällä: Mennään joelle onkimaan, kannetaan kaloja oksassa, niin kuin lapsena.

Sitten kun olisimme tutustuneet paremmin, voisin sanoa: Tule lapsuuteeni, mennään kärventymään polttavassa auringossa pistelevään heinäkasaan, sitten uimaan viileään siniseen järveen, kuistille istumaan ja lukemaan kirjaa (seikkailevista apinoista), lähteelle, talvikuutamoon, juomaan vesiämpäristä, katsomaan harmaapäistä isoisää, tätejä, pyöräilemään hiekkateille, naapurin omenatarhaan, katsomaan omakeksimiäni kirjaimia ja kieltä - kokeile ahavoituneita huuliani, näe porot joita ei ole olemassa, muurahaiset ja hyönteiset, mennään seikkailemaan sivunkaisiin, syödään köyhiä ritareita ja tämä on kaikki meidän.

lukemista

Ehdin lukea niin vähän. Ikuisuuden olen lukenut Essi Henrikssonin kirjaa Ilmestys. Se on ihan mukiinmenevä. Teksti tuntuu kuohkealta mössöltä, jossa lukija ui. Lauseet eivät ole millään tavalla teräviä ja kristallisoituneita, tosilauseita. Päähenkilö Sanja on kyllä sen verran kiinnostava, että pysyy mielessäni kuka hän on, kunnes taas jatkan lukemista. Hän on intohimoinen, mutta surullinen lesbo, joka rahoitti polvileikkauksensa prostituutiolla. Hänen oli pakko, koska hän tanssii, ja se on koko elämä. Sanja seurustelee Johannan kanssa, joka on lukutoukka. Sitten on tanssinopettaja Outi, jonka sisuskalut mätänevät, koska hänellä on leukemia. Kaikilla on ruumis, minulla, sinulla ja hänellä. Missä miehet ovat? He loistavat poissaolollaan. He ovat vain ohikulkevia, vaativia asiakkaita. Mutta itsehän Sanja heille tarjoutuu, se oli hänen ideansa. Nyt Sanja on surullinen halkaistu hedelmä. Varmasti miehet olisivat auttaneet häntä muutenkin. Eikö hän luota tuntemattomien hyvyyteen, ihmisten hyvyyteen? Ei, hän on sokea pessimisti, joka ajattelee elävänsä barbaarien seassa, jotka milloin tahansa repivät hänet hengiltä. Tai ehkä hän ei ole kiinnostunut vilpittömästä avusta siksi, koska hän on intohimoinen heittäytyjä. Ja olisihan hän voinut tarjota palveluksiaan naisille.

Tietenkin, hän käyttää miehiä hyväkseen, hänellä on tämä nopea tapa hankkia paljon rahaa. Tässä on kysymyksessä ristiriita, pakottavaa genderproblematiikkaa olosuhteissa, jossa päähenkilö näkee vain yhden mahdollisuuden. Hän näkee vain yhden sukupuolen.

Tänään menen kirjastoon etsimään lisää luettavaa. Vielä on kesken myös Amelie Nothobin History of Hunger (tai sinnepäin, olen jo unohtanut nimen).

umbrella

Johtuiko se päivän punaisesta villatakista. Tai yhdestä sanasta. Kirjoitin koko päivänä taululle vain yhden sanan. Umbrella. Ja kaikki tarttuivat siihen, käytävällä ohikulkijat sanoivat sen sanan ääneen, kun menivät avoimen oven ohi, he hymyilivät. Toiset hämmästelivät, umbrella? Sana oli kaikille tuttu. Richard, saksanryhmän vetäjä tuli luokkaan iltapäivällä kun olin siellä korjaamassa kokeita, laski kassinsa pulpetille ja sanoi, umbrella. Nur ein Wort heute, sanoin, ja nauroimme molemmat, koska se vitsi oli niin hyvä. Ei milloinkaan voi tulla sellaista päivää, että käyttäisin vain yhden sanan.

Ehdin hörpätä vain muutaman huikan kahvia, ja sitten alkoivat työt ja koska olen eräänlaisessa kellokorttisysteemissä, on pakko mennä kun kello soi, vaihtoehtoja ei ole. Se on merkki. LÄhden myöhään, tulen varhain, asun näiden ihmisten kanssa. Joten käytävillä me vaellamme, ja eilen pommisuojassa. On yhä pimeää, vaikka kello on jo puoli yhdeksän. Olisipa minulla kahvi mukana, sitä vain toivon.

Aamulla lapsista yksi oli jonkin verran terve, muut hiukan sairaita. Lähdimme kuitenkin kaikki tahoillemme. Esikoinen menee kouluun piikkipolkua, ja saatan hänet sen päähän omalla työmatkallani. Hän laahusti lumiselle polulle liian isot kengät jaloissaan, näin valuvat lapset kouluun. Hän painotti, että tulisin hakemaan ennen retkeä, koska hän ei yksinkertaisesti jaksa mennä katsomaan valoja joulukadulle. Olen varma, että kun menen, hän on vihainen - miksi tulit jo nyt, en pääse edes joulukadulle.

Eilen pelasin väsyneenä kuopuksen kanssa muistipeliä. Hän ilahtui niin paljon, kun voitti. Sinä voitat, minä sanoin. Ja sinä häviät, sanoi kuopus nauruun purskahtamaisillaan. Hän taputti käsiään, hyvä hyvä. Tämä oli kiva päivä, hän toisteli iltaan asti.

Nussbaum

Keskimmäinen kertoili maailman synnystä. Hänen mukaansa kaikki meni niin, että alussa oli ainoastaan pieni pähkinäpuun taimi. Se kasvoi, ja myöhään syksyllä maahan putosi pieni pähkinä. Pähkinän kuori halkesi maassa. Sen sisällä oli pieni mies ja nainen. He saivat vauvan, se sai vauvan, ja niin edelleen.

Jotenkin aloimme puhua elohopeasta. Jos mies nielisi elohopeaa, hän saisi kykyjä. Hän voisi synnyttää mitä tahansa: paljon kivoja marsuja tai kiltin kissan.

Jalkkistreeneissä. Sisähalli on valtava ja siellä humisee. Pikku nappuloita juoksentelee joka puolella. Palloja, huutoja. Katselin kahta viisivuotiasta poikaa, jotka istuivat kalkkiviivalla ja odottelivat. He katsoivat toisiaan. Toinen alkoi tiputella urheilupullosta vettä tukkaansa. Toinenkin alkoi kastella tukkaansa omasta pullostaan. He nauroivat, syntyi yhteys, oma pikku maailma. Kylmää, sanoi toinen, kun vesi valui niskaan. Housut kastuvat, jatkoi toinen ja pyyhki paljaita reisiään. Eikö niin, että tämä on oikeasti samppanjaa, sanoi toinen. He nauroivat ja katsoivat toisiaan. Oli hauska katsella ja kuunnella tuota pikku maailmaa, vaikka ympärillä humisi koko maailmankaikkeus.

lapsuus

Kuu näytti hämmästyttävältä, jopa vähän keinotekoiselta, kun se paistoi niin alhaalla ja niin pyöreänä tänään alkuillasta. Nyt minä huomasin sen, sanoi kuopus, kun ajoimme lähemmäs kuuta ja se oli niin iso, ettei sitä enää voinut olla näkemättä. Rakastan kuunvaloa. Lapsena valvoin kuunvalossa - ja hanget - metsä - kaikki oli valoisaa, yöllä. Saman metsän reunaa isoäitini hiihti - mennessään kysymään kylästä oliko kukaan kuullut isoisästä. Hän oli sodassa.

Ikkunat siinä talossa jäätyivät talviöinä, niin että niihin tuli kuvioita, kuten peuroja vetämässä rekiä. Enkä ole missään nähnyt sellaista tähtitaivasta. Valosaastetta ei ole. Koko taivas aukenee kaarena yllä, ja se jatkuu pyöreänä metsänrajan taa.

Myöhemmin tein pitkiä kävelyretkiä, tai vaelluksia. En voisi pelätä siellä mitään. Jos siellä olisi ollut joku pahantekijä, mehän olisimme olleet samaa maata. Sama tähtitaivas, sama kuu.

Koirat haukkuivat kuutamoöinä etäällä ja kuului kettujen ja pöllöjen ääniä. Kaikki muut nukkuivat. Jos oli pakkasta, järven jäät vonkuivat.

Tällaista oli lapsuudessani.

Hiljaisuuteni ei tarkoita mitään sen kummempaa kuin kirjaimet x, y tai z - vain sitä, että mietin. Ja aika hitaasti.

Tulemme autossa kotiin ja pojat tappelevat. Käsken yhtä pyytämään toiselta anteeksi. Tein sen jo, hän huutaa, ja jatkaa: oletko sinä kuuro? Oletko sinä äiti kuulo? toistaa kuopus. Kuopus on lasittunut, oli lankka leissu.

Luen kirjaa pojista ja isistä, Jari Sinkkosen, ja siinä oli hyvä sanonta: että ihminen hakee koko elämänsä sopivaa asemaan muihin nähden, toisella puolella läheisyys ja riippuvuus, toisella itsenäisyys, yksinolo. Ajattelen itseäni. (Katson täysikuuta.) Ainoa asia, jota kasvatuksessa todella haluaisin saada menemään perille, on se, että lapset tuntisivat itsensä rakastetuiksi. Silloin he myös tuntevat, että heille on maailmassa paikka ja oikeus olla olemassa.

Katsomme perheellä kotona Mr. Bean lomailee-elokuvan. Kuopus nauraa eniten (en aina tiedä mille), hän istuu isän sylissä päällään päiväkodin pinkki aluspaita. Mr. Beanin ilmeet ja eleet saavat hänen mahansa hytkymään ja kun hän nauraa, hän näyttää täydeltä, ilosta täyttyneeltä.

Esikoinen tulee kotiin paperin kanssa, jossa on paljon nollia, ylipäätään pitkä luku. Näin paljon maapallo painaa, hän sanoo. Tunnen ystävän, ja hän arvostaa kaikkea aineetonta. Että voisimme pelastaa jonkin niin aineellisen kuin maapallon. Maapallon pintaa rouhivat tientekijät ja maanviljelijät. Itsekin olin ennen maan kanssa enemmän tekemisissä kuin nyt.

eutuuänveklhbvrdxc (esikoinen kirjoitti tähän väliin sanan, mutta hän ei muistanut sitä sanaa, minkä halusi kirjoittaa)

Olen ehkä sokea. Hapuileva. Keskenkasvuinen. Mutta nämä ovat lähtökohdat, mistä on jatkettava.

Viime yönä näin unta, että menin ystävän luo. Hän ei ollut siellä, vaan vielä töissä. Siellä asuivat hänen sukulaisensa. Paikka oli maatila, ja luonnonkaunis paikka. Ihmiset siellä osoittautuivat hulluiksi ja kehityshäiriöisiksi. Kaikki oli entisaikaista, sukulaiset riehuivat viikatteiden ja muiden työvälineiden kanssa. Odotin ystävääni, mutta sukulaiset sanoivat (nauroivat, vielä pahempaa) että ehkä hän tulee. Ehkä se. Tulee aikanaan. Kaikki alkoi olla piinallista. Lisäksi tiesin, että ystäväni istuu toimistossa tekemässä jotakin turhaakin turhempaa. Miksi hän kutsui minut tänne, mietin. Hän on itsekin hullu. Kunpa vaan pääsisin pois täältä ehjänä. Tie oli pitkä ja kiemurteleva hiekkatie, autoa ei ollut. Aurinko paistoi, oli kaunein kesä. Katselin hulluna nauravaa nuorta miestä, joka juoksi pihassa viikatteen kanssa. Minä vain odotin.

Tänään on kolmisen tuntia vapaa-aikaa, mutta olin niin aivokuollut, etten keksinyt mitään tekemistä. Ainoa mitä keksin, oli mennä kirjastoon lukemaan, esim. lehtiä, mutta koska ei ollut parkkikolikoita, sekin jäi.

Eilen keskimmäinen oli päiväkodin kanssa retkellä Suomenlinnassa. Hän kertoo matkasta esim. näin: Oli mies, jonka suuhun laitettiin kolikko. Sitten se kumarsi ja alkoi tanssia. Oliko se performanssitaiteilija, kysyimme. Keskimmäinen jäi miettimään. En tiedä. Ulkona oli lisäksi niin pimeää, ettei siellä olisi nähnyt performanssitaiteilijoita, paitsi taskulampun valossa.

Pimeyden turvin voisi tehdä kaikenlaista. Sen samettisessa suojassa. Matkalla mummolaan voisi pysähtyä jossakin aarnimetsässä, avata auton ovet, katsella taikametsiä, vettä tippuvia oksia ja hengittämistä. Tiedän hyvän paikan missä tämän voisi tehdä: Ruoveden ja Virtain välissä, siinä mistä käännytään Helvetinkolulle, siinä on uskomattomia metsiä. En tiedä mitä niissä on, mutta ne ovat.

Tänään kuuntelin autoradiosta Timo Parvelan haastattelua. Kummallista, olin pitänyt häntä jotenkin kiiltokuvamaisena, en kirjojen perusteella, vaan jonkun kirjamessuilla puhuneen tokaisun johdosta, että Parvela on niin hyvä esiintyjä, että häneen verrattuna muut vaikuttivat pökkelöiltä. Tästä kehitin ajatuksen, että hän on jotenkin ärsyttävä, kirjailija ja hyvä esiintyjäkin, siis liian täydellinen, siksi ällöttävä. Mutta haastattelu avasi silmäni, hän oli sympaattinen, oli kuvitellut kärsivänsä aivoverisuonen pullistumasta, ym. vaivoista. Hän oli inhimillinen.

tähtisumua

Tänään jonkinlaisessa horteessa, sitä käy jollakin energialla vaikka olisi kuinka väsynyt - tosi saiden ihanaaa olisi, jos ei olisi väsynyt vaan täynnä energiaa. Puhun töissä mitä sattuu ja huomaan, että kun kuuntelijoiden otsa rypistyy, olen sanonut jotain ristiriitaista. Usein joku rupeaa laskemaan sormiaan, että jos on näin, niin miten taululla lukee noin, ja joo lässynlässyn.

Kurin pitämiseen riittää niin vähä: jo se, että olen valmis jäämään aina tunnin jälkeen harjoittelemaan käytöstä, jne. kahdenkesken. Pitämään yksityistä käytöskoulua. Tätä vältetään kuin ruttoa, vaikka olen varsin sievä nainen ja hyvää seuraa.

Töipaikalla kuhisee täitä ja se on menossa remppaan. Ei se rähjäisyys haittaa, tai se, että joutuu työskentelemään talonmiehen saunassa. Pidän vanhasta enemmän kuin uudesta.

OLENHAN MINÄ hyvällä tuulellakin, vaikka romuna, kyllä kyllä. Työ on ikuista yökerhopestiä. Eilen vartin aikana: yksi kännykkä putosi asiakkaalta veskipyttyyn, toinen kaatui päänsä, kolmas tuli vessasta ja sanoi, ettei löydä valokatkaisijaa. Pöljä, huusivat toiset. Vielä tähän lisäksi: on koko ajan pimeä, jatkuva väsymystila, jne, jne pälä pälä, jne. Etten oikein jaksais mitään sössötystä ja söpöjä juttuja mistään aiheesta. Uuden työparinkin sain, amerikkalaisen jalkapallonpelaajan. Ulkona kun seisomme, hän on aina auringon edessä, koska on niin valtava. Järkäle, olen pieni, vaikken oikeasti olekaan. Edellinen paras parini oli nyrkkeilijä. Turha suojautua mihinkään sikiöasentoon, on vaan otettava iskut vastaan, mitä maailma tarjoaa. Joten turha tulla ainakaan tänne inisemään sitten kun kaikki on pimeää eikä toivoa näy.

Ei tämä vielä mitään, mutta kun on se asia. En näy sen yli pääsevän. Tänäänkin pysähdyin päiväkodin eteen ja jäin autoon yksin kuuntelemaan radiosta Valehtelisin jos väittäisin-kappaleen loppuun.

Fuck off sitten kokonaan. Tämän verran minussa on neitoperhoa. (Pidin siitä elokuvasta todella.)

Taivas on kuitenkin sen värinen kuin blogini tausta joskus: tyylikkään, valoisan harmaa. Koivut kurottavat taivasta kohti ja naapurissa asuu psykiatri.

Lähdemme kotoa aina aikaisin aamulla, minä ensin ja sitten muut. Tulemme taas kun on jo pimeää. Siinä välissä minulla on vapaata aikaa hetki, kun siirryn töistä hakemaan lapsia (plus yöt). Lapset alkoivat kasvaa pituutta nopeammin tässä mallissa. Kuopuskin jo muuttunut pitkäksi ja hinteläksi, hänen raajansa kasvavat ulos vaatteista. Keskimmäinen on laihtunut, neuvolassa hänelle määrättiin lisää maitotuotteita. Hän syö kyllä hyvin ja pitkään, jonnekin ruoka vain menee.

Täytyy muistaa aina laittaa tarjolle lapsille kinkkua ja juustoa, ja jugurttia.

Kaamos on voitettu, talven selkä taittunut. Siltä tuntuu. Ehkä lasku talveen ja pimeyteen olikin se pahin. Töissä avaan joskus ikkunan ja annan tuulla sisään. Lisäksi todella hienoa, joku oli nostanut töissä sälekaihtimet ylös, nyt kaikki on valoisampaa. Kas kun en ollut sitä itse hoksannut.

Lisäksi olin kaikille iloinen ja ystävällinen. Se oli mukavaa. Aamulla päiväkodissa intialainen uusi hoitaja touhusi lasten kanssa. Suomalaiset raahasivat jalkojaan flegmaattisina. Hän tarttui muka vihaisena lasta kauluksista kiinni ja sanoi So-So!, kun pikku tiitiäinen heitti pipon pois ulkona. Ja lapsi heitti sen yhä uudestaan, koska sai niin mukavaa huomiota.

Illalla on aikaa muutama hetki keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen. Katson ikkunaan seinän ylärajassa ja mietin yhä toisinaan Reinaldo Arenasia. Kirjoittaminen täytyy olla vapaata, minun kohdallani se voisi olla todellisuutta käsittelevää, koska niin hyvin osaan elää siinä. Tekstini vaikuttaa kyllä alakoululaisen tekstiltä, aivan rehellisesti sanoen, ei sellaista voi antaa kenenkään luettavaksi, vakavassa mielessä. On niin hyvä, että osaan arvioida tämän itse. Kenenkään ei tarvitse hukata aikaansa. Vielä rehellisesti, kyllä näistä ideoista saisi varmasti tarinoita aikaiseksi, jos osaisi.

Kirjoittaminen siirtyy koko ajan taaemmaksi. Ja olen niin paljon rauhallisempi ja iloisempi ilman sitä, jopa miltei terveen oloinen. Kokeilen, se on varmasti viimeinen niitti, lopettaminen. Se on unelmien testaamista. Uskallan tehdä sen. Alan tekemään vain ideoita, alkuasetelmia, tunnelmia, yksityiskohtia - kuka ostaisi niitä? Tarvitseeko kenenkään edes ostaa niitä?

Tänään kuopus keikahti illalla keinussa ympäri niin, että takaraivo osui lattiaan ja napsahti ilkeästi. Herätämme hänet yöllä ja katsomme onko kaikki ok. Hänen pitäisi olla tajuissaan, tietää oma nimensä, jne. Muuten se voi olla aivotärähdys.

Muuten.. himoitsen sinua

Asuimme ennen valkoisessa 50-luvun funkkistalossa, ylimmässä kerroksessa, josta oli huimat näkymät, mm. Niittykumpuun. Esikoinen nukkui vauvana yhdeksännen kerroksen parvekkeella, jolla tervapääskyt kirkuivat. Talon paras paikka, lasiseinäinen ullakko, josta oli näkymä yli Helsingin ja Suomenlahden, toimi yhteisenä pyykinkuivaustila. Lakanat ja kalsarit katselivat päivät pitkät maisemia. Olin kerran menossa sinne, ylös portaita, ja mitä näin! Kaksi laitapuolen kulkijaa oli majoittautunut ylätasanteelle, he olivat iltapalalla. Lattialle oli levitetty kaikenlaista syötävää: juustokimpale, kinkkua, leipää, olutta, sanomalehtiä. He olivat hyväntuulisia ja sanoivat: nälkä yllätti. Olin niin hämmästynyt, että jäin vain katselemaan heitä. En osannut sanoa mitään. Hymyilin vain.

Entä liikkeet, sellainen hämmästys, kun joku vieressä kävelevä tekee voltin siinä kävellessä, itse liikkuu koko ajan viivasuoraan eteenpäin, samassa tasossa. Kävele joskus jonkun vieressä, joka tekee voltteja. Tai lokit, jotka kieppuvat vaahtoavan merenpinnan yllä. Tai kuu, joka laskee vauhdilla metsän taa, kun lasket mäkeä alas. Tällaisia liikkeitä ajattelen. Lentokonetta, joka on valopiste mustalla taivaalla, alhalla, kohdassa, jossa ei pitäisi olla mitään.

Ja isoa tarjoilijamiehen vatsaa, hän tulee seisomaan lähelle ja hohkaa lämpöä, ja hänen kohdallaan ravintolan äänissä on seinä, hän vaimentaa ne. Hän seisoo niin lähellä, että voisin vähän kumartamalla painaa korvani hänen vatsaansa vasten ja kuunnella. Istun silloin ravintolassa runoilijan kanssa, johon olen rakastunut. Olen hermostunut, olen tuntenut häntä vasta vähän. Hän istuu minua vastapäätä ja käärii hihansa kyynärpäihin saakka. Katselen hänen käsivarsiaan. Ei voi noin vaan koskettaa, millään verukkeella. Hän puhuu vain asiaa, eikä varmastikaan aavista mitään. Sitten hän sanoo jotain sellaista kuin: ..niin yliarvostettua kuin seksi nykyään on. Siis - minä olen enemmän kuin valmis myötäilemään kaikkea mitä hän on, suoraa tai vinoa, mutta en pysty sanomaan Kyllä, niin, mutten ole niin rohkea, että väittäisin vastaankaan, oletko todella varma? Niin vaan hymyilen. Joo-o, hän sanoo hajamielisesti hetken päästä, tauon jälkeen, naputtaa sormillaan pöytään ja katsoo sivulle muihin pöytiin. Ja yhtä katastrofaalisena kommunikaatio jatkui. Hän jatkoi puhumista: ...miten paskamaisesti naisia kohdellaan. Siis yhteiskunnassa. Nyt tuli vaikeaa, koska minun piti seurata monta oletettua kommunikaatioketjua: olisi voinut ajatella, että hän olisi yrittänyt tehdä vaikutusta, yrittäen puhua minua oletettavasti kiinnostavasta aiheesta (olenhan nainen). Tai sitten hän vain puhui itseään kiinnostavista teemoista. Miksi aina pitää pohtia puheen tarkoitusperiä? Miksi häntä kiinnostaa naisten asema? Miksi ei, jos niin, se on taas yksi osoitus siitä, että hän on ihana. Ajattelin näitä kaikkia aspekteja ja hän sai vaikutelman, ettei minua kiinnosta naisten asema pätkääkään. (Mikä oli sillä hetkellä osittain totta, minulla oli tärkeämpää ajateltavaa.) Sitten lähdemme kävelemään ja ihmeellinen sattuma on, että sattuu olemaan kevät ja ehkä kaikken romanttisin aika vuodesta. Joen rannalla on lyhtyjä, ne valaisevat. Joki virtaa tummana. Parempaa näkyä ei ole. Ilmassa on musiikkia, se tulee jostakin kapakasta joen rannalla, elävää musiikkia. Ja pahemmaksi menee koko ajan. Mitä tarkoitat? hän kysyy, usemmin kuin kerran. Useammin kuin pari kertaa. Saan hänet hämmentyneeksi, ja minulla ei ole hajuakaan, mitä hän ajattelee.

Eilen olimme elokuvissa, ajattelin alkaa ihmiseksi sen jälkeen. Mutta auto jäi parkkihalliin, ja halli oli lukittu. Vartija sanoi: No tämän kerran, ja päästi meidät sisään ramppiluiskaa pitkin. Ajelimme siellä, mutta menimme väärästä nosto-ovesta, se ei johtanutkaan ulos. Tiesitkö miten paljon teitä Helsingin alla kiertelee? Et voi lukea kenenkään ajatuksia. Et voi. Uutta oli minulle se, että kaikki maanalaiset hallit lukittiin niin visusti yöksi, ajattelin, että ne olisivat auki, kun eihän niissä ole mitään. Katson kameroista, että pääsette ulos, sanoi vartija.

Valumme alamäkeen, käsijarrusta autossa en tiedä, jotenkin se fuskaa ja jotenkin kaikki paikat, työ ja koti tuntuvat kiinteiltä ja aine niitten välillä, se menee kokoon ja laajenee. Valumme alas mäkeä ja vastaan tulee joku pojan kaveri, Väinö tai Paavo tai Oskari ja äiti, joilla on kitarakotelo. Poika on joku koulukaveri, ja on kummallista ja hauskaa, että pojalla on kavereita, joita en tiedä, joista en tiedä. Olen niin sokea, mutta sattuma, mikä onni! Kuulemme ylämäkeen meneviltä, että joku lähellä antaa kitaratunteja.(Esikoinenhan haluaa kitaristiksi.)

Kotona kuopus aloittaa keskustelun sanomalla, että päiväkodissa oli henkilö. Hän tarkoittaa intialaista mieshoitajaa. Kuopus on tykästynyt uuteen hoitajaan, ja kertoo, että se henkilö oli järkevä, mutta itsepäinen.

Minulla oli rauhallinen lapsuus. Oli tätejä, jotka eivät koskaan kastelleet päätään. Se oli vaarallista. He suojasivat päänsä auringolta huivilla, koska tukka muuten palaisi. Pyysin heitä kesäisin uimaan, mutta he eivät koskaan tulleet. Ei kannata, isä sanoi, eivät he ole uineet enää sotien jälkeen. Jos menisivät järveen, eivät pääsisi pois, lisäsi äiti. Suonenveto. Mitä tahansa voi tulla, kohtalo voi riepotella tai pyöveli. Talon kuuluu kuitenkin olla mäellä ja sen vieressä pyörivä pyykkiteline, kasvimaa, eläimiä. Jos saisin päättää, puut saisivat olla kuusia. Isoja.

Nyt kun elämä on täysinäistä, kun pitää arvioida ehtiikö peseytyä vai käyttääkö sen ajan ruuanvalmistukseen, hädin tuskin muistan: olen suunnistanut tähtien avulla! On ollut aikoja, jolloin olen huolehtinut vain itsestäni! (Ja sekin tuntui työläältä.) Lapsena tein veljieni kanssa niin isoja lumilinnoja, että niissä pystyi seisomaan suorana, ja kaikissa oli uunit ja kaikki. Paistoimme lumipullia. Oli niin valtavasti lunta, että katoille saattoi kiivetä noin vain, ja räystäiden alle sai rakennettua helposti mitä vain! Minulla on ollut villi hiiri lemmikkinä! Olen nukkunut yksin vintillä! Olen kiertänyt ovelta ovella laulamassa, pukeutuneena noidaksi.

Luen kirjaa The Book of Proper Names (Amelie Nothomb), se kertoo lapsijutuista. Siinä on paljon tuttua. Pelkäsin muita lapsia viiden vanhana kerhossa, ne lihavat möllyskät vyöryivät kohti huutaen möreällä äänellä, sylki suusta lentäen. Se oli kammottavaa. Pelkäsin aidosti. Niillä ei ollut minkäänlaista käytöstapaa tai hillintää. Tajuavatko ne, miltä ne näyttävät, ajattelin. Järkytyin, että muut ihmiset olivat sellaisia (eläimien ja luonnonmullistuksien tiesin voivan olla hillittömiä). Se oli se rauhallinen lapsuus. Mikä nykyään pelästyttäisi samalla tavalla? Ehkä välinpitämättömyys enemmän kuin fyysinen riehunta ja tukasta veto.

Painajainen

Olin mieheni kanssa New Yorkissa matkalla. Jostakin syystä olimme jättäneet lapsenvahdin hankinnan sinne, että soittelemme sieltä sitten. Lapset jäivät yksin kotiin. Menomatka meni hyvin, mutta sitten puhelin meni rikki, en saanut soitettua. En muistanut numeroitakaan. Ja meillä oli vielä matka-aikaa jäljellä, ja jostakin olin kuullut, että paluumatka kestää tuplasti niin kauan kuin menomatka. En voinut tehdä mitään.

My bag is resting. It is very tired.

Aloin tehdä leipäpuuroa, mutta sen kävi surkeasti, se paloi pohjaan, koska unohdin koko asian hellalle.

Miltei sairastuin, kun olin viikon kokonaan kirjoittamatta. Joten, vaikken saisi mitään aikaan, kirjoitan silti. Katsoin viimeksi mökillä omaelämänkerrallisen elokuvan kuubalaisesta kirjailijasta Reinaldo Arenasista. Hänellä oli vielä hankalammat olosuhteet.

On pakko tuulettaa palaneen käry pois. Sisään tulee kostean lumen tuoksua. Pojat katsovat pikkarikakkosta. Jossain ohjelmassa on musiikki, joka muistuttaa puhelimen ääntä. Luulen koko ajan, että puhelimeni soi. Eivätkä paljon omenantuoksuiset kynttilät auta kun on ympärillä kauhea palaneen käry.

Täytyy miettiä piristäviä asioita. Tuijotella hehkulamppuja ja loisteputkia ja kynttilöitä. Mikä tahansa valo tai vielä paremmin, mikä tahansa liike auttaa pimeyteen. Olla iloinen vaikka ei olisi mitään eilisestä poikkeavaa erityistä syytä.
Omenakynttilät ovat punaisia ja steariini sulaa punaiseksi royalvedeksi.

Eläimet voisivat auttaa. Kuvitelmakin niistä: sileäkarvaisista vasikoista, ankoista, joiden höyhenpeite on muhkea, joustava. (Miten sulat ovat ankan ihossa kiinni.)

Olen töissä ja oppilas leikkii pihassa sormileikkiä, jossa turvallinen murhaaja tulee. Kun oppilaat tulevat kysymään jotakin, he painautuvat kiinni. Ei ihme, että väsyin viime viikolla.

Kun kaikki on muutoksessa, ei vielä oikein kiinnity mihinkään.

Aioin tehdä jotakin pientä, kuten lähettää kuvia kehitettäväksi. Kuopus on sairaanakin kuitenkin niin toimealias, etten oikeastaan ehdi mitään. Hän hiihtää autoradan raiteet suksina jaloissaan, hankaa tiskirätillä päätään, vääntää sitä ja katselee pisaroita lattialla. Hän lisäksi puhuu ja laulaa ja huutaa ja rallattaa aivan taukoamatta. Vain jos hän löytää jotakin todella mielenkiintoista, tulee hetkeksi hiljaista. Kun hän löytää veljen liikennevalot, joissa syttyy vihreä, oranssi ja punainen. Onnellista on, että on lapsia, jotka harvoin sairastavat, ja jotka sairaanakin ovat niin energisiä, että voisivat lähteä maailmanvalloitukselle, ja PUHUA KAPITAALEIN KOKO AJAN MYRSKYN YLI. KATSE YLI TYRSKYVIEN VAAHTOPÄIDEN!MINÄPÄ MENEN TÄNNE!

Valmistelen hiukan esitelmää, ensi viikolle. Sataa, ulkona on harmaata. Raskas viikko koulussa on takana. Lapsilla on kysymyksiä. Heillä on yhtä paljon vastauksia kuin minulla. He menevät ikkunalle, mittailevat matkaa maahan.

Viikon aikana huomaan saman kuvion monen ihmisen kohdalla. Kaikki räjähtelevät, vastaavat närkästyneesti, jälkeenpäin ihmiset leppyvät, tasoittuvat. Tuovat kääretorttua ja pullaa, saan ystävällisen sähköpostin ihmiseltä, joka oli äsken kireä.

Luokassa risteilevät monenlaiset asiat. Vaihdan istumajärjestystä. Laitan jotenkin vaistomaisesti pareiksi pojan ja tytön, ainoat luokassa, joiden välillä on nähtävissä joskus jotakin ilkeilyä. Vasta jälkeenpäin hoksaan, että se on hyvä idea.

Kuopus laittaa kaikki verhot kiinni ja valot pois. Kaikissa ikkunoissa ei ole verhoja, mutta silti keskellä päivää on aika pimeää. Vain muutamia värisävyjä on näkyvissä. Kuopus tarvitsisi taskulampun, siitä olisi paljon iloa.

Aamulla melkein rupesin rääkymään, kun seurakunnasta oli kanttori pitämässä aamunavausta. Se alkoi aivan normaalisti, paitsi että puhuja penkoi kassiaan pitkään pianon takana. Ensimmäinen ajatus: yskintää salissa, 400 silmää lattialla, ilmaa kostuttamassa, odottamassa. Kun hän edelleen penkoi laukkua, ehkä noin minuutin, alkoi hymyilyttää, tiesin, että hän on varma esiintyjä. Vain sellainen joka on varma, uskaltaa ottaa aikansa, sen mitä tarvitsee. Kun aloitti, hän puhui kuin isoäiti ja veti esille albumeita joista putoili kuvia, niitä luisui pianon alle. Antaa pudota vaan, hän sanoi. Hän keskittyi kertomaan. Viimeisen naulan hän löi alkamalla puhua härähhipasta, pohjalaisittain, siitä, ettei ole mitään hätää. Hän veti koko puheensa aikalailla täysillä. Sellaisen huomaa.

Sitten kun kaikki loppui, olimme viimeisinä lähdössä pois, halusin kiittää häntä hyvästä puheesta, mutta hän ehti ensin puhumaan ja alkoi puhua telinevoimistelulaitteista, joiden keskellä olimme. Lopuksi kuitenkin kiitin ja hän muuttui yhtäkkiä vakavaksi, aivan kuin olisin tönäissyt hänet alas jyrkänteeltä, offf you gooooo! Bye!. Oppilaatkin eturivissä luulivat, että nyt pitää kiittää, sanoivat kaikki kiitos, ja nyökkäsivät hänelle vakavina ohi mennessään. Hän jäi sinne seisomaan, ja tunsin oloni niin hyväksi, koska palautin viestin.

Minuutti aikaa kirjoittaa, siis:

Ongelmia:
- Sukka katosi viime yönä, putosi jalasta. Oli hankala nukkua, toiseen jalkaan kylmä, toiseen lämmin, jokin ristiriita aivoissa, lämmintä ja kylmää, lopulta tuntui kuin toinen jalka olisi amputoitu, se oli tunnoton.
- Joku oli laittanut auton tuulilasiin lapun: Huonosti parkkeerattu!!! Harjoittele lisää!! (joku hullu spykis, auto oli vain vähän vinossa)Onneksi peltikuori suojaa useimmilta ihmisiltä.
- Ohjelmoidut päivät. (Myös hyvä puoli: ei tarvitse/ehdi ajatella mitään syvällisemmin)
- Aloin miettiä matkaa lämpimään maahan, turkoosiin altaaseen. Olen vastustanut rantalomia. Se oli viimeinen periaatteeni. Pimenevässä syksyssä tuntuu kuin asuisin maakuopassa, en näe aurinkoa, päivälläkin erehdyin seisomaan katoksen alla. Kuin iso varjostava hattu päässä.

Mökillä on korkea vuori, kalliosta tehty ja sen päällä suo! Felsensumpf.

Ich bin keine Botanikerin (das ist, keine Pflanzenspezialistin) - kun siivosin pöydältä lehtitröykkiöt, tulin kääntäneeksi erästä melko pitkään paikallaan ollutta kasvia, löysin siitä kummallisen lisäkkeen, ainakin silmämääräisesti arvioiden se näyttää aika erilaiselta kuin emokasvi. Mikä ihme se on?

En oikein jaksa. Pidän sateesta, puutarhoissa jne, kaikkialla, tihkusta ja rankasta, mutta on ollut niin huitsin helteistä. Tarvitsen aikaa. Keksinkin keinon saada sitä, mutta se auttaa vasta ensi syksystä eteenpäin.

Minun täytyy aina kokeilla jotakin, ennenkuin tiedän: en pidä tästä. En voi päättää ennakkoon. Olen valmis mihin tahansa, mutten väärän asian takia.

Näin unta, jossa P.H., kirjailija, antoi minulle palautetta tekstistäni. Hän oli kirjoittanut palautteen korttiin, avattavaan kaksisivuiseen ruusukorttiin. Hän kirjoitti ympäripyöreästi, kierrellen, "kyllähän siinä hyviäkin puolia oli", jne, "välillä kuului oikein sellainen ja sellainen ääni, mutta"... rivien välissä oli koko ajan mutta, jonka huomiotta jättämiseen olisi pitänyt olla sokea. Loppuun hän oli kirjoittanut jonkun suomalaisen mieskirjailijan lyhyen novellin, kolme kappaletta, se on absurdi tarina, ja todella hyvä. Eikö tämä tunnukin tutulta, hän kirjoitti, sinun kannattaisi lukea häntä. Ja olin samaa mieltä, se oli tekstiä, jonka olisin itse voinut kirjoittaa, loistavaa. (Ennen tätä unta olin miettinyt kirjoittamisopintojen palautetta, jossa oli: tekstisi oli keskeneräisen tuntuinen, valmis teksti on viimeistelty.. jne. Tottakai se on keskeneräinen, jos minulla olisi käsissäni valmis romaani, olisinko edes yhteydessä teihin??!! En. Luultavasti en olisi, siis mitä hyödyttää toistella, että teksini on keskeneräinen, sen tiedän jo itsekin, onhan se herra paratkoon ensimmäinen versio ja vain osa kokonaisuutta! Olisin mieluummin kuullut tekstin muista ominaisuuksista, mutten sano sitä heille, sillä he pitävät minua jo muutenkin nokkavana.)

Viime yönä näin unta, jossa söin homeista ruokaa. Jotakin muutakin mielenkiintoista tapahtui, mutten enää muista mitä. Pidin kyllä siitä homeisesta ruuasta, ja mainostin muillekin miten hyvää se on. Kuulostaa aika huonolta.

Yritän ajatella muuta: nuorimmilla lapsilla menevät tavut sekaisin. Sataa limuhuitaleita, sanoi kuopus, kun ajelimme autossa kotiin päin. Keskimmäinen: Tuo taitaa olla joulupukki, kun se vetää kereä! Tänään tapahtui lisäksi jotakin merkillistä: kiinnitin piirongin vetokahvat uudelleen kiinni. Ne ovat olleet poissa kuusi vuotta, koska silloin lapset alkoivat avata ja sulkea laatikoita jatkuvasti, ja heittelivät tärkeät paperit alas jonnekin, ne pyörivät ympyrää, heippa heippalee.. Ja irrotin tuoleista pinttyneet vihreäkukkaiset päälliset, palasimme ajassa taaksepäin, näkyviin tuli syvänsiniharmaa, oikea kangas. Olohuoneeseen toin matot, jotka on kutonut äitini, kaksi pitkää mattoa, joissa on leveitä harmaan ja violetin raitoja. Huone piteni mattojen suunnassa, ja alkoi taas muistuttaa talonpoikaista asumusta.

En koskaan siivoa, mutta nyt on tulossa kutsut, joten on tehtävä suursiivous ja leivottava. Valmiina on mansikkajäädykekakku ja pohja suklaahedelmätäytekakkuun, ja omenapiirakka. Vielä toinen mokoma leivontatuokio, niin meillä on jotakin syötävää.

Tänään istuimme seitsenvuotiaan poikani kanssa kebabpaikassa isolla Roballa. Olimme tulleet kirppisostoksille ja iloksemme huomanneet, että siellä kaikki on tänään euron. Hän löysi kaksi metriä pitkän kaulahuivin, jossa on leveitä mustia ja keltaisia raitoja. Ne värit. Sitten istuimme kebabpaikassa, hänellä oli kaulan ympärillä se huivi. Tulemme sinne vain, koska hänellä oli veskihätä. Haukkaan pitaleipää, sen jälkeen kun olen antanut hänelle puolet chilipaprikasta. Tiedätkö mikä on homosensuaali, hän kysyy yhtäkkiä ajatuksissaan. Tässä on ehkä bilhartsiaa, hän kailottaa seuraavaksi ja osoittaa ruokaa. Se on väkevää ja hän on kuullut bilhartsiasta jossakin. Kaveri meni Egyptiin ja ui Niilissä. Sen jälkeen selvä peli.

Tukka on hänellä ylikasvanut, minä voisin olla pirteämpi, aina nirvana-tilassa, enkä koskaan alamaissa. Voisimme elää anonyymeinä ulkomailla, jossa kaikki säilyisi meille aina uutena ja kiehtovana, kieli olisi aistikasta sanojen selamelskaa, jossa jäisimme aina kuuntelemaan niiden sointia, rentoutuisimme siinä, emme kaipaisi merkityksiä. Asuisimme yksiössä, sen sängyllä näppäilisimme kitaraa. Kadulla minut ohittaisi nainen, joka on tulossa hammaslääkäristä ja jonka hammasta hiottiin ja joka ajatteli tuolissa maatessaan kaikesta olevan hyötyä fellaatiolle. Se nainen olisi pitkätukkainen ja baskeripäinen.

Yöllä näin unta autosta, jota käynnistin niin että lämmityskaapeli oli kiinni pistokkeessa ja kun polkaisin kaasua, koko parinsadan metrin päässä oleva muuntajatorni alkoi kipinöidä kauttaaltaan, kun höllensin kaasua, hehkunta lakkasi. Olin lähdössä matkalle. Jouduin turvaamaan tiepalveluun matkalla, mutta onneksi he olivat jo valmiiksi niin lähellä, että saatoin vain koputtaa heitä olalle. Mutta unien selityskirja sanoo: Matka tarkoittaa tulevaa muutosta olosuhteissa. Varmistaaksesi tapahtuuko muutos parempaan vai huonompaan, muistele matkustustapaa.

Olen nyt katsonut Charlie und Louise - Das Doppelte Lottchen-elokuvan (1993) 16 kertaa ja täytyy todeta, että tarina elokuvan takansa (ja elokuva, ohjaaja Joseph Vilsmaier) on loistava. Lastenkirjailija Erich Kästner oli nero. Hän kirjoitti tarinan joskus viime vuosisadan alussa, ja se kestää. Elokuvassa kaikki on kohdallaan.

Välillä katson Pulp Fictionia ja maistelen nimeä Marcellus - - Marcellus. Siinäkin on loistava elokuva.

Olen toimistollani ja tuntuu kuin vatsatauti olisi alkamassa. Aamulla tein pieniä käännöstöitä, ja jos olisin yskinyt, olisin oksentanut. Olen tunnollinen toimistotyöläinen. Ei kannata kirjoittaa persoonatonta käännöstä, vaan ottaa aina kaikki irti. Lisään kanslistin kirjeeseen omin päin Grüsse auch an Gattin, koska tiedän, että vastaaottaja ilahtuu siitä ja on otettu siitä tavalla, jota ei itsekään osaa heti sanoa.

Lomalla poltimme puita, takassa mahtuu kuivaamaan kosteat puut toisella reunalla. Ne poltetaan ja jossakin vaiheessa tulessa puut ovat sellaisessa vaiheessa, että kuuluu oranssia helnää, kuin lasimurskasta. Ne kipunoivat. Tuli on sana, joka kadottaa kaiken ympäriltään, sillä mitä ovat ne palavat puut takassa, muuta kuin tuli? Sille ei voi keksiä mitään kakkosilmausta - tulta ei voi väheksyä.

Kerran työpaikalla pimeänä talvipäivänä puhuimme pääsiäisestä ja eräs mies sanoi: Tehdään valkea. Sana oli arkaainen jäänne ja myös puhuja oli kiinni siinä ajassa Hän oli nuori. Hän oli sama, joka oli ollut työssä maaseutukoulussa ja asunut vanhassa pankissa. Vaatteitaan hän piti pankkiholvissa, johon päästäkseen piti kiertää pyöreää kampea.

Matkalla näimme hirvimiehiä. Ainakin neljästi, viidesti. Kolme hirveä, yksi iso uros juoksi aivan tien viertä, se oli tullut suojaan. Eiväthän he varmaan aivan tien vierellä ammu.

Joissakin paikoissa on sammal neonvihreää, jäkälää on valkoisenaan kankaisilla kallioilla. (Minä mietin - peltoa kynnetään. Iso kynsi.)

Muistan sen lapsuudesta: hirvimiesten oranssit ja punaiset liivit, he lähestyivät, tupakkaa tai piippua poltellen. Heillä ei ollut mitään kiirettä. Me seisoimme ulkona ja yksi heistä kysyi isältäni, onko mitään näkynyt. Se meni tuonnepäin, sanoi isä. Kaikki lähtivät sinne, rauhallisesti, autoilla, väärään suuntaan. Olen tuollaista ampumista vastaan, isä sanoi minulle.

Olen aloittanut mielenkiintoisen kirjoitustyön. Sillä ei ole mitään tekemistä ampumisen kanssa.

Eilen kävin vaihdattamassa talvirenkaat ja kahvilla Teboililla. Tulin hyvälle tuulelle koko reissusta. Käteni tulivat öljyyn, vaikken juuri mihinkään koskenutkaan. Sain niin hyvää palvelua. Korjaaja toi avaimet käteeni kahvilaan ja valmis auto oli ajettu pääoven eteen. (Kahvitkin sain ilmaiseksi.) Vain 7 minuuttia! Olispa se kestänyt kauemmin.

Päivä on eriskummallinen. Haluan vain tavallista. On aikaa. Aurinko.

Pahinta, mitä voisi sanoa, olisi että olen kyllästynyt elämään. Tai: vihaan tätä päivää. En sano niin. Sillä onko mitään masennusta, joka ei sipsipussilla ohi menisi? Kun oikein tarkkaan ajattelette, niin ei ole. Se piristää!!!!! Really.

Ajatella, että kaksi niin erilaista ihmistä rakastuivat toisiinsa, sanoin, ja samantien: miten pöljästi sanottu- ajatella, että identtiset kolmoset rakastuivat toisiinsa!

Tämä blogi on tullut eräänlaisen tiensä päähän. Alan kirjoittaa vihkoihin, mitä minulla on, koska luulen, että koneellä on jonkinlainen huonontava vaikutus tekstiini. Ja jos vielä lyijykynällä. Ei sillä että niitä korjailisin. Paljon paperia heitän roskiin, haluan unohtaa. Vaan se, mitä luon yksinäni, luen johonkin kuuluvaksi, jonkinlaiseksi.

Saan viestin joltakin ihmiseltä, jota en tunne lainkaan. Hänen viestinsä säteilee energiaa, olen ollut hieman kiireinen, hän sanoo, väittelen huomenna, mutta silti hän pursuaa ideoita minunkin hyväkseni. Laitan sähköpostin kiinni ja ajattelen, mitä voisikaan. Tehdä.

Olen hiukan loukannut itseäni, mutta kumman rauhallinen.

Polvi on ehkä murskana, käveleminen sattuu. Lämmön näkee jäniksen turkissa, se paistattelee pensaassa, ne jäävät joskus niin, luulevat etteivät näy. Koiran kanssa on silloin siirryttävä toiselle puolelle tietä.

Luunsiruja kimposi pitkin kudoksia. Tämä on aivan tohjona, sanoi lääkäri ja rullasi itseään pyörivällä tuolilla pitkin lattiaa kuin vammainen, pisteeltä toiselle. Sinulle tulee nyt hiukan sairaslomaa. (Se ei haittaa mitään, ajattelin, voin kirjoittaa.) Vaimoni on Sveitsissä, lääkäri jatkoi. Kiinnostaisiko sinua mennä hänen seurakseen? (Kummallinen ehdotus, ajattelin.) Vaimon kuva oli pöydällä (hymyilevä, tummatukkainen, vähän sen näköinen, ettei tiedä elämästä mitään). Hän on murtanut lantionsa. Ei kiitos, vastasin, minulla on tekemistä Suomessakin.

Ok, nyt on aika viettää hämäräjuhlia. Nautin pelkästä hämärästä, kynttilöitäkään ei tarvita. Entä vaalea verho, läpinäkyvä, ikkunan peittävä? I said I dunno.

Ne, jotka pelastuivat jostakin todellisesta vaarasta, eivät useinkaan kiitä onneaan. Siihen tyyliin, että ihanaa, pelastuin. Pikemminkin, heille on sama. Heitä masentaa jäädä henkiin.

Perustin uuden blogin, jonne kirjoitan vain fiktiota. En anna sen osoitetta. Tässä blogissa jatkan faktaa. Enkä edes naura.

Luminen metsä, tummanvihreä ja luminen, kiemurteleva tie. Anteeksi.

Ok, tämä vapauttaa kirjoittamiseni. Mikä ihana ajelu metsän halki, pehmeitä kinoksia, kaikki ohdakkeet ja nokkoset ovat peitossa. (Se lintu, joka kesällä keihästi piikkipensaan okiin kimalaisia, koppakuoriaisia... on nyt poissa.)

Viis minun universumistani, olkoot millainen lystää. (Fuck my universe) Aloin nimittäin lukea Coetzeen kirjaa Diary of a Bad Year. Kirjoittaja tulee esille, en tiedä onko se aito ja oikea, hän, joka seikkailee opiskelijatyttöjen kanssa ja kannattaa kasvissyöntiä. Se ei ole tärkeää, mutta se mahdollisuus tulee hienosti esille. Otan vastaan, mitä hän sanoo, sivun alareunoissa. Parissa rivissä, rakkaussuhde, jossa tulee esille menneisyys ja ympäröivä maailma. Se kuulostaa hyvältä, ainoastaan sihteerikön ja hänen miehensä puhe kuulostaa joskus liian... osuvalta. Mutta he ovat näpsäköitä, yllättävän sanavalmiita! He ovat idiootteja. Oikein alemman sosiaaliluokan ääliöitä, ja sille saa lukija nauraa. "Sellaiset ihmiset pyörittävät maailmaa", se on vitsi ja ei ole. Kirjaililijan sihteerin avomies on epäluuloinen ja mustasukkainen (ilman mitään syytä) vaimonsa työstä:

He chose you and no one else because he letches after you, Anya. Because he has lewd dreams where you suck his filthy olf withered dick and the lash him afterwards with a cat-of-nine-tails. And what does that add up to? False advertising. Soiciting. Sexual harassment. We are going to nail him!

By now I was laughing. I love that crazy energy in Alan. Good or bad, people like him make the world go round. Come to me, mister, I said, come show me some real sexual harassment. And we sank down onto the bed. Curtain.

Vedestä nouseminen... olen taas tässä. Miten kirjoittaa epäröintiä, pois ottamista, edestakaisin menemistä. Tekstiin.

Tai surua. Kuten kuolemaa. Jotakin uutta edessäpäin. Facing death. Jotakin uutta. Facing death. Jotakin uutta edessä.

En koskaan pelkää kävellä pimeässä metsässä. En missään. Miksikö? Koska - näin luulen - minulla ei ole vihollisia, ja jos olisikin, niin -

Joku on jättänyt metsään aaltopeltilevyn, pisarat tipahtelevat siihen kumeasti. Ja kävellessä sataa maasta kasvoihin päin.

Et voi oikeastaan ohjailla sitä, kuten et mitään tarinaa. Tai voit, jotkut tekevät niin, mutta ne tarinat eivät elä.

Meren rannalla, sumutuulessa,

kunnolliseen tapaamiseen liittyy asetelma, hotellin aulapöydällä.

Olen astunut liian kauas, selvästi. Koska jos joku ilmestyisi kävelemään taakseni, metsässä, olettaisin sen olevan vähintäänkin -, alkaisin puheisiin ja olisin niin kuin kenen tahansa muunkin kanssa, aivan kuin välillä ei olisi mitään.

Suru saa uhmakkaaksi. Se saa sanomaan suoraan. Kun kävelen syksyisessä metsässä, hämärässä, sateisessa, mitä olen silloin-, mitä se on. Itke vain, äiti. Kaikki on automaattista, kävely, polku. Käänsin katsetta, ja inhoan sitä, mitä tein. Mitä jos - lukitsen oven, jääkö siili asumaan kellarivarastoon? Olen kuullut tällaisista tarinoista.

Se loppui koulun loppumiseen, en suunnittele mitään sen jälkeen. Mutta vaikuttaisi kuitenkin olevan olemassa suunnitelma, koska tiedän, mitä tehdä. En koskaan epäröi tärkeimmissä asioissa. Tunnistan rakkauden, ja olen nähnyt -. Rakkauden tuolla puolen? Ei ole soveliasta itkeä julkisilla paikoilla, teillä ja poluilla, mutta joskus täytyy. Ei ole koiraa, ei ole puhelinta, on vain mutainen tie, isot sateesta kiiltävät lehdet maassa. Ne voisivat olla pieniä sammakoita, ruskeat tummatäpläiset vaahteranlehdet, kyyristyneinä.

Pitääkö minun muuttaa kaikki? Muutin kaiken. Mitä unelmaelämää olenkaan elänyt: kirjoittanut, ja hän on lukenut. Kirjoitan vielä paljon enemmän. Mutta nyt olen tässä, ihmisten ympäröimänä, rakkauden ja kirjoittamisen tuolla puolen.